Rovasti oli yltynyt tuimaan valtiolliseen taisteluun. Nyt oli hän jo
päässyt syvään sielulliseen vakaumukseen, että ainoa oikea keino,
ainoa isänmaan parhaalle ja menestykselle oikea suunta oli se, jota
hän ajoi. Sillä hän näki edessä vuoren, jonka jyrkkää seinää on
mahdoton kiivetä. Jos tahtoo päästä vuoren huipulle, niin on paras
kiertää loivaa takarinnettä myöten. Isänmaa oli hänelle rakas ja sen
onnen edestä täytyi hänen taistella. Hän ei voinut jäädä veltoksi
syrjästä-katsojaksi.
Rovastin oma elämä oli aina ollut myötämäkeä. Vastamäkeä ei hän ollut
oppinut kulkemaan. Eikä hän ymmärtänyt, miten sitä kuljettaisiin. Hän
oli jo niin monessa polvessa papillista sukua, että se alkuperäinen
sielullinen kutsumus papin toimeen, jota hänen esi-isänsä olivat
tunteneet, oli jo hänessä ehtinyt kuivua perityksi tavaksi, mikä ei
syvempään uskonnollisuuteen häntä kiihottanut. Enemmän hän tunsi halua
valtiollisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Rikas hän oli, hieno
seuramies hän oli, mukavaan ylelliseen elämään oli hän tottunut.
Isänmaan tähden hän nyt tunsi tuskaa. Mutta kun hän ei tiennyt, miten
kärsitään oikein suuria kärsimyksiä, sellaisia jättiläistuskia, joiden
mukana ei itketä eikä valiteta, vaan kohotetaan korkea otsa ja pysty
pää, vaikka maa jalkain alla vajoaa, niin hän tahtoi alistua ja toivoa
sitten vielä joskus maailmassa parempaa. Kärsimyksen syvyys, joka
rohkeutta itse synnyttää, oli hänelle outo asia. Jos hän toisinaan
hiukan sairastui, niin hän jo silloin onnetonna huokaili. Sillä
ainainen myötäkäyminen oli hänet, vanhan miehen, pilannut. Kansaa hän
ei syvemmälti tuntenut, sillä luottamuksella eihän milloinkaan ollut
sitä lähestynyt. "Kansa" hänen tunneasteissaan oli jotain alempaa
rotua, joka puuhaili läävässä ja tallissa ja sentähden oli likainen,
oli löyhkäävä eikä mahdollinen hänen vieraspuolelleen pääsemään.
Mutta "isänmaa" hänen vanhoissa aivoissaan oli hohtava käsite, jolle
nuorena ylioppilaana niin kauniisti puhuttiin ja laulettiin. Hän oli
persoonallisesti ottanut osaa Runeberg-juhliin, käynyt Snellmanin
kodissa ja pitänyt kerran puheen ukko Lönnrotille. Nämä suurmiehet
seisoivat kipsissä hänen salissaan ja "isänmaa" oli jotain samaa
kuin tämä mahtava kolmiapilas. "Isänmaakin" oli ikäänkuin telineille
nostettu jossain salissa. Kauniit juhlapuheet, suuret juhlapäivälliset,
syvätunteiset juhlarunot -- ne olivat isänmaata. Se isänmaa väikkyi
niin korkealla päiden päällä kuin kaunis rusopilvi... se juhli...
juhli... se maljoissa kuohui... se kukkakimpuilla koristetuilla
päivällispöydillä hymyillen säteili...
Mutta nyt oli näiden herkkuisten juhlapöytien päälle vedetty musta
vaate... sampanja maistui happamelta... ja isänmaa kärsi ja suri.
Ja sen tähden rovastikin suri. Sillä tuo samainen musta tunnelma
tulvahti niin valtavana sanomalehtien palstoilta, ystävien kirjeistä ja
kaikesta, mikä ennen loisti.
Täällä takalistomaalla piti hänenkin ryhtyä taisteluun sen puolesta
niillä aseilla, jotka hänelle pääkaupungista lähetettiin.
Nyt oli käsketty kehottaa nuorukaisia menemään asevelvolliskutsuntoihin.
Tätä tarkoitusta varten aikoi rovasti pitää julkisen kokouksen, jossa
hän kehottaisi pitäjän nuorukaisia menemään kutsuntaan. Ja hän saikin
siihen luvan. Mutta kokouksen hän asetti juuri siksi ajaksi, ett'ei
Hannes Kauppi pääsisi sinne. Pahimman rospuuton ajaksi hän sen asetti.
