Hannes oli menossa rovastilaan mukanaan Holopaisten naimapaperit.
Pappila oli jonkun matkaa kirkolta korkealla kummulla, ympärillä hyvin
viljeltyjä peltoja, niittyjä, lehtoja, vähän ulompana havumetsää. Ja
sitten kahdelta puolelta ottivat silmään suuret selät lukemattomine
saarineen ja salmineen, lahtineen ja niemineen. Luonto tässä oli aina
juhlallinen ja aina mielikuvitusta nostava, olipa se sitten kesän
luovassa vihreydessä ja elävässä kukoistuksessa tai talven harmaissa
pakkasissa, jolloin kylminä öinä revontulet hohtavat ja valju kuu
jäätyneisiin hankiin kimaltelee. Sillä tässä näki silmä aina vaihtelua,
näki aina erilaisia värejä ja suhdallisia ääriviivoja. Kaukana oli
tästä paikasta erämaiden yksitoikkoisuus, niin kaukana, että taitelijan
silmä tällä kummulla olisi viettänyt yhden elämänsä nautintorikkaimpia
hetkiä.
Piispakin oli tarkastusmatkallaan paikkaan lumoutunut ja kehottanut
pitäjäläisiä kummulle Jumalan ylistykseksi rakentamaan pappilan.
Pitäjäläiset kiitoksesta lumoutuivat piispaan ja lupasivat laittaa.
Se tehtiinkin uudenaikainen, huvilamainen, jossa oli neljä
lipputankoa ja kookkaat parvekkeet. Siinä olivat suuret salit, niissä
paneiliseinät, terrakottauunit ja kattokoristeet oikeata taidetta.
Pitäjän muuten liiankin kuiva ja kova vaatimattomuus oli tässä
unohtanut itsensä ja Jumalan ylistykseksi pusertanut itsestään
vavahtelevin käsin ja verta vuotavin sydämin ensi luokan korutemppelin
näille nälkämaille.
Tuohon ihmeellisen ihanaan luontoon sopi rakennus kyllä mainiosti
kuin taivaasta lähetettynä, sillä Luoja itsekin oli tässä ruvennut
juhlatuulelle ja henkäissyt maan päälle kappaleen taivaallista
kauneutta.
Mutta kun pappila valmistui ja loistossaan auringon valossa ui siellä
ylävällä kummulla ikäänkuin hymyillen ottaen vastaan ihailuja, kirosi
pankki-Holopainen sen ensi kerran nähdessään. Ja koko se ryhmä, jonka
etunenässä hän seisoi, kirosi mukana. Siitä päivästä he olivat sen
ihanan pappilan veriviholliset. Sillä he itse asuivat tuvissa, joissa
ovet olivat kuin tallissa ja uunit rakennetut omin käsin oman pellon
liioista kivistä. Tätä pappilaa tehtäessä oli mestaria idästä ja
lännestä.
Pankki-Holopaisen leppymättömän vihan pappilaa kohtaan oli rovastikin
pian saanut kuulla. Hän ja Holopainen olivat siitä lähtien pitäjässä
kuin kaksi tähteä taivaalla, jotka paistavat eri aikana vuorokaudesta.
Rovasti luki itsensä aamutähdeksi, joka päivää ilmoittaa, mutta
Holopaisen ehtootähdeksi, joka tuo sanomat yöstä.
Hannes seisahtui kummissaan pappilan rappusilla luontoa ihailemaan.
Sillä vaikka oli jo syksy, oli maisema yllättävän kaunis. Rakennus
salasi suuruuttaan näin avaralla ja avonaisella paikalla.
Hannes tuli komeaan eteiseen, joka ikäänkuin kuohui vaatetavaraa. Ja
nyt hän huomasi lähteneensä liian yksinkertaisessa asussa tällaisiin
vieraisiin. Sillä hän oli harmaassa sarkapuvussa, ilman kiillotettua
kaulusta ja saappaiden varret housunlahkeiden päällä.
