-- Kiitos, sir!
Vaatteeni, se vähä, mitä niitä oli ylläni eli mitä ylimalkaan
omistin, olivat repaleina, ja ruumiini täynnä verisiä naarmuja.
Oikean jalan nilkka oli venähtänyt, niin että tuskin saatoin seisoa
sen varassa, saatikka sitten kävellä. Mutta mitäpä merkitsi tämä
kahdensadan dollarin rinnalla! Mr. Malcolm kuului antavan määräyksen
insinööreilleen, että valmistettaisiin mukava laite, jolla hän itse
vielä samana päivänä laskeutuisi rotkoon tarkastukselle. Toverini
Fred ja Mack kantoivat minut leiriin. Sinne tultuamme tapasimme
puoliverisen intiaanin, joka yhdessä erään täysiverisen kanssa hankki
rautatienrakentajille ruoka-aineet, pääasiallisesti vihanneksia sekä
naudan ja laaman lihaa.
-- Olette varmaan ollut kondorin kynsissä; siltä ainakin näytätte.
Minun täytyy tuoda lääkettä ja voidella haavojanne, intiaani sanoi,
kääntyi takaisin ja seurasi meitä "asuntoomme".
"Kahdenkymmenen" hökkelistä hän sai kiinalaiselta kokilta joitakin
pinaatin kaltaisia lehtiä, jotka hän survoi hienoiksi. Noudettuaan
sitten vähän matkan päässä olevasta säiliöstä vettä hän pesi koko
ruumiini, jonka jälkeen maalasi minut pinaattivellillä. Kuivuttuani
puin toiset vaatteeni keltaisenvihreän ruumiini ylle.
-- Nilkkanne on nyrjähtynyt, se on vedettävä paikoilleen, sanoi
intiaanilääkäri ja likisteli turvonnutta jalkaani.
-- Älkää koskeko siihen, olette rääkännyt minua tarpeeksi tällä
kerralla, sanoin.
-- Ole huoleti, Dick! Nuo luonnonlääkärit tietävät paljon, sanoi Fred.
-- Tahdon olla rauhassa nyt, sanoin.
-- Minä lähetän tänne Chimbin, sanoi intiaani.
-- Menkää jo! sanoin.
Intiaanin lähdettyä käskin Fredin ottaa esille mr. Malcolmin antaman
maksumääräyksen. Se oli rypistynyt, verinen ja likainen. Fred oikoi
ja pyyhki sitä ja käänsi sen ympäri purjekangastilkun, jonka jälkeen
se ommeltiin paitani sisäpuolelle, rinnan kohdalle. Sitten nukahdin.
Parin tunnin kuluttua heräsin siihen, että Fred, Mac Henderson ja
muuan nuori nainen seisoivat luonani keskustellen nyrjähtyneen
jalkani paikoilleen vetämisestä. Olin sanoa: "Menkää hiiteen", mutta
jätin sanomatta.
-- Kuka olette ja mitä tahdotte? kysyin naiselta. Minä olen Chimb ja
tulin laittamaan jalkanne paikoilleen, vastasi nuori, kaunis nainen,
jonka suonissa huomasin virtaavan intiaanin verta.
-- Kiitoksia! Laittakaa sitten, mutta laittakaa pian!
Chimb koetteli ja likisti kipeätä paikkaa. Olisin huutanut, mutta en
kehdannut.
-- Ei tämä ole sijoiltaan, ainoastaan venähtänyt, eikä sitä tarvitse
vetää. Se paranee hieromalla.
-- Joskus toiste, sanoin.
-- Niin, joskus toiste, sanoi tyttö.
Seuraavana aamuna, heti auringon noustua, seisoi tyttö taas luonani.
Hän ei näyttänyt samalta kuin eilen. Hän oli ruskeaihoinen; ei
kuitenkaan niin ruskea, ettei osannut punastua ja vaaleta; sen
huomasin heti. Hänellä oli musta tukka ja pitkä palmikko. Hän oli
sairaanhoitajattaren puvussa, päässään päähine. Chimb oli kaunis ja
komea katsella. Fred ja Mack panivat kengät jalkaansa -- vaatteita ei
koskaan riisuttukaan ja menivät "kahdenkymmenen" telttaan aamiaiselle
ja sitten työhön. Olin hieman hämilläni maatessani tanterella,
purjekangasretku allani ja peittonani, tuon kauniin naisen edessä.
