IX.

Appivanhempien luona.

Sigesbergiä pidettiin hyvin komeana herrastilana. Siellä tosin ei ollut

mitään muistettavia raunioita eikä sillä ollut mitään perimätaruja,

joista olisi voinut kerskua. Linnamaisessa rakennuksessakaan ei

ollut mitään oikein kunnioitusta herättävää, se synnytti sensijaan

miellyttävän viihtymyksen, turvallisuuden ja iloisen levon tunteen.

Sitä eivät ympäröineet mitkään suurenmoiset maisemat yllättävin©

näköaloineen. Ympäristön muodostivat pääasiassa vuoret ja vedet,

joita molempia reunustivat vuolaitten purojen siellä täällä halkomat

metsät ja vainiot, joilta purot sitten etsivät kimaltelevan tiensä

vihreisiin laaksoihin, mitkä korvasivat silmille sen kauneuden, minkä

kukkulaisempi maa yleensä omaa.

Suuri rakennus oli vain osittain sisustettu antiikkiseen tapaan. Siinä

kerroksessa, missä perhe asui, oli paljon enemmän pidetty silmällä

mukavuutta ja hauskuutta kuin sitä, että olisi voitu kerskata niin

ja niin monien sukupolvien istuneen sen tuoleilla ja sohvilla tai

nojailleen muinaisaikaisiin marmoriliesiin. Näitä viimemainittuja

kätkemässä oli verhot, joihin monet kauniit kädet, jotka nyt lepäävät

hautakappelien holveissa, olivat ommelleet silkki- ja kultaneuloksin

sekä ritareja että paimenia, sekä karhuja että lampaita.

Tämän rakkaan turvapaikan oli kotiin järjestänyt vapaaherratar

Louise, jolla oli tunnustetusti kehittynyt maku. Mutta hän salli

miehensä järjestää eräät ylhäiskuosisen yläkerroksen huoneet

eräänlaiseksi museoksi, jopa tunsi kiitollisuuttakin niistä ihailevista

huudahduksista, jotka ilahuttivat _hänen miehensä_ mieltä ja makua.

Arvokkaimpia huoneita oli taulugalleria, ja siellä tapaamme juuri nyt

parooni Sigesmundin innokkaasti tutustuttamassa miniäänsä kaikkiin

perhesuhteisiin, joista puhumiseen muotokuvarivit vaan voivat aihetta

antaa, ja sitäpaitsi kaikkiin niihin muihin mielenkiintoisiin

tietoihin, joita muuten oli annettavana tämän suuren ja kalliin,

arvossapidettyjen mestarien käsialaa olevan taulukokoelman johdolla.

Vanhan herran mieleenkään ei juolahtanut, että joku kuolevainen

nainen tai mies voisi väsyä näihin selittelyihin ja asiallisiin

esitelmiin, ja mitä tulee Hermineen, joka edellisenä iltana miehineen

oli saapunut tänne, osoittautuivat hänen sielunsa ja aistinsa olevan

täysin hereillä, mitä myöskin hänen kysymyksensä ja johtopäätöksensä

todistivat hänen appiukkonsa niin suureksi mielihyväksi, että hän tuon

tuostakin keskeytti puheensa taputtaakseen Hermineä vapaalle kädelle,

Herminen toisen käden jatkuvasti liikuttaessa lornettia, ja samalla

sanoi appiukko mitä tyytyväisimmällä äänellä:

— Sinä olet nainen, jolla on mainio ymmärrys ja aivan tavaton

käsityskyky. En tahdo mitään sanoa sinun koko olemuksestasi, sen saa

maalari, jolle uskotaan sinun muotokuvasi valmistaminen, esittää

oikeassa värisävyssään.

