Columbia on kauan sitten leikannut kravun kääntöpiirin. Lähenemme
Kanarian saarten leveyttä. Ilmat ovat viime päivinä olleet tavattoman
kauniit, mutta tuuli on vastainen. Käänsimme aamulla laivan ja
purjehdimme paraillaan ylähangan halsseilla. Pasaadivyöhykkeestä
tultua maistuu luoviminen puulta. Tuuli on ollut niin heikko, ettei
ole ollut mitään merenkäyntiä. Yöllä se on vähän puhaltanut, mutta,
tyyntynyt päiväksi, niin että laiva töin tuskin on totellut peräsintä.
Sivuutamme laivan, joka näyttää Englannin lippua ja ilmoittaa
tahtovansa merkkilipuilla puhutella meitä. Se ilmoittaa olevansa
hädässä. Me vastaamme: "Autamme, jos voimme." Laivasta lasketaan
vesille vene, joka alkaa tulla meitä kohti. Me käännämme laivamme
alahangan halsseille ja suuntaamme venettä kohti. Vauhtimme on niin
pieni, että laiva tuskin tottelee peräsintä. Apua pyytävä laiva
koettaa pitää etukeulansa vastatuuleen ja purjeet on prassattu niin,
ettei laiva kulje juuri mihinkään päin. Kun vene, jota neljä miestä
souti yhden pitäessä perää, on tullut tarpeeksi lähelle Columbiaa,
näemme sen sivussa laivan nimen: Rose Fiddler.
-- Herra jumala! Hän on tullut tänne saakka minua noutamaan, minua
uskotonta, petollista, sanoo rouva Fiddler ja rientää hyttiinsä
pukeutumaan hääpukuunsa.
-- Juokse tuon hullun perän, Peg, äläkä laske häntä kannelle! Hyppää
vielä mereen, sanoi kapteeni.
Rose Fiddlerin ensimmäinen upseeri nousi laivaan ja kertoi laivassa
leivän olevan loppumaisillaan; muonaa ja vettä kyllä oli runsaasti,
joten se riittäisi Englantiin saakka, jollei tuuli rupeisi
niskottelemaan ja pysyttelemään vastaisena.
-- Ettekö vielä ole perillä, vaikka lähditte Huanillasista pitkät
ajat ennen meitä? kysyi kapteeni Franck.
-- Olemme olleet Port Edgardissa Falklannin läntisellä saarella,
korjauksen alaisena.
-- Kuinka ette itse ole pitemmällä, kysyi vuorostaan Rose Fiddlerin
ensimmäinen upseeri kapteeni Franckilta.
-- Me olemme myös maanneet "sairaalassa" Port Williamissa Falklannin
itäisellä saarella. Kumma, ettemme ole tietäneet mitään toisistamme,
vaikka olemme olleet niin lähekkäin.
-- Se johtuu siitä, ettei näiden satamien välillä ole mitään
liikennettä, ja onhan niillä väliäkin kaksisataa virstaa, sanoi
bluenose.
Rouva Fiddler sai nyt tulla tapaamaan ja puhuttelemaan laivansa
ensimmäistä upseeria. Peg oli kertonut rouvalle, ettei tässä ollut
kysymyksessä miesvainajan haamu eikä mikään muukaan aave. Vene,
jolla Rose Fiddlerin ensimmäinen upseeri saapui, oli oikea vene, ja
"kummituslaiva" oli todellinen Rose Fiddler. Rouva Fiddler ei siis
tullut tapaamaan laivansa ensimmäistä upseeria rintasoljissa eikä
korvarenkaissa, vaan tavallisessa puvussa.
-- Hyvää päivää, sir! En tahdo tietää mitään, enkä tahdo selityksiä.
Ne saatte antaa minulle matkalla täältä Englantiin. Vakuutusyhtiöhän
kaikki kuitenkin maksaa. Aion jatkaa omalla laivallani täältä
määräsatamaan, jos kapteeni Franck suostuu antamaan minulle mr.
Rogersin ja ottamaan takaisin Thomas Scottin. Lelua en huoli, enkä
henno ottaakaan häntä signoritalta, tämän hyvältä hengettäreltä.