Päästyämme puheen alkuun -- vähän englantia, vähän espanjaa ja
loput eleitä ymmärsimme toisiamme aivan hyvin. Mainitsin nimeni ja
hän omansa: Sisar Chimb. Hänen täydellinen nimensä oli Chimborazo
Lauricocha.
Chimborazo on tavallinen naisen ristimänimi Etelä-Amerikassa.
Siitä saa nimensä korkea vuorenkukkula Chimborazo, joka sijaitsee
Equadorin tasavallassa. Sukunimensä Lauricochan Chimb oli perinyt
esi-isiltään, jotka asuivat Lauricocha-järven rannalla. Mainitusta
järvestä saa maailman suurin virta Amazon alkunsa. Chimborazo,
jonka vanhemmat kuuluivat paimentolais-intiaaneihin, oli ollut
koko lapsuutensa alinomaa kulkusalla. Kerran vuodessa he olivat
palanneet viikon ajaksi kotipaikoilleen viettämään uskonnollista
juhlaa. Kyllästyttyään kulkemiseen he asettuivat asumaan Oroyaan,
jossa olivat jo viettäneet muutamia vuosia. Ehkä metsänriista oli
vähentynyt, tai ehkei "Suuri Henki" enää viitsinyt kuunnella heidän
villejä sotalaulujaan. Himborazon vanhemmat oli kastettu katoliseen
uskoon jo ennen tyttären syntymistä, mutta kääntyivät, kun kovalle
otti, esi-isiensä "Suuren Hengen" puoleen. Chimb, joksi häntä
tavallisesti nimitettiin, oli kolme vuotta aikaisemmin lähetetty
pääkaupunkiin, Limaan, saamaan oppia ja sivistystä. Hän kävi
monenlaisia kouluja. Muun muassa hän suoritti sairaanhoitajattaren
tutkinnon. Varakas isä oli äidin toivomuksesta ja määräyksestä
nurisematta kouluttanut tyttärensä, joka oli ainoa lapsi. Chimb
vakuutti isänsä viihtyvän hyvin espanjalaisen vaimonsa tohvelin alla.
Muutamia viikkoja sitten tyttö oli palannut kotiin, isän ja äidin
mielestä täysin oppineena. Chimb sitä vastoin oli toista mieltä, mitä
oppiin tulee. Hän sanoi aikovansa koettaa saada monta vertaa enemmän
tietoja, koska hänellä oli niitä hyvin vähän.
-- Äidin valtikan ansiosta olemme hyvissä varoissa. Isäni, joka on
puoliverinen intiaani, on ymmärtänyt tehdä hyviä kauppoja Oroyassa.
Maapalasestamme tarjotaan sievä summa, koska siitä on löydetty
tavallista enemmän kultaa. Matka täältä Limaan oli vaikea, ja siihen
meni paljon aikaa. Isäni ja äitini kävivät kahdesti vuodessa minua
tervehtimässä. Koulunkäyntiini antoi valtio avustusta. Viihdyin hyvin
sivistyneissä oloissa. Kun rautatien rakennustyöt päättyvät, muutamme
kaikki pois täältä ja menemme sivistyneille seuduille. Tahdon
kuitenkin sitä ennen nähdä Lauricochan rannan ja istua Victoria
regian sylissä, jos se enää kantaa minua, kun olen kasvanut näin
suureksi. Siinä tahdon, jos jumala niin tahtoo. -- Älkää nyt hyppikö
yhdellä jalalla, vaan pysykää alallanne. Palaan tunnin kuluttua. Jos
tahdotte, niin nostan rahanne kassanhoitajalta.
-- Kiitoksia! Täällä on maksumääräys, sanoin ja panin käteni rintani
päälle.
Chimb ratkoi irti riepukääreen, jossa maksumääräys oli ja poistui.