Eteisessä Hannes ryki ja ryki, sillä kaikki oli hiljaista eikä ihmistä
näkynyt missään. Viimein saapui palvelija, joka osotti Hannesta
menemään pihalta toisesta ovesta kansliaan, sillä nyt hän oli muka
tullut "väärälle puolelle."
-- Tämä on herraspuoli, neuvoi palvelija lopuksi.
-- Mutta enköhän saisi täältäkin tavata rovastia? kysyi Hannes
naurahtaen.
Palvelija avasi oven rovastin työhuoneeseen. Siellä keinutuolissa
istui suuri mies, jolla oli aivan lumenvalkoinen tukka, nenällään
kultakehyksiset rillit, päällä valkoinen silkkiliivi ja jalassa
vaatekengät. Hän oli syventynyt sanomalehden lukemiseen. Se lehti näkyi
olevan "Hufvudstadsbladet".
Palvelija alkoi puhua ruotsinkieltä.
Rovasti havahtui. Pani pois sanomalehden ja niisti nenänsä. Hienoissa
valkoisissa käsissä loisti useita sormuksia, kun hän nenäliinaansa
kaavamaisilla liikkeillä avasi.
Kaikki ympäristö oli ylellistä ja komeaa kuin kaupungin suurimmissa
herrastaloissa. Hannes, joka tuli puutteen ja yksinkertaisuuden,
alastomuuden ja töryn keskeltä, hiukan vavahti tätä arvaamatonta
korskaa.
Hän kumarsi syvään ja esitteleytyi. Rovasti oli noussut, katsoi
tarkastavasti Hanneksen sarkapukua ja saappaita, joiden varret olivat
housunlahkeiden päällä, vetäsi sieraimiaan, viittasi kädellään istumaan
ja painautui takaisin tuoliinsa ja venytti pitkään:
-- Vai Orjasaaren uusi opettaja...
Ja sitten hetken takaa:
-- Tervetuloa.
Nyt tarkastelu jatkui ja terävä katse uudelleen kulki Hanneksen
kengistä hänen hiuksiin asti.
Sitten rovasti nosti nenäliinan taskustaan, kieputti sitä hetken ja
huone täyttyi Kölnin veden lemusta.
-- Oletteko käynyt seminaarin?
-- Olen.
-- Eikö mitään muuta opistoa?
-- Kansakoulun ja viisi luokkaa lyseota.
-- Miksi ette käynyt lyseota loppuun?
-- Ei ollut varoja.
-- Mikä oli isä?
-- Pohjanmaalla pieni tervanpolttajatilallinen. Rovasti taas kieputti
nenäliinaansa ikäänkuin olisi karkottanut pois tervanhajua.
Hannes punastui. Tämä vastaanotto oli liian loukkaava.
-- Pohjanmaaltako tänne tulitte?
-- En. Olen ollut aina suvet kauppapalveluksessa ja talvet koulussa.
Nyt olin suvea sen entisen kauppaisäntäni luona Etelä-Karjalassa.
Hannes tahtoi toimittaa asiansa niinpian kuin mahdollista. Ja otti
esille pankki-Holopaisten paperit.
Mutta nyt vasta rovasti hämmästyi. Naurahti sitten ivallisesti ja sanoi:
-- Taidatte olla pankki-Holopaisen ystävä?
-- Minä olen jokaisen koulupiirini ihmisen ystävä, vastasi Hannes.
Vähän kuumaa verta nousi rovastin kalpeille kasvoille. Mutta hän oli
vaiti.
Asia toimitettiin kylmästi ja virallisesti. Rovasti ei puhunut mitään
muuta kuin kaikkein välttämättömintä. Hannes heitti hyvästin ja poistui.
