Häämatkalla.
Kaunis aviopari oli se, joka kauneissa ja mukavissa vaunuissa ajaen
eräänä mitä kauneimpana alkukesän päivänä oli lähtenyt ensimäiselle
matkalleen. Aika: kaksi vuotta sen jälkeen kuin edellisessä kerrotut
tapaukset päättyivät siihen, että kertomuksen sankari ainaiseksi päätti
haudata niitten muistonkin.
Mutta moni sellainen seikka, jonka arvellaan olevan haudattuna sydämen
hautausmaahan, lepää siellä niin levottomasti, että sen on _pakko_
nousta jälleen ylös, elääkseen elämäänsä uusissa muodoissa...
Maisemat maantien kummallakin puolella olivat erittäin ihastuttavia, ja
tämä ehkä oli syynä siihen että vastanaineet katselivat ulos kumpikin
akkunastaan. Vihdoin menettivät seudut kuitenkin kaiken komeutensa
ja muuttuivat niin tyhjiksi, että ketään ei voinut huvittaa niitten
katseleminen.
Nuori morsian veti ensin päänsä akkunasta ja kääntyi puolisonsa
puoleen, joka hiukan hermostuneena naputteli pois tuhkaa sikaaristaan,
joka ei oikein ottanut palaakseen.
— Ehkä sinä, Hermine, — lausui edellisenä päivänä avioliittonsa
solminut aviomies, hänkin puolestaan kääntyessään akkunasta, jolloin
saattoi havaita, ettei hänen kasvoillaan ollenkaan säteillyt mikään
sulhasmiehen ihastus, — vaivaudut tupakansavusta?
— Myönnän, että niin tosiaan on, — vastasi kaunis Hermine hymyillen.
— Näin ahtaassa asunnossa kuin vaunussa savu tosiaankin vaikeuttaa
hengitystä.
Konny heitti sikaarin alasvedetystä akkunasta ulos, sanomatta
sanaakaan. Savu ei ollut hänen polttaessaan tullut sisään.
— Kiitos, rakkaani! Ja nyt puhelkaamme hiukan. Sinä et ole hyvällä
mielellä?
— Olen sillä mielellä, mikä on luonteeni mukaista.
— Sitä en usko. Uskon päinvastoin, että kun sinä nyt jo esiinnyt
vaimollesi ritarina, jolla kypärin silmikko on silmillä, niin sinä
mielessäsi suunnittelet avioliittoturnajaisia, missä aiot uudella
tavalla käyttää aseitasi, kunnes olet saanut vastustajattaresi, ellei
juuri heitettyä satulasta, niin kuitenkin niin pahasti horjautetuksi,
että voit tuntea itsesi turvalliseksi.
Nuori vaimo lausui tämän kaiken kuvaamattoman iloisa sävy äänessään,
mutta kuitenkin niin hieno ilve samalla ilmenevänä, että mies tunsi
joutuvansa hämilleen, varsinkin kun hänen vaimonsa silmät, säteilevinä
ja täynnä toista vakavampaa kieltä, kohdistuivat häneen.
— Jos sanon, että sinä hämmästytät minua, Hermine, niin ilmaisen sillä
mahdollisimman lievästi, mitä ajattelen, ja jos lisään olleeni aina
vakuutettu siitä, että vasta vihkimisen _jälkeen_ oikein alkaa tuntea
sen naisen, jonka on voittanut, mutta ei suoriutuakseen hänestä, niin
luulen, että siitä saat selityksen umpimielisyyteeni.
— Ei, Konny, miten voisin niin tehdä, sinä kun lausut nyt kaksi aivan
vastakkaista ajatusta. Hämmästyksen sanot olevan mahdollisimman
_lievän_ nimityksen sille mielentilalle, minkä vastaukseni sinussa
herätti, ja kuitenkin selität olleesi valmis siihen, että vasta
vihkimisen jälkeen opit tuntemaan sen naisen, jonka olet valinnut. Jos
olit niin hyvin valmistautunut, miksi sitten hämmästyt, sanopa se?
— Olen hämmästyksissäni siitä, että kokemukseni voi alkaa näin aikaisin.