Mutta jos oli Hermine kaikin' puolin tarkkaavainen kuuntelija

ja katsoja, niin oli hänen vieressään toinen nuori nainen, joka

monin tavoin ilmaisi täydellistä tarkkaavaisuuden puutetta. Niinpä

sitten, heti kun vanha parooni oli miniälleen lausunut yllämainitun

kohteliaisuuden ja lisännyt, viitaten yhteen muotokuvista: — Vai niin,

sinä herttainen tyttöseni, sinä huomaat isoisäni ja herra poikani

välisen yhtäläisyyden, mutta rakastettavana puolisona pidät miestäsi

kauniimpana, — tuo toinen nainen aivan epäkohteliaasti purskahti

nauramaan, huudahtaen äänekkäästi:

— On kerrassaan naurettavaa, että vaimon aina täytyy olla

puolueellinen. Ja puolueellinenhan täytyy Herminen olla, ellei hän

huomaa, ettei Konnya ulkomuodoltaan eikä edes vartaloltaan voi verrata

hänen isänsä isoisään!

Hermine punastui, mutta ei vastannut mitään. Vanha herra sensijaan

punastui ja vastasi, vaikka hänen äänessään, joskin se ilmaisi harmia,

kuitenkin oli tuo maltin sävy, mikä ei milloinkaan jätä henkilöä, joka

paroonin tavoin suuresti kunnioittaa sitä käsitettä, mikä sisältyy

sanaan sopivaisuus.

— Amalia rakas, — sanoi hän, — saanen kait huomauttaa sinulle, että jos

meidän seuraamisemme on vaivaksi sinulle, minkä seikan jo hyvän aikaa

olen huomannut, niin tekisit paremmin, jos hakisit muuta ajankulua.

— Niin, siten juuri aionkin tehdä. Keksin pienen viattoman ilkeyden

—- siitä aion hankkia iloa itselleni. Menen tapaamaan Konnya, joka on

ulkona puistossa, ja aion kertoa hänelle, että epäilen jonkun henkilön

täällä olemista syyksi siihen, että minun pormestarini on kieltäytynyt

tulemasta mukanani tänne ja että hän vain _puolittain_ lupasi edes

hakea minut täältä... Voi miten soma juttu siitä tulee; arvaan, että

Konny tulee mustasukkaiseksi, sillä mustasukkaisiahan ovat itserakkaat

miehet aina.

— Toivon, että et tarkoita totta sillä, mitä sanot, — lausui Hermine

niin arvokkaasti, että se täysin salasi hänessä heräävän levottomuuden.

— Sitä älä usko, — lausui joukkoon appi, — pikku pormestarinnamme

on luonteeltaan kevyt, mutta hän on pohjaltaan liian hyväsydäminen

leikkiäkseen tulenaroilla aineilla.

— Sepä oli kaunis kohteliaisuus, mutta nyt minun on ikävä, eikä kait

mitenkään ole vakavaa vaaraa siitä, että hiukan ilveilen arvoisan herra

serkkuni kanssa. — Näin sanoen hän kuin salama leimusi pois.

Hermine loi Amalia-rouvan jälkeen katseen, joka vanhalle herralle

ilmaisi, että nuori vaimo jo oli selvillä miehensä luonteen

epäluuloisuudesta ja merkillisyyksistä.

— Herttainen tyttöseni, — sanoi hän, — aavistan mikä sinua

huolestuttaa, mutta ole aivan rauhassa. Vaimoni lähti juuri puhumaan

hiukkasen kahden kesken Konnyn kanssa, ja jos Amalia tosiaan on kyllin

narrimainen yrittääkseen tehdä mitä uhkasi, niin ei hän toki uskalla

vaimoni läsnäollessa, niin paljon kunnioittaa hän tätiään. Sitäpaitsi

poikani kyllä huomaa, että serkku pyrkii ilveilemään hänen kanssansa.

— Niin kyllä, jos kysymys olisi jostakin muusta.