Rovasti ikkunastaan katsoi häntä ja tuumi puoliääneen:
-- Siinäkin yksi puoliherra... hm... hm... Tulee ensi tervehdykselle
sarassa, saappaan varret housujen päällä, ei kaulustinta kaulassa eikä
siinä kaulahuivia. Ja... ja pitäjän suurimman raakalaisen talonpojan
tytön puhemiehenä, tytön, joka on laittanut aviottoman lapsen
omalle rengille. Se on jo huutavaa sivistyksen puutetta, jota vain
kansakoulunopettaja osaa tarjota pitäjänsä rovastille...
Rovastin täytyi ääneensä nauraa. Niin hassunkurista se hänestä oli,
niin paksua, niin kymmenkertaisesti paksua... niin niin niin...
Ja hänen silmiinsä tulvahti kokonainen lauma tyhmännäköisiä miehiä,
jotka kesäkuumassa poutasäässä kaupungissa käydessään maleksivat
sateenvarjo kädessä ja kokokalossit jalassa ja kotikutoiset
puolivillaiset vaatteet päällä.
-- Ne ovat niitä kan-sa-kou-lun-opet-ta-ji-a, venytti rovasti.
Sitten hän painautui lukemaan uudelleen "Hufvudstadsbladetin" Samin
mehevää kooseriaa.
Hanneksesta tuntui helpottavalta, kun pääsi ulos syksyn viileään
ilmaan. Tämä pappila... ja tämä pappi muistutti hänelle jotain hienon
hienoa pankkiiria, josta hän jossakussa romaanissa oli lukenut.
Niin kylmä kuin saframinkeltainen kulta ja niin suljettu kuin timantti
rasiaansa oli tämä hengen mies korulinnassaan. Huh! Siellä sisällä
puhalsi kuin kylmä tuuli vastaan yhteiskunnan pieniä ja vähäväkisiä.
Jos Kristus vielä kulkisi maan päällä halpana ja paljain jaloin, niin
varmaan hän jäisi tuon pappilan oven taakse, mietti opettaja.
Samassa muisti Hannes oman kotipitäjänsä kirkkoherran ja miten sen
usein tapasi pihalta hihat ylös käärittyinä taputtelemassa hevostensa
turpaa tai jakamassa suolaa lehmille.
Mutta tämä...! Oih...! Tämä oli Hanneksesta enemmän kuin yllätys...
Hän oli kiivastunut ja veri voimalla juoksi hänen suonissaan.
Mutta samalla hän hillitsi itsensä. Ehkä hän tuomitsi väärin. Ehkä
pinta petti ja ehkä rovasti oli nöyräkin Herran palvelija.
Hannes muisti raamatun sanat:
-- Ihminen näkee sen kuin silmiin sattuu, mutta Jumala katsoo sydämeen.
Kun Hannes palasi Holopaiseen, tuli isäntä vastaan naurun kure
suupielessään ja sanoi:
-- No nyt näitte meidän piispan.
-- Näin.
-- Miltä näytti?
-- Komealta.
-- Niin minäkin uskon. Taivaan suuruus näkyy jo sen palvelijoissa maan
päällä.
He menivät tupaan.
-- Lupasiko panna kuulutukseen? kysyi isäntä tuvassa.
-- Lupasi.
Emäntä, Anna ja vävy riemusta loistivat. Mutta isäntä sanoi opettajalle:
-- Me lähdemme tänne toiseen tupaan.
He menivät ja siellä puhui Holopainen:
-- Vävy ja minä emme oikein vielä hyvin sovi samaan tupaan. Mutta kyllä
kai se ajan mukaan muuttuu.
-- Sen täytyy muuttua, jos mies on rehti mies. Holopainen nosti
pöydälle suuren viinapullon ja sen viereen puupikarin. Kaatoi sen
täyteen ja käski opettajan ottaa.
-- Ei, hyvä isäntä. En ollenkaan karvaita nauti.
-- Vai niin.