Jäät eivät liioin enää kestäisi eikä veneellä pääsisi.
Juuso Kallio oli tiennyt jäädä kirkolle odottamaan kokousta.
Määrättynä päivänä, jona kokouksen piti olla, lähti Hanneskin. Mukanaan
hänellä oli rotevia nuoria miehiä. He sitoivat köydet ympärilleen
putoamisen varalta. Samoin saapui Holopainenkin kulmakuntansa miesten
kanssa.
Jää oli niin heikko, että paikoin surkean sinervänä auringon paisteessa
sairasti, paikoin oli valkoista sohjua, joka upotti ja huonoimmissa
paikoissa valmisti kylmän kylvyn siihen astujalle.
Mutta eheinä toiseen rantaan päästiin, sillä aamupäivällä ei aurinko
vielä ehtinyt aivan pehmeäksi jäätä syödä.
Tultiin kokouspaikkaan. Se oli suuri vuossatainen tupa, jonka orsilla
istui mennyt aika muistoineen. Tässä tuvassa oli monta kokousta
pidetty, kuumaakin, kun sivistysasiat olivat olleet esillä. Kirkonkylän
nuorisoseuran johtohenkilöitä oli perällä ja ne lauloivat isänmaallisia
lauluja. Mutta kun huomasivat rovastin vaunuillaan ajavan pihaan,
muutettiin laulu virreksi. He tahtoivat olla kuin hautausväkeä.
Rovasti hymyillen astui tupaan, kumarteli oikealle ja vasemmalle, kuten
ennen pääkaupungissa oli nähnyt suuren Snellmanin tekevän juhlasaliin
astuessaan.
Holopainen "mustan kansan" kanssa oli asettunut yhdelle seinämälle. Se
hänen kaartinsa oli jylhän- ja synkännäköistä. Ensi katsaukselta näytti
siltä kuin kappale salojen havumetsää olisi tuotu tänne suureen tupaan.
Näistä toiset olivat kuin mustat, pitkät kuuset siellä täällä naavaa
olkapäillä, toiset paksut ja tanakat, suuripäiset kuin pyöreät petäjät,
jotka puhuvat karaistuneesta elämän taistelusta joka oksallaan.
Siellä täällä lomissa sitkeä kataja, joka joka neulasellaan pistää ja
haavoittaa. Kirkkopukuunsa ne olivat pukeutuneet ja olivat hirvittävän
totiset. Rintaman edessä seisoi pankki-Holopainen ja tähän rintamaan
kuului pienempiä johtajia pitkin pitäjää. Näitä miehiä lie ollut
satakunta.
Rovasti niihin katsoessaan hiukan vavahti, sillä Holopainen oli
hirvittävän uhkaava. Mutta rovasti meni antamaan Holopaiselle kättä ja
kysyi kuulumisia.
-- Omillaan toimeen tullaan, vastasi Holopainen ja joukko naurahti.
-- Tämä on paha enne, mietti rovasti, mutta oli jäätävän tyyni.
Lukkari alotti virren rovastin käskystä, ja kun se oli loppuun
laulettu, piti rovasti rukouksen.
Oli hetken hiljaisuus. Sitten rovasti alotti puheen, jossa neuvoi
tyynesti, arvokkaasti, mutta samalla lämpimästi tottelemaan maallista
esivaltaa.
Rovastin puhe teki nähtävästi hyvin hyvän vaikutuksen. Ukko ilostui ja
pyysi laulamaan isänmaallisen laulun.
Kun laulu oli loppunut, syntyi ovensuussa liikettä. Hannes sieltä astui
esiin tuoliaan kantaen.
Rovastin seurue hänelle pilkallisesti nauroi, mutta pankki-Holopainen
antoi kaartilleen merkin hiljaisuuteen.
Kun Hannes oli päässyt avonaiselle keskilattialle, nousi hän seisomaan
tuolille ja kumarrettuaan rovastille alotti syvällä rintaäänellä:
-- Kansalaiset! Rovasti puhui hyvin, kuten tulee odottaakin vanhalta,
korkeasti oppineelta ja lempeältä sielunpaimenelta. Kiitos siitä
hänelle. Kuitenkin minäkin heikko nuorukainen uskallan ääneni kohottaa.
Minut toi opettajaksi näille takalistoille syvä rakkaus kansaani ja
maatani kohtaan. Ja se rakkaus panee nytkin minulle sanat suuhun.