-- Hyvä on, ajattelin, että meillä on edes tämmöinen suoja. Olimme
saaneet sen pystyyn kolme päivää sitten. Se oli rakennettu osaksi
multaisista laudoista, osaksi purjekankaan retkuista. Seisoessani
alastomana, aikoen muuttaa toiset vaatteet ylleni, tulivat Chimb ja
mr. Malcolm.
-- Tämä on hirvittävä näky. Poikapoloinen! Kylläpä olette kurjassa
tilassa. Mitä on ensimmäiseksi tehtävä? sanoi mr. Malcolm.
-- Teidän on kai siirryttävä vähän loitommalle, siksi kunnes saan
rupisen, pinaatilla maalatun ruumiini verhotuksi vaatteilla.
Rautatierakennustöitten päällikkö pani kätensä otsalleen ja sanoi:
-- Nyt näen, että paljon on tehtävä; ei ainoastaan rakennettava
rautateitä, vaan omantunnon mukaisesti ja auliisti hoidettava niitä,
jotka näkevät vaivaa. Tuo kylmästä, köyhästä Suomesta kotoisin
oleva nuorukainen, joka makaa veristen riepujen välissä, ei pane
suurta arvoa hengelleen, mutta minä tulen tästä lähin huolehtimaan
työmiesteni hengestä ja hyvinvoinnista. Mihinkähän sijoittaisimme
hänet, ehkäpä insinöörien asuntoon?
-- Minä pidän huolen siitä, sanoi Chimb.
-- Tässä ovat saamanne kaksisataa dollaria.
Silittelin mielihyvin uusia "greenbackeja", joiksi Yhdysvalloissa
paperidollareita arvoon katsomatta sanotaan, koska niiden selkäpuoli
on vihreä.
-- Tallettakaa te rahat, minulla ei ole niille säilytyspaikkaa,
sanoin Chimbille.
Mr. Malcolm puristi kättäni ja lähti, kuiskattuaan jotakin Chimbille.
Seuraavana aamuna heräsin puoliverisen intiaani Lauricochan talossa,
joka oli kahden virstan päässä leiristä. Oroyan lähellä. Talo
muistutti espanjalaisen siirtomaan vaatimatonta haziendaa. Havahduin
siitä, että ovi aukeni raolleen.
-- Hyvää huomenta, signor! Tuon teille kohta teetä, katselin vain,
vieläkö nukutte, sanoi Chimb.
Tyttöä ja teetä odotellessani oli minulla miettimisen aikaa.
Ajattelin sivumennen entisyyttä ja tulevaisuutta. Mutta nykyisyyttä,
lähemmin sanottuna vallitsevaa hetkeä, jota vietin mukavassa
puhtaassa vuoteessa teetä odottaessani, ajattelin vakavasti.
-- Kuinka voitte? kysyi Chimb astuessaan sisään teevehkeineen.
-- Kuin taivaassa, vastasin.
Kun olin saanut teetä ja lääkärinhoitoa, etupäässä hierontaa, sanoi
Chimb:
-- Olen antanut pestä vaatteenne, kohta ne ovat kuivat. Sitten äitini
paikkaa ne. Sillä välin voitte käyttää minun vaatteitani. Hän otti
kirstusta kolme vaatekappaletta: pitkähihaisen paidan, alushousut ja
väljän röijyn, kaikki lumivalkeita. Olin juuri pukenut ne ylleni, kun
Fred astui sisään.
-- Mitäs sinulla on kerrottavaa? kysyin.
Fred sanoi tutustuneensa muutamaan leedsiläiseen Char Ies Clarckiin
ja ehdotti, että ottaisimme hänet "puulaakiimme" ja jäseneksi
"klubiimme".
-- Saamme nähdä sitten, kun tulen terveeksi ja pääsen leiriin. Onhan
meidän klubissamme jäseniä tarpeeksi.
-- Hän on täällä, voinko kutsua hänet sisään?
-- Miksei.
Sisään astui suurikokoinen, hyvin puettu ja syötetty nuori mies.