Rose Fiddlerin veneeseen lastattiin leipää niin paljon kuin siihen
mahtui. Kaikeksi onneksi oli Port Williamista otettua leipää ja hyviä
laivakorppuja vähintään kaksinverroin tarvittava määrä. Kapteeni
Franck suostui rouvan ehdotukseen. Columbian vene pantiin vesille
ja kapteeni itse, rouva Fiddler ja Robert Rogers astuivat siihen
kaikkine kampsuineen. Niitä ei ollut paljon; rouvan ja Rogersin
matka-arkut olivat pääesineet... ja sitten kiireesti Rose Fiddleriin.
Thomas Scottilla ei ollut mitään vaihtoa vastaan. Seikkailu
kirjoitettiin molempien laivojen lokikirjaan. Lokikirja on
tärkeä esine. Jos laiva tekee haaksirikon, on ainakin tämä kirja
pelastettava. Tämä kirja on laivan "laki ja oikeus". Sen turvin
voi merellä sitoutua palvelukseen tai erota siitä, jos asianhaarat
vaativat. On tapa sanoa: Uskallan panna kaksi sormea lokikirjan
päälle.
Ennen kuin rouva Fiddler astui Columbian veneeseen lähteäkseen Rose
Fiddleriin, hän piti lyhyen kiitos- ja jäähyväispuheen.
-- Kiitän teitä kaikesta sydämestäni. Te olette pelastaneet henkeni
ja kärsineet kaikki hullutukseni. Olen leskeksi tultuani ollut kuin
orpo, jolla ei ole turvaa. Minä tarvitsen miehen, jota rakastan ja
joka rakastaa minua. Minä voin ottaa ja minä voin antaa. Bob ja minä
sovimme yhteen. Annan hänelle, köyhälle pojalle, täydet ohjakset,
mutta annan hänen tuntea ja tietää, että olen Rose Fiddlerin
omistaja. Pidän häntä silkkinauhassa, mutta en kuitenkaan kuten
villakoiraa. Teille, signorita, annan Lelun, hän on hyvä tyttö.
Luulen, että ehkä hyvinkin pian tarvitsette kamarineitoa. Kohtahan
tapaamme Queenstownissa.
Oli ihan tyyni. Hiljainen maininki heilutti laivoja, jotka olivat
sanoneet toisilleen viralliset hyvästit, vaikka viruivat lähetysten
auringon vaipuessa Atlanttiin. Keskiyön aikana rupesi käymään
tuulenhenki. Ensin se puhalsi sieltä ja täältä, niin hiljaa, että
tuskin olisi saanut kynttilää sammumaan, mutta vakiintui viimein
etelätuuleksi. Uni ei tänä yönä maittanut juuri kenellekään. Naiset
olivat kannella ja heiluttivat liinojaan Rose Fiddlerille, jota
tuskin näkyi tähtiyössä. Lelu, oltuaan aluksi ihastuksissaan erosta
emännästään, itki japanittaren itkua, kuivaa änkytystä. Hän tunsi
itsensä hylätyksi ja turvattomaksi.
-- Älä itke, pieni; kyllä minä pidän sinusta huolen; kaikkihan
sinusta pitävät, sanoi Chimb ja otti Lelun syliinsä.
Columbian asukkaat tunsivat, että oli tapahtunut käänne historiassa.
Jos kohta kaikki iloitsivat siitä, että pitkä matka, joka oli
tarjonnut vaaroja ja kärsimyksiä, mutta myös iloa, kohta oli
päättyvä, valtasi heidät kaihonhenki.
Kaipasimme jylhiä Andeja, Huanillasia, ihanaa kaakkoispasaadia,
Falklannin saaria ja ehkä Kap Horniakin.
Tulin sattumalta vaihtaneeksi muutamia sanoja Chimbin kanssa. Lokasin
laivan vauhtia elämän vauhtia -- Pegnappula piti rullaa, josta
mittanyöri juoksee ulos, ja Chimb hoiti hiekkalasia. Hiekan juostua
loppuun ja minun pysäytettyäni nyörin juoksun, sanoi Chimb:
-- Hiekan loppuessa kädessäni olevasta lasista minusta tuntui, että
se merkitsee elämän loppua.