Holopainen itse kumaisi pohjaan, kaatoi uuden ja taas yhdellä
siemauksella tyhjensi pikarin.
Verta nosti pian viina hänen poskilleen ja hän tuumi:
-- En minäkään pidä tapanani nauttia. Mutta tällaisessa suuressa
perhejuhlassa... pitää ottaa... tuntuuhan se kovin iloiselta... kun
saa... vävyn...
Holopainen pahasti irvisti. Hannes ymmärsi, että se on mielen
katkeruudesta, kun isäntä juhlii.
-- Se on linna, jossa meidän pappi asuu. Silloin alkuvuosina kun siihen
muutti -- hän on siinä ensimäinen asukas -- otti minut kahdenkeskiseen
ripitykseen. Sanoi kuulleensa minun rakennusta vihaavan. "Onpa minusta
liika ylellinen", vastasin. "Luuleeko Holopainen minulla olevan
tässä sen suuremman huvin asua kuin teillä siellä omassa matalassa
tuvassanne, jonka iso-isänne kuuluu rakentaneen", jatkoi. "Niinpä
luulen", ehätin sanomaan. "Siinä on isäntä aivan väärässä. Minun täytyy
saada asua tällaisessa, kun olen siihen tottunut. Isäntä on taas
tottunut omaan tupaansa ja viihtyy siinä. Molemmilla on huvi aivan
sama. Heittäkää pois mielenne katkeruus", selitteli. Mutta minä sanoin:
"Miksi on rovasti niin ylelliseksi totutellut?" "Nähkääs, minä olen jo
viidennessä polvessa herras- ja virkamiessukua. Minun isäni oli rovasti
ja hänen isänsä rovasti ja taas hänen isänsä rovasti ja hänenkin isänsä
rovasti." Naurahdin sillä rovastisakilla, mutta hän jatkoi: "Minut jo
pienenä lapsena totutettiin ylellisyyteen. Ei ole siis minun vikani.
Ja onhan Holopaisella omaisuutta, laittaa pois myös itselleen komean
talon, niin ei tarvitse pappia kadehtia." "Omillaan kun pappikin
laittanee, niin kukapa kadehtii", vastasin. Silloin jäi puhumattomaksi.
Holopainen kaatoi taas viinaa ja joi.
-- Ja sen uuden pappien palkkausjärjestelmän ne toivat tähän
pitäjääseen kuin nauraen vain.
-- Miten niin?
-- Ei tätä rovastia silloin ollut, mutta olisihan tämä voinut asian
peruuttaa, kun kuuli sen nurinkurin käytellyn. Mutta oli tässä
kappalaisena muuan Plumkren silloin ja se oli näppärä herra. Oli
kirkonkokous asiasta. Siinä kysyttiin seurakunnan mieltä, hyväksyykö
se uuden palkkausjärjestelmän vai eikö. Siinä järjestelmässä oli
monemmoisia pykäliä. Ja pappi mukaan haastoi suun täydeltä. Ukot siinä
miettivät ja miettivät. Tuskin alkuunkaan pääsivät punnitsemisessaan,
kun pappi kysyy: "Hyväksyykö seurakunta uuden järjestelmän?" Ei kukaan
puhu mitään, sillä ei kukaan ollut vielä ehtinyt asiaa miettiäkään. "Ei
kukaan vastusta. Se on siis seurakunnan yksimielinen päätös", puhuu
pappi ja lyö vasarallaan päätöksen valmiiksi. "Ei tuota... ei tuota...
pitää äänestää", hätäilevät isännät. Kinastuksen jälkeen äänestetään.