-- Minä olen mr. Clarck. Olen koettanut löytää täältä leiristä
miehiä, joiden kanssa voisi seurustella, mutta turhaan. He ovat
kaikki retkuisia roistoja ja veijareita, ettekä tekään taida olla
parempia. Tutustuttuani herroihin Furstenow ja Henderson päätin
hyväksyä heidät seurustelukumppaneikseni. Koska tekin olette ollut
samaa "puulaakia" näiden kanssa, voin ottaa teidätkin yhdistykseemme.
Minä aion insinööriksi. Lueskelen London Westin teknillisessä
korkeakoulussa; mutta tahdon harjoitella Lima--Oroya-radan
kuuluisassa rakennustyössä. Pyysin mr. Malcolmilta alemman insinöörin
tai insinöörinapulaisen tointa, mutta hän vain hymyili ja kohautti
olkapäitään käskien minun kääntyä jonkun työnjohtajan puoleen ja
pyytää työmiehen paikkaa. Työnjohtaja katseli minua ivallisesti,
mutta otti minut kuitenkin vetäjäksi. Mitäpä se minua liikuttaa.
Saanhan kuitenkin todistuksen siitä, että olen ollut rakentamassa
Lima--Oroya-rautatietä, ja se on pääasia. En tarvitse dollarin
päiväpalkkaa, joka minulle luvattiin. Isäni omistaa yhden Englannin
suurimpia puuvillatehtaita. Aion olla täällä kuusi kuukautta tai
vuoden, jos jaksan.
Chimb tuli sisään.
-- Tässä on vaatteenne, signor, hän sanoi ja poistui heti. -- Kuka
tuo nainen on? Taidatte olla hänen vaatteissansa, sanoi Clarck.
-- Auta minua tästä, ja anna tänne nuo kainalokepit, Fred. Sitten
saat lähteä, ja mr. Clarck myös. Jos sinä Fred ja Mack tahdotte
ottaa puulaakiinne mr. Clarckin, on se teidän asianne. Minä perustan
puulaakin "itseni kanssa".
-- Te olette loukannut minua, sir, sanoi Clarck.
-- Myönnän sen. Hyvästi sir!
* * * * *
Viikon kuluttua nilkutin kepin varassa leiriin, jossa asuntomme
oli suuresti muuttunut. Retkutelttamme oli hävitetty. Istahdin
"kahdenkymmenen" teltan luona olevalle penkille odottamaan työstään
palaavia vetäjiä. He tulivatkin pian. Fred, Mack ja "hyvinpuettu"
astuivat yhdessä. Molemmat toverini tulivat luokseni, mutta Clarck
meni ylpeästi ohitse.
-- Terve! Kuinka jaksat? Tulethan kanssamme syömään?
-- En tule, söin vähän aikaa sitten. Hotkaistuaan ruoan astuivat Fred
ja Mack taas luokseni.
-- Tulehan katsomaan!
Syrjäiseen paikkaan oli ilmestynyt lautahökkeli, jossa oli
neljä makuusijaa. Yhden vieressä oli pöytä, jossa oli lukittava
laatikko. Tämä loistoesine oli tietysti höyläämät tömistä laudoista
kokoonkyhätty.
-- Aikomukseni oli tulla luoksesi vielä tänä iltana; tässä on sinulle
kirje, sanoi Fred.
Kirjekuoren ylälaitaan oli painettu: "Liman-Oroyan
rautatierakennuksen hallinto". Katseltuani kirjettä sanoin:
-- Mitähän tuossa mahtaa olla? Luultavasti on hallinto antanut
minulle potkun.
-- Älä luule, että meille vetäjille annetaan "präntätty" potku. Kun
me saamme potkun, sanoo työnjohtaja yksinkertaisesti: Mene!
-- Anna minulle "sigarita", että saan savun, ennen kuin aukaisen
kirjeen.
Poltettuani sigaritan aukaisin tuon ihmeellisen epistolan ja menin
hökkelin taakse sitä lukemaan. Sen sisältö oli:
"Mr. E. West on koroitettu työnjohtajaksi Lima--Oroyan
rautatierakennuksen kahdeksannessa piirissä, lukien siitä
päivästä, jolloin hän kävi Kondori-rotkossa, ja on hänen
päiväpalkkansa mainitusta päivästä lukien neljä dollaria.