Hannes huomasi rovastin moottoriveneen asuntonsa ikkunasta selällä
kulkemassa. Se näytti pyrkivän hänen koulunsa rantaan. Mutta ranta oli
jo jäässä eikä vene näyttänyt jaksavan jäätä leikata. Vene otti takasin
ja sitten uudella ryntäyksellä syöksyi jäätä vasten, kohosi jään
päälle, kaatui ja siinä oleva ihminen joutui heikon jään varaan.
Nyt se mies uppoaa veteen ja vene jää kyljelleen kellottamaan!
Hannes juoksi henkensä takaa rantaan ja vei mennessään Kähkösen,
naapuritalon, vanhimman pojan.
He juoksivat, juoksivat. Näkevät, miten itse rovasti ponnistelee kaikin
voimin jäiden seassa. Tuossa paikassa he ovat veneellä särkemässä
jäätä, pääsevät luo ja korjaavat vanhan miehen veneeseensä varmasta
kuolemasta.
Rovasti itkee ja huokaa, osottaa veneeseensä ja sanoo:
-- Rakas opettaja! Siellä veneessä olisi vielä jotain pelastettavaa.
Taivaan Jumala! Nyt sinä ojennat minulle Getsemanen kalkin...!
Rovasti läähättää, vavahtelee ja sormiaan puristelee, että ruskaa.
Hannes ohjaa moottoriveneen luo. Siinä on rautainen lipas veden ja
jään sohjussa. Se otetaan. Moottorivenekin kuljetetaan rantaan. Sitten
lähdetään koululle.
-- Voi rakas opettaja! Minun piti lähteä pakoon omasta kodistani,
sieltä ennen rauhallisesta pappilasta...
-- Ketä pakoon?
-- Omia pitäjäläisiäni. Ne ovat jo muuttumassa sosialisteiksi...
vallankumouksellisiksi... himoavat minun vertani... oih!
-- Oliko rovastilla aikomus tulla minun luokseni?
-- Oli. Sillä nyt tulee kansa hulluksi täälläkin takalistoilla...
Suomi hukkuu vallankumouksen veritulvaan... Olin suurlakon aikana
pääkaupungissa ja siellä minä näin kaikessa alastomuudessaan sen
hirveän punaisen kummituksen, jota sosialidemokratiaksi sanotaan.
Minä näen jo sieluni silmällä heidän punaisten lippujensa täälläkin
liehuvan, näen koko Karjalan savuavan tulessa ja veressä... herrastalot
palavat... säätyläiset ja virkamiehet rääkätään tai tapetaan...
tällainen teurastus käy parhaallaan Itämeren maakunnissa... ja sen
sielläkin toimittavat sosialidemokratit...!
Rovasti värisi kauhusta ja kylmästä. Hänen silmissään olivat vielä
kyyneleet, hiukset ja parta märkä, vaatteet tippuivat vettä. Kun
hän rahalippaansa puristettuna rintaansa vasten tuossa kulkea
laahustaa, on hän kuin raunioitunut ruhtinas, joka raastettuna pakenee
valtakunnastaan jalokiviensä kanssa.
-- Ei täällä meillä niin pitkälle päästä. Mutta voivathan ne täälläkin
vanhoja näkökantoja poltella... voivat virkavaltaista ja ylimyksellistä
henkeä pahastikin rusikoida. Siihen on syytäkin... paljonkin!
-- Tekin siis uskotte, että kansa käy virkamiestensä päälle?
-- Voihan joukossa olla sellaisiakin hurjapäitä. Mutta suuri enemmistö
ei lyö virkamiestä, vaan virkamiehen ajan kehityksen taakse jäänyttä
mieltä...
-- Huomaan, että olette nuori... että olette voitosta juopunut...
mutta minä luotan teihin... sentähden teidän luoksenne pakeninkin
harhailtuani vuorokauden tuolla selillä. Olen jo vanha mies, joka en
sovi uuteen aikaan...
-- Metsäläisyyttä vastaan on meidän yhteisesti taisteltava, taisteltava
sitä suuntaa vastaan, jota pankki-Holopainen ajaa.
Rovastin silmät kirkastuivat.
-- Enpähän teistä pettynytkään! Juuri niin.
Tultiin koululle. Rovasti alkoi laskea rahojaan.
Siinä oli kultaa ja hopeaa, oli setelikimppuja ja arvopapereita. Siinä
oli kokonainen suuri omaisuus.
-- Jos tämä lipas putosi järven pohjaan... niin minä olisin nyt köyhä
mies. Miten paljon laskette vaivoistanne ja hoidosta, jonka minulle nyt
annatte?
-- En muuta kuin lämpimän kiitoksen.
-- Teidän luonteessanne on kultaa. Minä olen teitä monesti loukannut,
mutta nyt pyydän anteeksi... Saanko sanoa teitä ystäväkseni?
-- Minä olen jo pankki-Holopaisen ystävä. Sovinko samaksi teille
molemmille?
-- Minulle sovitte. Ja minä sydämestäni kiitän uutta ystävääni. Te
pelastitte minun henkeni ja minun omaisuuteni. Oi, se oli kauhea hetki!
Sallikaa minun syleillä teitä! Te ette itse tahdo persoonallista
palkkiota minun pelastamisestani. Sentähden minä lahjoitan koulunne
joulukuusirahastoksi tuhat markkaa, minkä korot joka vuosi annetaan
koulunne köyhille oppilaille jouluavustukseksi itse kuusijuhlassa,
jossa minä kerran tahallani teitä loukkasin... Tämän sata markkaa
annatte nuorelle Kähköselle... toiselle pelastajalleni.