-- Niinhän se merkitseekin -- kerranhan elämä loppuu, se on vain
ajan kysymys. Jos tästä lähin pidätte hiekkalasia kädessänne, niin
pyöräyttäkää se ympäri, ennen kuin hiekka on kerinnyt juosta loppuun,
niin ette saa päähänne tuollaisia ajatuksia ja kuvitelmia.
Aamun koittaessa tuuli oli käynyt vireämmäksi. Rose Fiddler oli
jäänyt hyvän matkaa taaksemme. Lyötäessä kahdeksaa lasia, kello
kaksitoista päivällä, näkyi siitä vain mastojen huiput. Runko
oli vaipunut merenpinnan alle. Kello kaksi, neljä lasia, oli se
näköpiirimme ulkopuolella. Tuuli on vielä etelässä. Se puhaltaa
ylähangan looringista, siis kaikkein edullisimmalta taholta. Kaikki
purjeet ovat päällä ja vetävät, sekä raaka- että staagipurjeet
kilpaa. Ei yksi tahdo olla toistaan huonompi. Suuri lintu lennättää
miljardien lintujen monituhatvuotisia jätteitä edistämään Euroopan
peltojen kasvullisuutta.
Jo rupeaa näkymään savuviivoja taivaanrannalla. Nämä leikkaavat
kurssimme, koska kulkevat vanhan ja uuden mannermaan väliä. Ei niitä
ole monta.
-- Voi miekkosia, jotka pääsevät eteenpäin ilman purjeita! Ei heidän
tarvitse henkensä uhalla liikkua taklaasissa eikä reivata. Mutta:
Audiatur et altera pars; eihän höyrylaivan miehiä sanotaankin
merimiehiksi, vaan mustakaartilaisiksi.
Columbia luovii, hiljaisen tuulen puhaltaessa pohjoisesta; sillä
on siis vastatuuli. Poissa on pasaadi, ihana ilma ja myötätuuli,
joka lennättäen vei meitä uusia oloja kohti ja pian on erottava
meidät toisistamme. On lyöty kahdeksan lasia -- kello on kahdeksan
illalla. Ilma, joka on ollut harmaa ja tarjonnut meille lunta
vasten silmiämme, on selvinnyt, ja täysi kuu paistaa heleästi.
Ylähanganvahti on kannella, ja sen päällikkö, kapteeni, on ylhäällä.
Minun ei siis tarvitse olla ruorimiehen ja kompassihuoneen luona.
Me neljä ja Chimb seisomme kokkaäyräällä ja katselemme pyöriäisten
piirtämiä kultaviivoja.
-- Kyllä tuuli kohta kääntyy myötäisemmäksi, koska nuo pyöriäiset
kulkevat vasten tuulta, sanoo Mack.
-- Hyvä on! Sitten saamme viettää kuivalla maalla uudenvuoden aaton,
joka on kahden päivän perästä, sanoo Fred.
-- Tänä yönä kolmen aikaan tulee muuan Irlannin johtoloistoista
näkyviin, jollei tuuli heikkene, mutta siitä ei ole meille muuta
iloa, kuin että saamme kääntää alahangan halsseille kello neljä, kun
on vahdinmuutos, sanoin.
-- Parasta on, että se tapahtuu nyt. Olen jo kauan odottanut
tilaisuutta keskustella vakavasta asiasta. Jos tuuli kohta kääntyy
myötäiseksi, kuten Mack on ennustanut, on tämä viimeinen yö, jonka
vietämme merellä. Mutta täällä tulee kylmä; menkäämme keittiöön
pitämään kokousta. Minä keitän kahvia, se irroittaa kielenkannan.
Me toverukset istuimme Columbian tilavassa keittiössä, jonka
vertaista suuruuteen ja siisteyteen nähden en ole tavannut missään
purjelaivassa. Pian on huone tupakansavua täynnä. "Ei ole ajat
niin kuin oli ennen", sen huomaan siitä, ettei kellään ole mitään
sanottavaa. Piiput sammuvat, ehtimiseen ja on ne sytytettävät
uudestaan. Missähän lienee syy? Olisiko tupakka kosteata ehkä
läpimärkää -- vai piiput tukossa.
