Oltiin helmikuussa. Aurinko paistoi. Hanki hohti. Miljoonat
lumikristallit siinä välkkyivät. Oli pakkanen niin että reen jalas
narisi ja kenkä ihmisen kävellessä keskusteli omalla tavallaan tien
pohjan kanssa, joka oli kovaksi ajettu. Pohjolan talvi oli nyt
korkeimpaan ihanuuteensa päässyt, noussut sille kylmän ja jään,
lumen ja pakkasen huipulle, josta ylimielinen ja virkeä kevät oli
sen suin päin alas viskaava. Mutta vielä se tanakkana nyt istui
valtaistuimellaan, joka oli rakennettu jääkristalleista.
Hannes oli lopettanut päivällisensä Karvisessa, ja istui paperossia
poltellen. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa huoneen pehmeässä lämpimässä.
Ja hän mietti sitä, että hän oli todellakin rohjennut astua rinta
rintaa, silmä silmää vasten rovastin kanssa siinä isänmaan suuressa
kysymyksessä. Hän oli kulkenut pitkin pitäjästä, herättänyt ja
valveuttanut. "Kiellettyä" kirjallisuutta oli hän jakanut tukuttain,
puhunut parhaansa mukaan julki sen, minkä oikeaksi uskoi. Hän kielsi
myöntymästä mihinkään, mutta rovasti neuvoi aivan päinvastaiseen.
Rovastia ei hän suinkaan tuominnut, sillä arvattavasti rovasti luuli
parhaaksi maalle ja kansalle sen, mihin hän neuvoi. Sillä kallis heille
kummallekin täytyi sen asian olla, jonka puolesta puhuivat ja toimivat.
Maikki oli perustanut koulupiirin naisten kanssa ompeluseuran, missä
vaatteita ommeltiin köyhille kansakoululapsille. Nuorisoseurassa
touhuttiin. Orjasaaressa oli siis valistus jo raapaissut tulen
ensimäiseen lamppuunsa.
Kaikkea tätä Hannes mietti, kun Maikki tuli huoneeseen, istahti hänen
syliinsä, kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli ja sitten puhui:
-- Nyt sinun, rakas Hannes, täytyy se tehdä...
-- Oi, armas! Se on minusta niin sanomattoman vaikeaa...
-- Mutta minun tähteni... teethän?
-- Olkoon menneeksi!
-- Mene nyt tupaan! Hän on siellä yksin. Hannes meni tupaan. Ja tapasi
siellä emännän yksin.
-- Hyvää päivää, toivotti Hannes. Emäntä ei vastannut, vaan kääntyi
poispäin.
Minä tulen hyvin vaikeassa asiassa. Mutta luulen silti voittavani,
sillä tunteehan emäntä niin paljon raamattua... Nähkääs, onko
soveliasta, että Juuso Kallio on yhtenään täällä... naapurit siitä
puhuvat pahaa... viattomat lapsenne saavat siitä kärsiä. Kun nekin
näkevät teidät sylitysten... hyi, se on likaista!
-- No entä sitten? kivahti emäntä.
-- Niin että heittäkää pois se hyväily!
-- Mutta mitä sinä itse Maikkia sylissäsi pitelet? Minulla kai on
oikeus tytön äitinä sitä kysyä.
-- Jos olisitte ollut Maikille _oikea_ äiti, niin sen olisitte jo aikaa
sitten saanut tietää...
-- Olenhan minä saanut sen tietää, kun olen avaimen reiästä vakoillut.
-- Olisitte saanut tietää, että me olemme lupautuneet toisillemme...
-- Ja minä ja Juuso Kallio olemme myös lupautuneet toisillemme.
-- Mutta teillähän on pieniä, turvattomia lapsia...
-- Kyllä talo lapsensa elättää.
-- Mutta teillähän on vielä laissa määrätty suruaika...
-- Ketä minä oikeastaan surisin?
-- Entistä miestänne.
-- Karvistako?
-- Niin.
-- Häntä, joka minua kuumilla hiilillä kidutti, joka silmäni sameiksi
itketti, joka päivän levon ja yön rauhan minulta riisti, joka kuoli
pirun kemuissa puukko kyljessä omien syntiensä satuttamana?
-- Mutta onhan emännällä hänen kanssaan kuitenkin monta lasta.
-- Lapsista pitää talo huolen. Minun sydäntäni lämmittää yhtä vähän
Karvisen isännän muisto kuin jääpuikot tuolla ulkona tätä tupaa.
-- Juuso Kallio persoo emännän muassa vain rahoja...
-- Hitostako sinä sen tiedät?
-- Kyllä arvaan.
-- Elä sekau meidän asioihimme. Ja rukoilisit ja selittäisit raamattua
sielläkin nuorisoseurassa, etkä maailmallisia lorisisi, niin se olisi
toista. Siellä te vain koululla tanssitte. Mutta kyllä siitä herkeätte.
-- Ei siellä ole muuta tehty senlaatuista kuin lopuksi hiukan leikitty.
-- Elä valehtele! Eläkä tule minua neuvomaan! Kiitä, että saat ruokaa
meidän talossa.
-- Emäntä menee taas liiallisuuksiin.
-- Ja vävypoika menee myös. Pidetään yhtä aikaa kahdet häät.
Emäntä nauroi, löi käsiänsä yhteen ja käyttäytyi kuin mielipuoli.
-- Ja sitten on Karvisen talossa kerrankin iloa! huudahti hän vielä ja
pyöri kantapäillään laulaen:
"Tääll' on iloa ja riemua,
täällä häitäkin juodaan."
Hanneksen täytyi väkisinkin naurahtaa ja mennä matkaansa.
