Muutamana iltapäivänä korjaili Hannes kamarissaan oppilasten
laskuvihkoja, kun eräs nuorekas hyvin korea mies pyörähti sisälle.
Hannes nosti silmänsä työstään.
Mies teki hyvän päivän, istui käskemättä ja alotti pakinan:
-- Opettaja ei minua tunne. Mutta siltikin minä olen tuttu.
-- Kuka sitten?
-- Holopaisen tuleva vävy, jolle opettaja kirjeen kirjoitti.
-- Vai niin.
Hannes kävi antamaan kättä.
-- Ja nyt isäntä Holopaiselta terveisiä. Hän pyytää opettajaa
puhemieheksi tyttärelleen ja minulle.
Opettaja hämmästyi.
-- Puhemieheksi?
-- Niin. Sanoi, että kun opettaja pani asian alkuun, niin vieköön
perille asti. Muuten ei kauppaan suostukaan.
Hannes naurahti.
-- Jos ei muita vaikeuksia ole, niin sitten kaikki on hyvin... aivan
hyvin... kerrassaan hyvin. Sehän on erinomaista, että saatte toisenne.
Onnittelen... onnittelen! Ja riemuitsen teidän onnestanne. Sillä minä
näin omilla silmilläni, miten paljon Anna sinua rakastaa. Ja ymmärrä
sinä häntä arvottaa...! Miksi karkuun lähdit?
Mies punastui ja hätäili:
-- Ilkeä on sanoa, mutta minä pelkäsin, että isäntä tappaa minut.
Kuulin uhkauksia... että hänellä... hänellä oli jo puukot hiottu ja
kirveet teroitettu. Ja... sanonko kaikki?
-- Sano pois!
-- Sinä yönä, kun pakenin, tuli Anna yöpuvussa hiljaan hiipien tallin
yliselle, jossa makasin. Hän oli hätäynyt ja puhui: "Nyt pakene,
muuten huomenna olet ruumiina. Tänä yönä voi tapahtua hirveitä. Mutta,
rakas Janne, lupaatko vielä palata?" "Palaan... varmasti palaan...",
vastasin. Hän meni. Minä kokosin vähät vaatteeni ja laskeusin alas
maailmalle mennäkseni. Ja kun minä pääsen muutaman sylen talosta ja
katson taakseni, näen isännän hiipivän talliin kirves kädessä. Siis
pääsin pakoon viimeisellä hetkellä... juoksin... juoksin... Teinkö
väärin, kun pakenin?
-- Etpä tehnyt.
-- Miksi Annan viettelit?
-- Hyvä... rakas opettaja! En minä Annaa vietellyt... Anna se
kaikki keksi ja neuvoi. Minä kyllä lauloin ja soitin viulua. Mutta
ei aikomukseni ollut talosta tyttöä ryöstää... Anna rupesi minua
ajamaan kaikkialla takaa. Olin minä tallissa... hän tuli sinne
tuomaan varsoille leipää. Olin minä niittämässä... hän tahtoi olla
minun haravanaiseni. Olin minä kyntämässä... hän tahtoi olla lehmiä
vahtimassa kesantopellolla. Olin minä missä tahansa... hän oli aina
kintereilläni. Hän oli kuin lumouksessa. Jokaisen täytyi se huomata.
Ja niin sen näki isäntäkin. Silloinkos vaino alkoi! Ensin sievästi
ja hillitysti. Sittemmin yhä rajummin. Nyt jouduin minä Annan
lumoukseen. Minun täytyi totella. Vereni vapisi pelosta, mutta minä
olin hänen vallassaan. Jos missä liikuin, oli aina Anna silmissäni.
Näin metsässä jokaisen puun takana Annan, näin hänet jokaisella
pellolla leikkaamassa, jokaisessa karjassa lypsämässä, joka polulla,
joka pensaassa... yöllä ja päivällä. Kun sitten hän itse todellakin
tuli lähelleni, kuumenivat vereni kuin olisin pudonnut lämpöiseen
veteen ja minä menin aivan tahdottomaksi ja tottelin hänen pienintäkin
viittaustaan. Ellen olisi ollut lumouksessa, olisin kyllä tehnyt
lopun siitä isännän kiusaamisesta. Olihan hän lapsensa isä. Mutta
minä voin sanoa, että minä en voinut... en voinut, vaikka pelkäsin ja
käytöstäni isäntää kohtaan kaduinkin. Mutta meille molemmille pitää
antaa anteeksi: me olimme lumotut. Sellaista kai se on rakkaus. Siinä
on tulta, joka palaa, vaikka sille olisi satakin sammuttajaa. Mutta
se on sydäntäni karvastellut, että Annan vanhemmatkin ovat luulleet
minun olevan vain tavallisen yönjuoksijan, joka synnin perässä juoksee.
Jotain parempaa se kuitenkin oli kuin riettautta. Enhän muuten olisi
takaisinkaan tullut.
-- Huomaan että olet kelvollisempi kuin aluksi luulinkaan.
-- Luuleeko opettaja, että Anna vain raakaa yönjuoksijaa olisi niin
suosinut? Ei toki. Pois se! Eihän hän ole sellainen nainen. Mutta kun
hän rakastaa, niin hän rakastaa, eikä sille kukaan voi mitään. Niin hän
itse sanoo. Ja niin minäkin uskon. Ja sanon samaten.
-- Rakastatko _sinä_ Annaa?
-- Muutenko tässä olisin? Mutta enhän minä aluksi olisi rohjennut
lähestyäkään sellaisen suuren talon ja sellaisen jäykän isännän
tyttöä... ja ainoata tyttöä...
-- Niin, niin. Kyllä ymmärrän. Mutta pääasia on se, että sinä rakastat
Annaa?
-- Rakastan.
-- Ottaisitko hänet nytkin vaimoksesi, vaikka hänen mukanaan et saisi
penniäkään?
-- Ottaisin.
-- Teetkö valasi sen päälle?
-- Teen... varmasti teen.
Hannes otti raamatun ja teetti miehellä valan. Mies vannoi opettajan
sanojen mukaan.
-- No nyt minä rupean puhemieheksesi.
-- Eikö opettaja lähde sinne Holopaiseen, niin siellä tehdään kirjat
valmiiksi?
-- Onko isäntä minulle vihainen?
-- Ei ole. Kummastelee vain sitä, että miten te nuoreksi mieheksi
olette viisas...
-- Elkääpä imarrelko!
-- Ja teitä minunkin pitää sydämeni pohjasta kiittää onnestani... ilman
teitä en olisi Annaa koskaan saanut... minä kiitän... kiitän...
Miehelle tulivat vedet silmiin ja vielä käsi opettajan kädessä astui
hän ulos koulutalosta.
He lähtivät Holopaiseen.