Sanoissani ei ole kimaltelevaa kultaa, mutta kyllä veren rohkeutta, sen
nuoren veren, jonka tämän maan ja tämän kansan puolesta olen valmis
vuodattamaan, milloin hetki niin vaatii...
Rovasti punastui. Koko tuvan miesjoukko vavahti. Juhlallinen mieliala
putosi nyt yht'äkkiä ihmisiin.
Hannes jatkoi:
-- Rovasti kehotti sanomattoman kauniisti ja sievästi tottelemaan
maallista esivaltaa. Mutta minä olisin toivonut, että hän olisi
käskenyt tottelemaan taivaallista esivaltaa, jonka laki on meidän
omissatunnoissamme kirjoitettuna ja jonka julistaja hän, meidän
rakastettu sielunpaimenemme, täällä maan päällä on...
Rovastin silmänympärykset hehkuivat ja huoneen perällä syntyi sorinaa.
Mutta Hannes jatkoi:
-- Tämä taivaallinen esivalta vaatii, ett'emme saa tehdä mitään vasten
hyvää omaatuntoa, emme hiuskarvaa horjahtaa siltä, jonka oikeaksi
tiedämme...
Hannes teki nyt laajempaa selkoa asevelvollisuuslaista ja miten se
syntyi.
-- Se on kansallisen perikadon halla, joka päällenne harmaana, jäisenä,
kylmänä lankeaa, jos tämän lain omaksenne omistatte. Ja silloin
sen omaksenne omistatte, kun ryhdytte sitä seuraamaan. Minä kysyn
teiltä, nuoret miehet, kysyn suuren ja kokeneen miesjoukon silmäin
alla, onko teillä halua vetää päällenne tämän lain seuraamisen ensi
askeleiden paino menemällä kutsuntaan. Jos se teillä on, niin menkää.
Mutta ennenkuin menette, pitäkää kuulustelu sen äänen kanssa, joka
rinnassanne kaikuu ja joka yltyy ukkoseksi rajuamaan, jos sitä rikotte.
Jos menetätte omantuntonne rauhan, niin elämä muuttuu ainaiseksi
helvetiksi teille jo täällä maan päällä. Minä kunnioitan ja tottelen
kyllä maallistakin esivaltaa niin pitkälle kuin Jumalan sana ja hyvä
omatunto sen sallii. Mutta sen sanon tässä julki, että jos itse olisin
kutsuntaan menemässä, niin mennä en voisi, ell'ei kahleissa vietäisi.
Ja se meneminen ei olisi silloin minun vallassani. En voisi mennä
omantuntoni tähden, en voisi mennä kansani tulevaisuuden tähden.
Neuvovan sanan olen sanonut. Jokainen tehköön niinkuin omatunto vaatii!
Näin tässä puhumaan on minua vaatinut minun omatuntoni.
Hannes kumarsi ja poistui. Juuso Kallio alkoi nyt puhua ja kehotti
tottelemaan rovastia.
-- Me emme usko pappeja, sillä ne ovat meidät talonpojat ennenkin
pettäneet. Miehet! Muistakaa sitä pappien palkkausjärjestelmää! huusi
pankki-Holopainen ja sulki Kallion suun.
Syntyi julma huuto:
-- Emme usko!
Rovasti oli kalpea kuin lumi ja vapisi.
Mutta pankki-Holopainen oli tarttunut tuoliin, jolla Hannes oli
seisonut, painanut Hanneksen sille istumaan ja nyt neljä vankkaa kättä
kuljetti Hannesta tuolilla riemusaatossa "eläköön" huutaen rovastin
nenän sivu.
Rovasti ymmärsi valtansa luhistuneen tuossa tuokiossa, sillä tuvassa
pauhu kasvoi ja huuto kaikui:
-- Emme usko pappeja! Pettäneet ovat ennenkin... Rovasti lähti pois
silmät kosteina. Mutta pikku pojat viskelivät hänen poistuvia vaunujaan
kivillä.
Juuso Kallio arkana pakeni sivuovesta.
Hannes pyysi päästä pois tuolilta ilmassa keikkumasta, sillä hän ei
tahtonut istua tuolilla, jota "mustan kansan" kädet kantoivat.
-- Oikein puhuit. Nyt me taas ymmärrämme toisiamme, sanoi
pankki-Holopainen Hannekselle.
Hannes ei vastannut, vaan poistui ihmettelevien silmien alta.