Kun opettaja iltapäivällä valmistautui koululla seuraavan päivän
tunneille, saapui Juuso Kallio sinne. Taas oli hän kuin kiehuva pata,
joka uhkaa räjähtää. Hannes huomasi kohta, että nyt on taas esillä
hyvin ikävä ja vastenmielinen kohtaus. Ja arvasi kyllä syyn.
-- Mitä kirjat tietävät? kysyi Juuso nenäkkäästi aluksi.
-- Paljon hyvää tietävät... sovinnosta ja sopusoinnusta puhuvat...
mutta riidan ja nurjuuden kieltävät. Tässä on juuri esillä sellainen
opetus, että...
-- Miksi sitten _aina_ riitelemään laittaut, vaikka niin jaloja
opetuksia luet? Miksi?
-- Minäkö tahallani riitelisin!
-- Juuri sinä! Ennen sinun tuloasi täällä ei osattu riidellä. Mutta
kun sinä tulit, niin riidat ja torat syntyivät kuin itsestään. Ja yksi
isäntä sai jo henkensäkin heittää...
-- Minunko tähteni?
-- Sinä hänet köyritansseihin kuljetit. Muuten olisi ollut täällä
koululla.
-- Mutta ell'en minä olisi tänne koululle kutsunut häntä, niin olisi
ollut siellä tanssissa. Sillä _aina_ kuuluu niissä käyneen.
-- Ja miten minua olet koettanut häväistä? Olet parjaillut minua
Karvisen emännälle. Tahdot kai koko koulun johtokunnan surman suuhun...
toiset tapetuiksi... toiset häväistyiksi... toiset...
-- Pitääkö meidän kesken taas olla raaka kohtaus?
-- En anna silmilleni hyppiä. Ennen sinua ei täällä riidelty.
-- Vaan oli Juuso Kalliolla rauhoitettu tilaisuus kalastella sameassa
vedessä... onkia sieltä vaikka rintarahoja "rehellisyydestä". Niinkö?
-- Julkeatko taas loukata. Hänen Majesteettiaan?
-- Oletteko todella niin suurhullu, että luulette itsenne olevan yhtä
korkealla kuin mainitsemanne henkilö?
-- Raha on hänen antamansa.
-- Ainoastaan hänen nimessään annettu. Ja siinä on tapahtunut
surkuteltava erehdys. Rahan pitäisi olla kokonaan toisen miehen
rinnassa.
-- Ehkä sinun omassa rinnassasi? Niin tietysti. Mutta kun et saa
tällaista rahaa elämäsi päivinä, niin tahdot tyytyä Karvisen perikunnan
rahoihin. Niinhän?
-- Se, joka niihin rahoihin näppinsä kurottaa, on juuri Juuso Kallio.
-- Ota sinä osasi, ja minä otan osani! Ja sillä hyvä!
-- Mutta nyt häpäisee herra esimies sekä Karvisen emännän että koko
talon...
-- Nyt päästit huuliltasi myrkyn, jonka itsellesi syötän. Sinä juuri
häpäiset siveän ja puhtaan neidon, Karvis-vainajan silmäterän... hänen
lemmikkilapsensa Maikin... Mummot jo haastavat... ja avaimen reiästä
olen minäkin nähnyt...
-- Suusi kiinni, lurjus!
-- Nyt me koetamme voimamme. Sinä elät irstaisuudessa Maikin kanssa...!
Hannes kävi miestä kohti. Mutta hillitsi itsensä.
-- Jos huoneessa tahdotte olla, niin siivotkaa suunne!
-- Minä olen koulun esimies ja voin sinut ajattaa täältä poliisilla
pellolle. Mitä sinä mies hommaat laillista esivaltaasi vastaan? Rovasti
on siitä kummastellen puhunut. Mutta minä en pitkää aikaa kummastele.
Minä sinut tästä huoneesta pian laitan sinne, missä ei kuu kumota
eikä päivä paista... minä kutsun tänne punatöyhtöiset herrat pitämään
tarkastusta... Ja silloin!
Juuso Kallio löi näppiään ilmassa.
Hannes kalpeni ja puhui tukahtuneella äänellä:
-- Santarmit...?
-- Juuri ne!
-- Vajoaisitteko niin alas?
-- Olet jakanut kirjoja... pitänyt puheita... Minä olen aina ollut
vähän niinkuin sarvipää, herra seminaristi.
Juuso Kallio nauroi ilkeästi ja äänekkäästi.
-- Tulehan toistekin minua haukuskelemaan! huuteli hän mennessään.
-- Vajoaako Suomen kansakoulun johtokunnan esimies ja
kaksikymmenviisivuotias kunnallislautakunnan esimies niin alaalle?
huusi Hannes hänen jälkeensä.
-- Vajoaa! vastasi Kallio, ilkkui ja meni. Hanneksen silmissä kamari
mustaksi muuttui. Siinä oli jo vankikomeron tummuutta ja pimeyttä ja
ummehtunutta ilmaa... haisi niin jumalattoman pahalle huoneessa Juuso
Kallion jälkeen.
-- Oi, kansani, sentään! Mitä mätämunia keskuudessasi ruokit? Nuo
tuollaiset ovat kyykäärmeitä, jotka oman sydänveresi kuiviin imevät...
huokasi Hannes.
Hän ryhtyi kohta varokeinoihin. Poltti kaiken "kielletyn" ja odotti
sydän kurkussa santarmien tuloa.
Mutta eivät ne tulleetkaan. Santarmien mustaan kirjaan oli Hannes vain
merkitty "epäiltävänä" henkilönä.