— Ei, Hermine hyvä, sinä et saa tulla pahoillesi... Sinä tiedät, että

kielessämme on käsite sellainen kuin sovinnainen tasapaino. No niin,

minä, sinun vanha appesi, joka jo pidän sinusta, vakuutan sinulle,

että saan aikaan sellaisen sen varjopuolen ja valopuolen välillä, mikä

Konnyn luonteessa on. Mutta heitä pois nyt tuo kaikki mielestäsi!

Istukaamme sensijaan ja puhelkaamme hetkinen. Huomenna ja myöhemmin

voimme jatkaa kiertoamme täällä galleriassa ja antiikkisissa huoneissa.

— Niin, kiitoksia vaan, tarkkaavaisuuteni ei olisikaan nyt aivan

vireillä.

— Se on selvää, tyttäreni... No, näissä vanhoissa nojatuoleissahan on

oikein mukava istua. Ne kehoittavat kahta liittolaista luottamukseen.

Sanohan minulle sitten, miten luulet miehesi tulevan toimialallaan

menestymään.

— Olisiko kysymys hänen valtiollisista vaiko yhteiskunnallisista

pyrkimyksistään? — kysyi Hermine hiukan ujona siitä, että häneltä

tällaista kysyttiin.

—- Kysymys voi olla kummastakin. Hän voi muuten antautua

diplomaattisellekin uralle. Antautumista hovielämään olisi

hänenlaiseltaan mieheltä naurettavaa odottaakaan. Mahtaneeko hän aikoa

päästä yhdeksi maan edusmiehistä valtiopäiville? Hän kykenee kyllä

puhumaan, se on varmaa, mutta arvatenkaan minun puolueeseeni hän ei

tulisi kuulumaan?

— Niin luulen minäkin, — vastasi Hermine hiukan hymysuin. —

Luonnollisesti hän, jos sille uralle antautuu, tulee vaikuttamaan

vapaamielisen puolueen riveissä. Mutta ellen ole pettynyt — tunnenhan

mieheni aikomuksia ja aatteita vielä niin vähän —, niin työskennellee

hän vielä pari vuotta yksinomaan kirjallisuuden ja maanviljelyksen

hyväksi. Hän sanoo olleensa aivan liian kauan poissa viimemainitun

parista... Mutta kas, tuossahan Amalia jo tulee takaisin. — Herminelle

se näytti olevan suureksi helpotukseksi.

— Niin, kiitos vaan kohtalolle siitä! — Amalia piti kirjettä ylhäällä

kädessään. — Tässä raportti herra mieheltäni. Siinä taas uusi

päiväjärjestys.

Eivät nuo mahdottomat ja yksinkertaiset miehet tiedä mitä oikein

tahtoisivat. Nyt ikävöi hän jo vaimoaan ja tulee hakemaan minua

muutaman päivän kuluttua. No, silloinpa tulee hänelle hauskaa! Saapa

hän minusta härnäilevimmän pikku noidan kimppuunsa, mikä aviomiehellä

on ollut kestettävänään. Mutta mitä näenkään?... Tuossahan tulee täti

itse... Eikö täti mennytkään tapaamaan Konnya?...

— Se oli kyllä aikomukseni, — vastasi täti ja istuutui miniänsä

viereen, — mutta puistossa kuulin, että hän oli tavannut pehtoorin,

eikä tapaaminen niin ollen käynyt päinsä. Menemmekö ajelemaan

avovaunussa nyt aamupäivällä, hyvät nuoret naiset?

— Mennään vaan, ainakin minä tulen kovin mielelläni, — riensi Amalia

vastaamaan. — Mutta Herminehän punastuu niin kauniisti, että tekee

miltei mieli uskoa, ettei hän ole varma siitä, mitä hän tahtoo tai mitä

hänen valtiaansa tahtoo.

— Miten sinulla aina onkaan selvät mielipiteet kaikesta, — vastasi

vapaaherratar ja loi rouva pormestarinnaan nuhtelevan katseen.

