Vietetään parhaallaan Hanneksen ja Maikin häitä Karvisen talossa.
Suurin osa kylää on sinne kutsuttu ja rovasti on tahtonut saada vihkiä
heidät. Kesä loistaa ja pää vieraana tuvan keskilattialla nuorta paria
vihittäessä säteilee itse isä aurinko.
Rovasti on hyvin juhlallisella tuulella. Vihkimisen toimitettuaan
tahtoo hän puhua. Ja puhuukin kauniisti ja loistavasti. Puheessaan
mainitsee hän:
-- Tämän nuoren aviomiehen onnea ja rauhaa älköön enää häiritkö
sellaiset sattumat kuin se ikävä, mieltä järisyttävä kohtaus oli, kun
hän vankilaan vietiin. Sinne vietäköön murhaajia ja varkaita, mutta ei
isänmaan ystäviä. Meidän parissamme hiiviskelee salaisia ilmiantajia ja
nämä ovat polttavia rautoja isänmaan haavoissa. Hyi heitä... haisevia
raukkoja...!
Rovasti puhuessaan sattumalta katsahti Juuso Kallioon aivan ilman
mitään tarkoitusta. Mutta Juusoon menivät nuo sanat kuin syövyttävä
happo: Rovasti _häntä_ tarkoitti! Rovasti häntä häpäisi, joka oli ollut
hänen -- rovastin -- uskollisin ja varmin asetoveri omasta mielestään.
Niinkuin hän aina oli koettanut herrain virkamiesten asioita ajaa,
mutta sellaisten virkamiesten, joilla on mahtia ja valta-asema. Siitä
se oli palkkana tuokin rintaraha, siitä entisen rovastin ystävyys ja
se kalanluinen keppi, jonka tuo sulhasen lurjus silloin muutamana
kiusallisena hetkenä katkaisi.
Tästä hetkestä, jolloin nuo yllämainitut sanat lausuttiin, tuli Juuso
Kalliosta rovastin vihamies. Sillä nyt rovasti häntä häpäisi ja tuota
sulhasta kiitti. Tätä sulhasta, joka joka päivä polkee rovastinkin
varpaille ja nousee häntä päätään pitemmäksi...! Oi, taivas, sinuakin
Juuso Kallio...! Sinun piti olla esimies ja hänen opettaja...! Mutta
nyt hän on kuningas ja sinä... sinä, Juuso raukka, hänen orjansa,
jota hän polkee... Ja tämän Karvisen pesän, jonka haltijaksi sinut
määrättiin, luulit sinä saavasi vapaasti hiljaisuudessa ryöstää, mutta
hän nosti itsensä tilintarkastajaksi... Ptyih...! Sinä, Juuso, itse
vedit tänne murhamiehesi...
Mokomat santarmit sitten, jotka eivät jaksa yhtä poikanulikkaa
nujertaa! Uskoin heidän vievän hänet Siperiaan tai hirttävän... Mutta
tämä palaakin parin viikon kuluttua takaisin nauru huulilla minua
pilkkaamaan. Hän on sitten minullekin niin kiusallisen kohtelias...
Milloin saisimme oikein kahden kesken tapella...! Vanhat voimani minä
kokoaisin ja löisin kuin salama hänet tajuttomaksi...
Näin Juuso Kallion ajatukset harhailevat, kun hän kuulee rovastin
jatkavan:
-- Minä tosin olen opettaja Kaupin valtiollinen vastustaja, mutta
viaton olen hänen vankilassa oloonsa. Tätä tilaisuutta olen tahtonut
käyttää puhdistaakseni itseni syytöksestä, joka kylillä kiertelee...
Juuso Kallio sylkäisi. Olihan se kuitenkin rovasti, joka hänellekin
esitti Kaupin isänmaalle vaarallisena henkilönä. Ja nyt se sama rovasti
häntä solvaisee Kaupin tähden ja Kauppia kiittelee. On se rovasti silti
viekkaampi, on ovelampi kuin hän... mutta odotapas...!
Ja taas rovasti puhuu:
-- Taistelussa minä noudatan aina puhtaita aseita ja vaadin niitä
vastustajiltanikin...
"Puhtaat aseet" -- ne olivat Juusosta ymmärtämätöntä lorua, jota hän ei
käsittänyt.
Tässä nyt kai kulki se hieno viiva valtiollisen rehellisyyden ja
epärehellisyyden välillä, josta rovasti rakasti puhua ja jonka hän
sanoi huomaavan vain niiden, jotka ymmärtävät korkeampaa valtiotaitoa...
Tästä hetkestä oli Juuso Kallio esittänyt itselleen toisen katkeran
vihamiehen -- rovastin.
Lopuksi rovasti sanoi:
-- Tämä on surun aika. Ja me tarvitsemme surua henkisesti kasvaaksemme.
Taivaan Herra antakoon tälle surulle vain oikean rajan. Amen!
Sitten nuorelle parille viileä kädenpuristus ja sen mukana
onnentoivotus.
Pastori hymähti. Rovasti oli osansa oivasti esittänyt. Ja itsekin nyt
tyytyväisenä hymyili.
Mutta Hanneksen mieleen jäi toimituksesta se tunnelma, että joku kylmä
seinä on sentään rovastin ja hänen välillä.
