Joululukukausi oli loppumassa. Oli saatava sievä kuusijuhla lasten
huviksi. Opettaja itse kävi etsimässä kuusen. Sillä muiden ei hän
uskonut osaavan mieleistään hankkia.
Hän meni korkealle vuorelle, jossa oli niin puhdasta hengittää ja imeä
sisäänsä salojen talvi. Lunta oli niin paljon, että jalkaisin olisi
ollut mahdoton päästä. Mutta suksilla liukui kuin pehmyttä ruohistoa
vain.
Siellä hän kauan valikoi. Kuusen piti olla korkea ja solakka,
tasaoksainen, oksat pyramiidimaisesti yleten. Varsinkin alaalla piti
oksain levittäytyä kuin pari ristiinpantua käsivartta ylöspäin kohoten.
Hannes kuljetti sen valitun tielle ja siitä sen hevosella noudatti.
Maikin kanssa he sen yhdessä koristivat. Omillaan omenat ostivat
ja kaupungista monemmoiset koristeet tuottivat. He pukivat sen
kynttilöilleen, tähtineen, lippuineen, omenoineen, leivoksineen,
konfekteineen, kulta- ja hopealankoineen, silkkipaperikoristeineen,
valkoisine puuvilloineen puuksi, joka jättäisi salon lasten sieluun
ainaisen tunnelman siitä ensimäisestä joulukuusesta. Tämän joulukuusen
piti tehdä lähtemätön vaikutus takaliston ihmisten mieliin, jotta sitä
koulun kuusijuhlaa aina odotettaisiin jonain paikkakunnan ihanana
hetkenä, joka vuosittain palaa.
Sitten varhaisena aamuna ui koko koulutalo valossa. Sekä koulupuoli
että Hanneksen asuntopuoli oli huikeasti valaistu. Nyt sanan mukaan oli
tämä suuri talo korkealla mäellä talven pimeässä aamussa valolinna,
joka säteensä pimentoihin heitti. Orjasaaren koululla nyt poltettiin
kynttilöitä kuin kirkossa jouluna. Sillä se kynttilä maksoi siltä vähän
verrattuna siihen valon tunnelmaan, minkä tämä kuusijuhla pimeissä
sydämissä herättäisi.
Juuso Kallio oli tässä näkevinään tuhlausta.
-- Ovatko koulun varoilla ostetut kynttilät? kysyi hän opettajalta.
-- Eivät ole.
-- Entä nuo omenat?
-- Eivät ole.
-- Kirkolla pitävät perunoita omenain sijasta.
-- Mutta sehän on suoranaista raakuutta... on talonpojan lasten
pilkkaamista.
-- Mitä lie, mutta niin on.
-- Ei täällä toki sellaista.
-- Luuleeko opettaja, että tämä komeus on hyvään päin?
-- Luulen. Aivan samaten kuin kirkossa. Tällaisina hetkinä ulkonaisilla
keinoilla on suuri vaikutus. Minä aion istuttaa heidän sydämiinsä
sellaisen joulumuiston, jossa aina koululla on suuri ja valoisa sija.
-- Eiköhän opettaja tuota nyt saisi vähemmälläkin aikaan?
-- En. Jos me nyt täällä pimeässä tuhrisimme ja alakuloista kuusta
katselisimme, niin tämä kuusijuhla jättäisi valjun muiston, joka
kestäisi jonkun päivän. Meidän koulun kuusen pitää hohtaa kuin morsian,
säteillä kuin Bethlehemin tähti. Sillä tavalla luodaan tunnelma, joka
vaivoin lähtee pimeydessä eläneen ihmisen mielestä.
Kallio oli enempää vastaan väittämättä ja meni myhäillen tervehtimään
rikkaimpia emäntiä. Väkeä olikin saapunut koululle tavattomasti.
Piha oli hevosia täynnä ja uusia tupruten ajoi. Tuli toisistakin
koulupiireistä.