— Rakas täti hyvä, olen niin auttavainen mieleltäni, tahdoin vahvistaa

Hermineä hänen uudessa horjuvassa asemassaan, eikö _se_ ole kaunista? —

Hän katsahti parooni Sigesmundiin.

— Jos minun kannatustani pyydät, sinä pikku viipperä, niin voit säästää

koreita kissantapojasi. Ehkä Herminellämme on työtä matkatavaroittensa

purkamisessa?

— Niin tosiaan on asianlaita, — vastasi nuori rouva, — ei omieni, mutta

Konny on antanut minulle kunniakkaan tehtävän ottaa hänen kirjansa ja

käsikirjoituksensa matka-arkuista ja järjestää ne. Laitan kuntoon hänen

kirjoituspöytänsä. Sitten hän on luvannut hetkistä ennen päivällistä

koetella käsialaani. Hän on sanonut mieluummin joskus tahtovansa

sanella minun kirjoitettavakseni kuin itse kirjoittaa.

— Ja tuollaiseen tehtävään sinä aiot lainautua, — huudahti Amalia. —

Tahtoisinpa nähdä, että herra pormestarini pyytäisi minulta jotakin

sentapaista!

— Amalia rakas, — lausui vapaaherratar Louise äänellä, joka ilmaisi,

että hän tunsi olevansa jonkun verran huolissaan rohkeapuheisen,

nuoren sukulaisensa lausuntovapaudesta. — Tiedätkö, että vielä

nykyisinkin tunnen itseni ylpeäksi siitä, että mieheni sanelee

minun kirjoitettavakseni tuttavallisemmat kirjeensä. Olen myöskin

puhtaaksikirjoittanut yhtä ja toista. Eikö niin, Sigesmund rakkaani?

— Kyllä, sinä olet aina osoittautunut sekä viisaimmaksi että

miellyttävimmäksi vaimoksi mitä olla saattaa. Ja huomaan, että rakas

pikku Herminemme aikoo käsittää asemansa yhtä kauniisti.

— No, onnea vaan!... Mutta sen sanon, — nyt osoitti Amalia aika lailla

närkästyneensä saamastaan ojennuksesta, — että jos _minusta_ olisi

tullut Konnyn puoliso, niin en koskaan olisi päästänyt aviomiestäni

muovailemaan minua miten hän kaikessa itsekkyydessään vaan olisi

halunnut. Olen kyllä, luullakseni, varsin pehmeätä savea, mutta vain

sille, joka osaa muovailla minua. Toistaiseksi ei kukaan kuitenkaan

ole osoittanut osaavansa sitä taiteellista tapaa, mikä sitä varten

ymmärtääkseni olisi tarpeen. Nyt juoksen pukeutumaan, täti hyvä.

Ja poissa oli hän kuin puhallettu.

Parooni Sigesmund vaihtoi merkitsevän katseen vaimonsa kanssa ja nousi

ylös lähteäkseen ratsain tavalliseen tapaansa peltoja tarkastamaan. Hän

suuteli Herminen otsaa, vaimonsa kättä ja lähti sitten niin nopeasti

ulos, että hän käytävässä saavutti Amalian.

— Pikku ystäväni, — sanoi vanha herra hiljaa, laskien kätensä Amalian

olalle. — Miksi tahdot näyttää huonoimmat puolesi? Onko aikomuksesi

saada jotakin pahennusta aikaan? Varo silloin! Miten mukautuvainen

miehesi lieneekin, niin kävisi sinulle ehkä epämieluisaksi, jos hän

alkaisi epäillä, että sinussa vaikuttavat muut tunteet kuin leikkivä

lapsellisuus!

— Mitä! — huudahti Amalia lentäen tulipunaiseksi

— Vaiti, vaiti! Mitä tulee suhtautumiseesi Hermineen, niin ajattele

käytöstapasi muuttamista.