Pitkää aikaa ei rovasti viihtynyt pidoissa, vaan lähti kotiinsa. Kun
hän meni, tuli vieraiden kesken kuin vapaampaa. Sillä rovasti oli
heidän silmissään jossain ylhäällä vuorella, jota liian lähelle he
eivät rohjenneet mennä. Mutta pastori oli kuin heidän vertaisensa.
Kohta isäntien kehä ympäröikin pastorin, joka siitä nautti ja oli
iloinen. Nyt vasta pitojen hyvä haltiatar tupaan astui.
Myöhään illalla lähtivät Hannes ja Maikki koululle sinne jäädäkseen.
Nuoret laulaen heitä sinne saattoivat.
Ja täällä he nyt olivat kahden omassa kodissa. Se oli somasti laitettu.
Nyt se lehdon autereinen tyttö oli hänen vaimonsa ja koto oli nyt niin
armaana, niin viehättävänä ja sievän somana hänen silmäinsä edessä.
Oman kotinsa keskellä hän nyt seisoi, seisoi kuin runoilija unelmiensa
ruusutarhassa. Mutta kaikki oli hänelle nyt totta. Ennen oli tämä ollut
vain lumousta, joka hetkeksi aivot vangitsi.
Huonekalut oli ostettu Maikin perintörahoilla. Ne olivat uudet, niissä
oli vielä tuore kiilto ja käytännön koskemattomuus. Salin pyöreällä
pöydällä oli sohvan edessä uljas lamppu melkein kokonaan kristallista.
Se oli nuorisoseuran häälahja. Seinällä oli kultakehyksinen taulu,
jonka kansakoululapset olivat lahjoittaneet. Pastorin rouva oli
lähettänyt parin kukkavaasia. Orjasaaren isännät olivat yhteisesti
ostaneet uljaan lehmän. Rakkaus ja somuus joka askeleella nuorta
paria täällä uudessa kodissaan kohtasi. Sen tuomat tunnelmat heitä
hurmasivat. Ja kun he istahtivat sohvalle, tuntui heistä siltä kuin
koko elämän raskaus nyt olisi voitettu ja heidät olisi nostettu
onnen korkeimmille kukkuloille. Elämä avasi nyt heille salaisimmat
riemunsa ja tämä koti ikäänkuin kääriytyi heidän sydäntensä ympärille
lämpöiseksi siteeksi, joka sulki sisäänsä tunteiden kuumat värähdykset.
-- Miten kumman vaihteleva on tämä elämä! huudahti Hannes.
-- Miksi niin?
-- Pari kuukautta takaperin istuin minä vankilan komerossa ja olin
mielestäni onnellinen, kun sain olla jonkun tunnin ulkona vankilan
pihalla enemmän kuin muut vangit. Ja nyt --!
-- Ja minä makasin kuin sairaana. Oi, sitä suurta rakkautta! Minä olen
rohkea, mutta silloin minä aristuin, sillä Juuso Kallio levitti huhua,
että sinut joko hirtetään tai viedään elinajaksi Siperiaan. Minua piti
hoitaa kuin pientä lasta. Siunattu olkoon pastorin rouva, että hän oli
minulle kuin hellä äiti!
-- Eikö rovasti käynyt sinua koskaan lohduttamassa?
-- Ei käynyt.
-- Eivätkö muut opettajat?
-- Eivät.
-- Tiedätkö, kuka se ilmiantaja on?
-- En tiedä. Ei sitä täällä kukaan tiedä.
-- Se on Juuso Kallio. Sinun tuleva isäpuolesi.
-- Ja nykyinen holhooja, naurahti Maikki.
-- Mutta niitä pahoja me emme tahdo muistella. Nyt olemme purjehtineet
onnen saareen ja se onnen saari on oma koti Näetkö, miten paljon
ympäristö täällä on jo muuttunut?
-- Minäkö en sitä näkisi, joka täällä kaiken viheliäisyyden ja
kurjuuden sain nähdä silmästä silmään ennen!
-- Ja tästä puoleen yhä enemmän muuttuu. Tällaisia onnellisia koteja
kuin tämä meidän nyt on, tulee tänne toisiakin ja tällaisia onnellisia
avioliittoja, joissa sielut yhtyvät eivätkä yksin ruumiit. Ja meidän
tehtävämme on juuri valmistaa niille tietä, rakentaa niitä. Ennen
täällä mentiin useimmin avioliittoon kaikesta muusta syystä, mutta ei
rakkaudesta. Ja sentähden valmistettiin onnettomuutta kukkuramitalla.
Toivokaamme, ettei sellaisia avioliittoja kuin isäsi ja äitisi,
enää täällä synny. Tässäkin suhteessa on meillä vielä kyllin työtä.
Tarvitaan tunteiden hienostumista, hermoston hienostumista.
-- Sinä uljas ja rohkea mieheni! Isäni sai niin paljon kärsiä
onnettomassa avioliitossa. Sentähden taivas korvasi minulle hänen
tappionsa lähettämällä luokseni sinut. Ole sinä Orjasaaren kuningas ja
minä koetan olla sinulle arvollinen kuningatar!
Samassa alkoi kuulua ikkunan alta laulua. Orjasaaren nuoriso pastorin
johtamana siellä lauloi yöhymnin nuorelle avioparille.
Laulua seurasi kolmikertainen voimakas "eläköön".
Hannes ja Maikki menivät ikkunaan kiittämään.
Sanottiin että tämä hääpäivä oli kaunein hääpäivä, mitä koskaan
Orjasaaressa oli ollut.