Nyt astui pankki-Holopainenkin emäntineen koulusaliin. Ihmiset
hytkähtivät.
Mutta silloin alkoi kuulua hoilottava aisakellon soitto, kulkuset
kalkattivat ja reki pysähtyi aivan koulun portaiden eteen.
Juuso Kallio riensi juoksujalassa vastaan. Sillä oli tunnettu, kuka se
tulija oli.
Pankki-Holopainen silmäsi hymyillen opettajaan, joka oli hiukan kalpea.
Kallio kumarrellen nöyristellen saattoi sisälle rovastin, joka tervehti
joka taholle ja sitten istuutui peräseinälle. Juuso Kallio asettui
hänen tuolinsa taa. Väestössä syntyi heikko sorina ja sali alkoi
lämmetä ihmispaljoudesta.
Kuusi luokan perällä oli kuin vihreään puettu neito, joka timanteissa
säteilee. Sen oksilla näiden ihmisten silmissä oli taivaallinen
kirkkaus ja maallinen makeus, jotka toinen toiseensa vaihtuivat.
Hannes järjesti koululapset kahteen piiriin kuusen ympärille,
pienemmät sisempään ja suuremmat ulompaan. Kädet laskettiin alas ja
sitten laulettiin jouluvirsi. Senjälkeen puhui opettaja kuusijuhlan
merkityksestä. Hän itse lämpeni ja nautti noiden salon lasten riemusta.
Niiden silmät näki hän ilosta liekehtivän, näki vanhempienkin vaipuvan
mietteisiinsä. Hän puhui hyvin kauniisti rakkauden juhlasta. Sitten
piirit alkoivat pyöriä vastaiseen suuntaan toisiinsa kuusen ympärillä
ja lapset lauloivat:
"Kun maas' on hanki ja järvet jäässä
ja silmä sammunut auringon,
kun pääsky pitkän on matkan päässä
ja metsä autio, lauluton,
käy lämmin henkäys talvisäässä
kun joulu on --, kun joulu on.
Ei huolta, murhetta kenkään muista,
ei tunnu pakkaset tuikeat,
vaan laulu kaikuvi lasten suista
ja silmät riemusta hehkuvat,
ja liekit loistavat joulupuista,
kun joulu on -- kun joulu on."
Ja muita joululauluja. Sitten pidettiin väliaika, jolloin Hannes jakeli
kuusesta namuja lapsille. Nyt sitä tuota kuusta jo persoonallisesti
rakastettiin. Siihen silmät tähdättiin kuin äitiin, joka jakaa
joulumakeista. Oli sitten runonlausuntoa, oli leikkejä useammanlaisia,
oli joulukertomuksen lukeminen ja lopuksi itse joulupukki esiintyi
satua kertomaan ja tuomaan omenia.
Nyt jo kansa täysin sieluin nautti. Hannes eli mukana ja iloitsi. Näki
kaikkein kasvoista, että tällaista juhlahetkeä ei vielä Orjasaaressa
ollut ollut.
-- Verratkaapa nyt tätä meidän yhteistä kuusijuhlaamme niihin entisiin
köyritansseihin, jotka nyt olette luvanneet pois heittää. Nehän
ennen olivat Orjasaaren vuoden suurin yhteinen kokoustilaisuus ja
merkkipäivä. Siellä oli pimeyttä, täällä valoa, siellä raakuutta,
täällä hienostunutta sielullista tunnelmaa, siellä viulun soittamaa
tanssisäveltä, täällä lasten kirkasäänistä laulua, siellä hypittiin
kuin eläimet, täällä katsellaan, kun lapset leikkivät. Siellä oli
viinaa ja kortteja, täällä satua, kertomusta, puhetta. Ero on
silmiinpistävä. Sillä täällä juhlivat ihmisen parhaimmat ajatukset,
siellä huonoimmat himot. Tämmöisen vaihdoksen tämä koulu saa aikaan
Orjasaaressa. Ja tästäpuoleen entisiä köyritansseja vastatkoon tämä
koulun kuusijuhla, joka kokoaa ympärilleen nuoret ja vanhat, puhui
Hannes lopuksi.