— Entä _minun_ sitten? Eilen illalla, kun veit minut pappilasta
ihastuttavaan kotiin Kronebyssä, olimme molemmat niin onnellisia, niin
yksimielisiä, niin toivehikkaita. Mutta olimmeko ennättäneet muuta
kuin suloisessa rauhassa juoda kahvimme aamulla, kun sinä ilmoitit
minulle muuttaneesi matkasuunnitelmaamme? Meidän oli ollut määrä vasta
ylihuomenna lähteä Sigesbergiin, mutta nyt oli meidän matkustettava
_heti_, ja rakkaiden sukulaisteni ynnä koko suuren päivällisseuran oli
annettava pappilassa turhaan odottaa meitä.
— Eiväthän he voineet joutua ensinkään meitä odottamaan, kun meidän
jäähyväiskirjeemme saapui ajoissa heille.
— Mutta tällä tavoin saatoit heille heidän odottamattaan
ansaitsematonta surua, melkeinpä loukkauksen.
— Mitä sinä vastustit niin vakavasti, että minä melkein aloin pelätä,
että...
— ... että olit kiirehtinyt liikaa käydessäsi kosimaan. Sellaisen,
ystäväni, ymmärrän sitä paremmin, kun minäkin puolestani pelkäsin
liiallista kiirettä pidetyn, havaitessani että mielipiteeni, jopa
rukoukseni jäi aivan vaikutuksetta. Kuka vastikään naimisiin mennyt
nuorimies, jos hän olisi sattunut saamaan päähänpiston, olisikaan
(mikäli häntä eivät ole nuorenamiehenä aivan kokonaan piloille
liehitelleet nuo naiset, jotka hienoilla silkkiverkoillaan kalastelevat
rikkaita ja kuuluisia miehiä) ensimäisenä aamuna tahtonut pahoittaa
morsiamensa mieltä?
— Tahdoin koetella sinua. Olin kyllin yksinkertainen uskoakseni,
että sinä, antaen arvoa toivomukselleni, mielelläsi olisit luopunut
yhdestä päivälliskutsusta tansseineen, vieläpä silläkin uhalla,
että sukulaisesi olisivat joutuneet hiukan pettymään. Minuun koski
kovasti, että niin ei käynyt. Mutta sen ei suinkaan tarvinnut merkitä
heikkoutta. Ja heikkoutta olisi ollut, jos olisin käynyt muuttamaan
päätöstäni.
— Minä, Konny hyvä, — Herminen äänessä oli nyt sydämellisen hellyttävä
ja lumoava sävy, — rohkenen uskoa, että sellainen myönnytys olisi
ollut sinulle suurempi voitto kuin se, mitä odotit. Kiitollisuudesta
olisin minä silloin luultavasti uhrannut _oman_ toiveeni ja joka
tapauksessa tuntenut itseni onnelliseksi. Usko minua, ettet noudata
jalointa viisautta, jos ennakolta lasket voittosi ja määräät ne
tottelevaisuussääntöjä silmälläpitäen... Kas niin, älä nyt valittele
itseksesi, että äkkinäisyydessäsi vedit avioliittouurnasta arvan, joka
olisi voinut olla parempikin, sillä, ankara ritarini, se olisi myöskin
voinut olla huonompi. Nyt olet ainakin saanut vaimon, joka, vaikkapa
hän ei tahdokaan hemmotella sinua (mikä varmaankaan ei edistäisi
onneamme), myöskään ei ole laiminlyövä huolekkaasti hoitaa jokaista
pientä silmua, josta voi odottaa kukkaa kasvavaksi meidän polullemme.
Aviomies oli sillä kertaa voitettu. Hän sulki vaimonsa syliinsä
ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin piintyneistä aatteista ja
yksipuolisista mielipiteistä. Hän oli niin kauan etsinyt seuraajatarta
itselleen, eikä ollut koskaan ollut varma löytävänsä sellaista, joka
vastaisi hänen toiveitaan.
— Mutta sanohan minulle nyt, — sanoi Hermine hellästi, — miten niin
äkkiä, lähes kaksi vuotta vaiettuasi, sait päähäsi sen ajatuksen, että
— ollessasi vielä, vaikkakin jo lähetystöstä eronneena, Venäjällä
— kirjoitit minulle omituisen kosimakirjeesi, pyytäen ratkaisua ja
kuulutusta milt'ei samassa tapahtuviksi?
— Oliko se sitten niin omituinen? — kysyi Konny punastuen.
— Olipa kyllä! Kas tässä, lue itse, — ja nyt punastui vuorostaan
Hermine siitä, että hänellä kirje tosiaan oli niin nopeasti
näytettävänä. Se oli nimittäin yksinään pienessä kilpikonnankuoresta
tehdyillä kansilla somistetussa muistikirjassa, joka oli ollut
morsiuslahjojen joukossa.