Silloin joku puoltaa uutta, mutta kaikki muut ovat vastaan. Asia menee
korkeampiin virastoihin. Ja sieltä tulee päätös, että seurakunta itse
on yksimielisesti uuden palkkausjärjestelmän hyväksynyt. Nyt ukot
ihmeissään! Valittavat kuvernööriin ja pyytävät uutta kirkonkokousta,
jossa asia perinpohjin tutkittaisiin ja punnittaisiin. Vastataan,
että kirkkolain mukaan ensimäinen päätös on sitova eikä mitään uutta
kirkonkokousta tarvita. Niin me saatiin uusi palkkausjärjestelmä, joka
on meille talonpojille koko joukon raskaampi kuin entinen.
-- Kaikki siis riippui suomalaisen talonpojan hitaasta järjenjuoksusta.
-- Niin, juuri niin. Opettaja on ensimäinen virkamies, jonka minä
olen tavannut, mikä ymmärtää talonpoikaa... Meitä ne kaikki muut ovat
nylkeneet ja nylkevät. Tuosta samasta palkkausjärjestelmästä jäi
kuitenkin tänne minunkin liivini alle jotain... jotain, joka toisinaan
papin nähdessäni ajaa veret raivoon... Jäi minun ja monen muun liivin
alle... Ja sitä katkeruutta eivät papit ole yrittäneetkään huojentaa...
aina kiskovat viimeiseen penniin asti, minkä suinkin järjestelmä
myöntää.
Hannes naurahti. Hän meni, laski kätensä isännän olkapäälle ja katsoi
häntä syvästi silmiin. Ja puhui:
-- Ettekö tunne ketään muuta, joka nylkisi ja pettäisi lähimäisiään?
-- Tunnen kyllä. Mutta eivät ne sitä tee Jumalan sana suussa. Ja siinä
on ero.
-- Voipi olla. Mutta ahneus on aina ahneus, harjoittipa sitä pappi tai
maallikko.
Holopainen nousi pöydästä ja meni kaapilleen. Selaili siellä papereita,
joista erotti kokonaisen tukun pois. Sulki sitten kaappinsa ja tuli
Hanneksen luo.
-- Tässä on kimppu köyhien ihmisten velkakirjoja. Lainat on annettu jo
isän aikana. Mutta velkakirjat on minun toimestani uudistettu. Nyt ne
vävyni kunniaksi ja tyttäreni naimisiinmenon muistiksi viskaan tuonne
palavaan uuniin. Ja sitten ne on kuitattu. Sinne menee tuhansia...
Samalla hän heitti paperit uuniin, jossa liekki ne kohta joka puolelta
saartoi. Ne hulmahtivat suureen loistavaan paloon, joka ikäänkuin
riemuitsi niiden köyhien, raukkain puolesta, joiden raskaat velkataakat
se hävitti.
-- Minä tunnen ytimissäni, että tämä kova kohtaus on minulle lähetetty
sen suuremman kädestä. Emäntäni minut havautti ymmärtämään, miten
moninainen on synnin jälki...
Holopainen istui tyynesti pöytään, vaikka huulet värähtelivät ja
äänikin oli katkera. Hannes vuorostaan nousi ja meni isännän luo.
-- Suvaitseeko isäntä, että minä saan sanoa teitä ystäväkseni? Jos sen
sallitte, niin siitä ylpeilen.
Holopainen ojensi suuren kätensä, joka mielenliikutuksesta vavahteli
Hanneksen kädessä.
-- Hyvin mielelläni.
Isäntä siirsi kaappiin pullon ja pikarin.
-- Saako vävy oman elämisen? kysyi Hannes.
-- Saa.
-- Ettekö häntä vihaa?
-- Koetan rakastaa...
-- Nyt on autuus tapahtunut tällekin huoneelle. Olette kuin publikaani
Sakeus.
Hannes lähti. Mutta mennessään hän sydämessään melkein ylpeili. Tänä
päivänä hän oli saanut kauniin sielullisen voiton. Hän oli tehnyt
jotain suuremmoista, josta hedelmät vielä vuosien takaa kasvavat:
Pimeän kansan johtajan oli hän voittanut ystäväkseen.