Chimb puuhailee kanttiinan ääressä, saamatta valmista. Ensin hän ei
saa hiiliä palamaan -- Fredin on laitettava tuli. Sitten hän ei löydä
kahvipannua, joka seisoo kirkkaaksi kiilloitettuna hänen nenänsä
edessä. Ja kun kaikki ympäri käy, ei hän kykene mihinkään. Hän on
tai liikkuu selinpäin meihin, ääneti. Viimein hän peittää kasvonsa
esiliinallaan, kääntyy ympäri, aukaisee oven ja hiipii hiljaa
peränpuolelle ja sukeltaa hyttiinsä.
Kello kolme yöllä näkyi Fastnet Rockin johtoloisto. Saavuimme
Queenstowniin uudenvuoden aattopäivänä, puolenpäivän aikaan. Ankkurin
pudottua pohjaan ja purjeiden tultua käärityksi, meni kapteeni
maihin. Hän toi sieltä sanoman, että lasti jää tähän satamaan. Ei
tarvitse siis purjehtia enää muualle. Matka on päättynyt. Täällä on
ankkurissa laivoja, jotka odottavat määräystä, mihin viedä lastinsa.
Laivanvarustajan toimesta saapuu Columbiaan juhlamuonaa.
Valmistaudumme viettämään uudenvuoden aattoa. Kun kello on
kaksitoista ja uusivuosi alkaa, soittaa Columbian orkesteri kapteenin
johtamana uudenvuoden tervehdysvirren. Virren loputtua lyödään
viimeisen kerran kahdeksan lasia. Toivotamme toisillemme hyvää uutta
vuotta.
Muut paitsi Chimb, me neljä, Stonefield, Andrew Kelly, Lelu ja Peg,
menevät maihin viettämään uudenvuoden yötä ja päivää. Vuoden alkaessa
tuli kuu näkyviin. Pohjatuuli "meni kotiin" -- tyyntyi -- elohopea
lämpömittarissa laski nollaviivan alle. Olimme kaikki kannella.
Lelu ja Peg keittivät kabyysissä kahvia, jota juotiin ajanvietoksi
monta pannullista. Paljon ei puhuttu. Vietettiin hiljaa eronhetkeä.
Huomispäivänä meidän piti erota toisistamme.
Me, jotka olimme tulleet laivaan Callaossa, saimme lähteä. Charles
Clarck oli luvannut paikan Stonefieldille ja irlantilaiselle. Fred
oli Mackin pyynnöstä päättänyt mennä hänen kotiinsa Skotlantiin.
Mack oli luvannut Fredille kauniin sisarensa, jos tämä vielä oli
otettavissa. Peg oli päättänyt toistaiseksi jäädä Columbiaan, ja
Lelu koetti pysytellä lähellä häntä, jotta taas yhdessä voisivat
halkaisijanpuomin päältä pyydystää bonitoja. Kapteeni Franckilla oli
tarkoitus järjestää siten, että nappula saisi olla harjoitteluaikansa
Columbiassa, jonka jälkeen kapteeni kustantaisi pojan koulunkäynnin
kapteeniksi saakka. Chimborazohan oli luvannut pitää huolen geishan
tyttärestä.
Entä Chimb itse, mihin hän joutuu? Meille neljälle on käynyt
selväksi, että meidän täytyy erota Chimbistä. Kaikki rakastamme
Andein tytärtä, mutta hän istuu korkealla oksalla, ja me seisomme
puun juurella.
-- Täällä tulee kylmä, mennään keittiöön, sanoi Chimb. Istuimme
siellä vähän aikaa ääneti, sitten sanoi Andein tytär:
-- Minunhan piti kertoa teille ja keskustella kanssanne viime yönä
asiasta, joka koskee oikeastaan minua, mutta myöskin teitä. Intiaani
saa itkeä, mutta ei nauraa.
Juuri kun Chimbin piti jatkaa, päästyään liikutuksensa vallasta,
tuntui tärähdys, joka johtui siitä, että vene oli tullut kosketukseen
laivamme sivun kanssa.
-- Uudenvuodenyönä ovat irlantilaiset liikkeellä. Muuan heistä on
sikahumalassa. Hänet aiotaan nostaa laivaan. Veneessä on myös nainen,
huomautti Mack, kurkistettuaan laidan yli.