Kun lapset olivat saaneet kaikki makeiset, loppui juhla. Sillä
joulupukki oli sitä ennen jo jakanut jokaiselle joululehden ja niitä
aikaisillekin kaupitellut.
Hannes kysyi rovastilta:
-- Mitä piditte juhlastamme?
-- Meni muuten mukiin, mutta liiaksi vähän kristillistä mieltä ja
liiaksi vähän uskonnollisuutta, vastasi rovasti.
-- Onko rovasti käynyt koskaan köyritansseissa? kysyi Hannes.
-- En.
-- Siellä olisi sopinut käydä tuomassa kristillistä mieltä, puhui
Hannes.
Holopainen nauroi opettajan selän takana.
Mutta rovastin silmänympärykset lensivät hehkuvan punaisiksi.
Juuso Kallio laittoi rovastin päälle turkin, saattoi rekeen ja
kumarteli, kumarteli vielä sittenkin, kun reki jo vieri ulohtaalla
koulutalosta.
Holopainen ohi mennessään tyrkkäsi Juuso Kallion siitä rappusilta
kumartelemasta lumihankeen ja puhui:
-- Sinä se vanha kettu ja liukastelija... herrain häntyri...!
-- Aa... pankki ja perkele! kivahti Kallio vastaan sieltä lumesta
itseään selvitellessään.
Holopainen oli pyytänyt Hanneksen mukaansa kylälle kotiinsa. Hannes
meni. Holopaisella oli hiilimusta ori pihalla. Sen rekeen istuttiin ja
mentiin, kuulematta, miten Juuso Kallio uhkaili nyrkkiään puistellen.
Reessä nuhteli Hannes Holopaisen käytöstä.
-- Minun on mahdoton nähdä epäjumalia palveltavan, sanoi vain
Holopainen ja tiukensi ohjaksia.
Valkenevassa talviaamussa lähestyttiin sitä taloa, jonka kansan
mielikuvitus puki aaveiden ja kummitusten olosijaksi. Täällä muka
paholainen isännöi ja nuo vanhat tuvat salasivat seiniinsä perkeleiden
vieraskäynnit.
Hannes ei malttanut olla siitä puhumatta isännälle.
-- Kummittelihan se hyvinkin paljon isä-vainajan aikana, vastasi
Holopainen.
-- Oikeinko todella?
-- Aivan todella. Isä-vainaja siten pelotteli huonoja velkamiehiään.
Pyysi heitä yöksi ja sitten heitä pelotteli, jotta paremmin
maksaisivat. Leikkiähän se pohjalta oli, jos olikin totta toinen puoli.
Mutta talo siitä sai hirmuisen maineen. Meidät tehtiin velhoiksi ja
perkeleiden ystäviksi. Osasi se isä kujeilla. Mutta siten sai huonotkin
maksamaan velkansa.
-- Vai niin ovelasti. Mutta Juuso Kallio kertoi kerran hänellekin
kummasti käyneen teillä yötä ollessaan.
-- Juuso oli uhalla lähtenyt muka tarkastamaan. Ja minä sitä herrain
häntyriä olen aina vihannut. Minä se hänen kanssaan lystiä pidin.
-- Oikein.
-- Sytytin keskellä yötä hänen kuorsatessaan tulikiven palamaan.
Itse pukeuduin suureen mustaan matkaturkkiin nurinkäännettynä. Menin
Juuson luo, nykäsin miestä ja kuiskasin: "myötkö sielusi?" Silloin se
lähti ja minä nauraen viskasin palavaa tulikiveä hänen jälkeensä. Se
juuri silloin oli saanut sen rahansa herrojen hännystelemisestä. Ja
uljaimmillaan komeili sillä. Olisin sen ottanut ja pistänyt sijalle
oikean kultarahan. Mutta en onnistunut.
Näin tultiin perille.