Tuotiin teetä. Rovasti, joka oli jo saanut kuivat vaatteet, nautti sitä
niin suurella nautinnolla, ettei milloinkaan ennen elämässään.
Sitten syötyään pani hän maata, sillä hän oli armottomasti väsynyt.
Hannesta kovasti säälitti miesrukka. Rovasti oli joutunut ajan pyörän
alle ja se pyörä murskasi luonnon lain kylmäverisyydellä. Tässä
miehessä siis törmäsi vanha ja uusi aika vastatusten ja hänen sisässään
tapahtui vimmattu taistelu. Siinä hän nyt lepäsi lyötynä soturina... ei
verisenä, vaan nöyryytettynä ja mieli järkytettynä. Miesrukka, jonka
oma koti hylkäsi! Rovasti, jota paha omatunto noin pelotteli! Siinä oli
jotain hyvin surullista ja jotain hyvin hullunkurista samalla kertaa.
Tuo vanha mies oli aina vaan lapsi... pahankurinen, mutta samalla
arka... ja nyt se vitsoja sai...
Yön suussa heräsi rovasti ja pyysi lasin viiniä. Mutta sitä ei ollut
antaa. Nyt hän muisti, missä oli ja nousi ylös. Hän käveli kauan
ajatuksissaan, pysähtyi sitten Hanneksen luo ja kysyi:
-- Tunsitteko syvää kutsumusta ruvetessanne kansakoulunopettajaksi?
-- Tunsin. Minä paloin sisällisesti tulevaan elämän työhön.
-- Ja nyt olette tyytyväinen?
-- Olen.
-- Minä sen kyllä näen. Sillä teitä rakastaa nuori vaimo kuin
silmäteräänsä... teitä pitäjäläiset ihailevat, teitä täytyy
vastustajannekin kunnioittaa. Teillä on onnellinen, näin sievä
koti, teillä on tyytyväinen mieli ja se on sanomattoman paljon --
nyt sen minä tunnen! Teillä on kansan rakkaus ja se on suuri lahja,
jota ei minulle koskaan suotu... Kun minä harhailin tuolla selällä
kylmässä usvassa ja paksussa pimeydessä viluisena, nälkäisenä,
kurjana ja onnettomana, selveni minulle kuin salaman hohdossa, mikä
välttämättömyys virkamiehelle on kansan rakkaus, sen kansan, jonka
keskuudessa hän toimii. Taivaan Jumala ja paha omatunto oli minulla
siellä ainoana kumppalina. Sillä minä tunsin paljon rikkoneeni...
Oi, rakas ystävä, minä rupesin papiksi, rupesin tähän arkaan virkaan
tuntematta sisäistä kutsumusta... ja juuri sentähden olen _nyt_ näin
onneton. Minä ensin tahdoin itseänikin uskotella, että kaikkeen tähän
mielen rauhattomuuteen ovat syynä yksin sosialistit, mutta siihen on
ennen kaikkea syynä heräävä omantunnon ääni... Täälläkin sisässäni...
sydämessäni käy raateleva... repivä... yltyvä vallankumous. Halveksikaa
minua, sillä minä olen ollut n.s. _leipäpappi!_ Ja juuri siksi olen
nyt näin onneton, että minun, vanhan rovastin, täytyy itkeä nuoren
opettajan silmäin alla. Se kuoleman hetki se oli kuin salaman välähdys
minun pimeissä aivoissani. Minä sain jo maistaa esimakua, miten
hirvittävä on maailmallisen papin kuoleman tuska... oi... oi... oi!
Hanneskin oli syvästi liikutettu. Sillä hän sai olla näkemässä, miten
mieltä järkyttävä vallankumous taistellaan ihmisen sydämessä.
Onhan opettajalla antaa minulle yötoveriksi Uusi testamentti?
Hannes etsi sen rovastille.
-- Ja nyt hyvää yötä.
Rovasti laski kätensä Hanneksen olalle ja katsoi häntä hellästi
silmiin. Hannes heitti hänet yksin.
Aamulla kun Hannes meni kamariin, istui rovasti vielä lukemassa. Mutta
nyt hän oli tyyni, silmät kirkkaat ja koko mies juhlallisen ylevä.
-- En nyt enää mitään pelkää... en mitään, sillä nyt minä luotan
Jumalani apuun. Jos he tahtovat minua ryöstää, niin ryöstäkööt,
jos he tahtovat minua rusikoida, niin rusikoikoot! Niin tehtiin
Kristuksellekin, joka oli kuitenkin viaton. Mutta minä, suuri syntinen,
olen kaikki ansainnut... kaikki itse valmistanut... kaikki... kaikki...
-- Nyt kuitenkin tunnen, että päivä minun sielussani valkenee...
valkenee. Ja Herra siunatkoon minua ja valistakoon minua!
Rovasti vaipui rukoukseen kädet rinnan päällä ristissä.
Oli tuokio syvää äänettömyyttä. Sitten rovasti heitti hyvästin ja sanoi:
-- Minua tarvitaan siellä, missä vimmatuin taistelu käy... puhumassa
rauhan sanaa...
Hannes lähti häntä saattamaan kotiin.