Tämä pieni kirja, joka vedettiin hameentaskusta, kulki kädestä käteen,
jolloin kaksi paria silmiä arasti tapasi toisensa ja kääntyi taas pois.
Konny avasi kirjeen, ei juuri lukeakseen sitä, koskapa hän hyvin tiesi
mitä se sisälsi, vaan nähdäkseen, oliko sitä luettu useampaan kuin
ensimäiseen kertaan. Ja kyllä hän tuli tyytyväiseksi _siinä_ suhteessa!
Sitä oli käännetty kokoon monin eri tavoin, ikäänkuin lukija usein
olisi yllätetty.
Konnyn pitäessä kirjettä avoinna, käy kuitenkin hyvin laatuun, että
mekin tutustumme sen sisällykseen:
"Hyvä neiti Hermine!
Vuosi on nyt kulunut siitä, kun sain tiedon pormestari Ellersin
kihlautumisesta serkkuni Amalia H:n kanssa. Ja enemmän kuin puoli
vuotta on kulunut siitä, kun sanomalehtiuutisesta näin että heidät oli
vihitty. On kulunut miltei kaksi vuotta siitä, kun teidän omituinen
ja ehdollinen kihlauksenne tuli puretuksi. Minulla oli siitä tieto jo
ennen kuin matkustin ulkomaille.
Teidän mieleenne lienee joskus johtunut, että meillä hiukan sitä
ennen oli keskenämme muuan keskustelu, jonka suhteen hartaasti olisin
halunnut, että olisitte karkoittanut sen johonkin niin kaukaiseen
muistinne soppeen, että vain vaivoin olette sen tavannut. Jos niin
kuitenkin on käynyt, olette te varmaan samoin kuin minäkin koettanut
kätkeä sen seitsenkertaisen unohduksen huomaan.
Kaikki eivät voi suoda itselleen anteeksi jotakin hullua tekoa, ja
luulen, että minun on koko elämässäni vaikea antaa itselleni anteeksi
ajattelemattomuutta, liikaa kiirehtimistä, joka loukkaa ylpeyttäni ja
hienotunteisuuttani, sillä minun olisi _pitänyt_ käsittää se, mitä
käsittämään te selvästi jo ennen olitte tahtonut minut johtaa.
Kertaakaan koko kuluneena aikana en ole kuvitellut mielessäni
sellaista mahdottomuutta, että teidän tunteenne olisi vähääkään
vastannut minun tunteeseeni. Siinä tapauksessa, sen tietää Jumala,
en olisi milloinkaan kirjoittanut tätä kirjettä, sillä ennen kaikkea
täytyy minun kunnioittaa sitä naista, jota tavoittelen omakseni.
Mutta olen vakuutettu siitä, että te, ollen kiinni aroissa suhteissa
ja niin lämpimästi harrastaen seudun yleistä parasta tarkoittavien
pyrkimystenne edistämistä, ette koskaan ole antanut minulle
kipenenkään verran kehotetta, ette julkisesti ettekä edes salaisesti.
Mutta aikaisemmin oli välillemme syntynyt ystävyyssuhde, jolla lujana
pohjana olivat eräät sympatiat, ennenkaikkea kummankinpuolinen
kunnioitus. Me olimme keskenämme melkein tuttavallisia ja varmaan,
eikö niin, luotimme toisiimme? _Näitä_ todistuksia sympatiasta en
kauan ponnistellenkaan ole onnistunut unohtamaan, mistä teen sen
johtopäätöksen, että en saa kauemmin hangoitella niitä vastaan. Kysyn
senvuoksi, työntäen syrjään muiston, jota ette saa, sitä pyydän,
pitää, ja vain perustaen vanhalle tuttavuudellemme ja mahdollisesti
niille mielipiteille, joita te minun ajatuksinani olette voinut
teoksissani hyväksyä, tätä edellyttäen kysyn, uskallatteko te ottaa
vastaan suorasukaisen tarjouksen, jonka nyt teen, ja tulla jaloksi ja
uskolliseksi seuraajattarekseni kautta elämän?
Vallan varmasti tunnette te omat ajatuksenne riittävästi, ollaksenne
antamatta minun kauan odottaa vastausta. Jos vastauksenne on suotuisa,
tulen heti, jotta meidät kuulutettaisiin ja vihittäisiin, minkä
jälkeen heti veisin teidät Sigesbergiin — vietettyämme pari päivää
Kronebyssä.