-- Olin saapunut englantilaisella Victoria-fregatilla Callaoon,
joka on Perun tasavallan pääkaupungin Liman satama. Jo poikana olin
kuullut Perun kullasta ja arvelin kohtalon johtaneen minut tänne
vuolemaan tuota jumaloitua metallia, joka aukaisee rautaisetkin ovet
ja nostaa omistajansa yli korkeimpien muurien ja vuorten. Kysyin
Englannin konsulilta neuvoa, ja hän ilmoitti, että Perun valtio oli
toistaiseksi takavarikoinut tärkeimmät ja parhaat kulta-alueet, joten
kullan vuolemisesta ei tällä kertaa tullut mitään. Sen sijaan konsuli
kehoitti minua kääntymään Liman-Oroyan rautatien rakennustöiden
päällikön puoleen. Menin siis Limaan ja sain mr. Malcolmin
konttorista vapaalipun rakenteilla olevalle rataosalle.
Linnuntie ei olisi ollut pitkä, mutta de los Andes -harjannetta
risteilevä rautatie oli sitä pitempi. Paikoitellen sai virstan verran
kohti päämäärää edetäkseen kulkea kymmenen virstaa rautatietä, joka
kapusi pitkin vuoren rinnettä loivasti nousten ja äkkinäisesti
käännähdellen. Rotkojen yli johti riippusiltoja; pitkiä paalusiltoja
oli rakennettu notkopaikkojen yli. Seutu tuntui synkältä ja
lohduttomalta. Melkein koko matka oli ylämäkeä. Vain paikoitellen
oli alamäkeä, joka tuntui vielä niskaa taittavammalta. Vaara näytti
aina olevan tarjolla. Kone ja vaunujen jarrut saattoivat joutua
epäkuntoon, ja silloin oli juna vaarassa luisua kiskoilta, niin
ylä- kuin alamäessä. Rakennustyömaa ja sen esikunta sijaitsi
alatasangolla kahden de los Andes -harjanteen välissä, noin
neljätuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella ja muutaman virstan
päässä Oroyasta. Kylän muodosti joukko lautahökkeleitä ja vanhoista
purjeista kokoonpantuja telttoja.
Seuraavana päivänä alkoi työni, -- kova työ, ja viikon perästä
sain ystävän, saksalaisen Fredrik Furstenowin, joka oli saapunut
leiriin muutamia päiviä ennen minua. Meillä ei kummallakaan
ollut vakinaista asuntoa. Nukuimme muutamia öitä armosta toisten
seikkailijain teltassa. Muutoin vietimme tavallisesti yömme paljaan
taivaan alla, vanha purjekangaskappale peittonamme. Ruokamme saimme
eräästä "puulaakista", johon kuului kaksikymmentä miestä, "vetäjää".
Päiväpalkka, aluksi amerikkalaisen dollarin arvoinen "sola",
riitti juuri ruokarahaksi. Muutaman päivän kuluttua tutustuimme
skotlantilaiseen Mack Hendersoniin. Hän oli samana päivänä saapunut
leiriin ja saanut vetäjän paikan; hän oli kuten mekin asunnoton.
Koska me hänen mielestänsä ehkä olimme rehellisemmän näköisiä kuin
muut vetäjät, kääntyi hän heti puoleemme. Ehdotuksestamme hän sai
ruveta syömään "kahdenkymmenen puulaakissa"; annoimme hänen nukkua
kanssamme saman purjeenretkaleen alla kuin mekin.
Eräänä päivänä saapui leiriin "the grand man", kuten häntä
nimitettiin, insinööri Malcolm. Aiottiin rakentaa silta erään rotkon
yli. Ensin oli otettava selko siitä, olivatko rotkon seinät eheät.
Mr. Malcolm itse ja kaksi nuorempaa insinööriä sekä me viisitoista
"vetäjää" seisoimme rotkon laidalla.
-- Yksi vetäjä laskeutuu tarkastamaan rotkon seiniä, käski toinen
nuoremmista insinööreistä.
-- Piru sinne menköön! vastasivat miehet.
-- Siis ei yksikään teistä ota mennäkseen rotkoon?! Saatte kaikki
eron toimestanne, sanoi insinööri, joka oli antanut määräyksen.
-- Olkaa vaiti, insinööri! Tahtoisitteko itse mennä tuonne? kysyi mr.
Malcolm.
-- Se ei kuulu minun tehtäviini, en ole vetäjä, sanoi insinööri.
-- Ei ketään voi pakottaa, sanoi mr. Malcolm.
Pienen vaitiolon jälkeen jatkoi mr. Malcolm:
-- Sata dollaria sille, joka uskaltaa mennä alas.
Miehet keskustelivat vähän aikaa, mutta tuloksena oli, ettei kukaan
tahtonut laskeutua rotkoon. Viimein astui vetäjien joukosta muuan
kanadalainen, Labradorista kotoisin oleva jättiläinen mr. Malcolmin
eteen ja sanoi:
-- Minä aion yrittää.
-- Hyvä! sanoi mr. Malcolm.
Jättiläinen solmi ohuen, mutta vahvan köyden päähän silmukan ja
kietoi sen ympärilleen kainaloittensa alle. Sitten miehet laskivat
hänet köyden varassa rotkoon. Luisuttuaan kymmenkunta syltä hän
rupesi huutamaan ja pyysi, että hänet vedettäisiin takaisin.
Päästyään rotkosta hän oli surkeassa tilassa. Köysi oli pahoin
syöpynyt hänen kainaloihinsa. Hän ei ollut merimies, eikä hän kyennyt
käsivoimin kannattamaan raskasta ruumistaan. Hän kertoi, että rako
oli liian ahdas hänen suurelle ruumiilleen. Tuumittuaan vähän aikaa
asiaa, insinöörit päättivät jättää yrityksen sikseen. Katseltuani
pikimmiten jokaista vetäjää, huomasin olevani pienin ja notkein.
-- Saanko sata dollaria, jos --? kysyin.
-- Tietysti saat, mutta parasta on, että jätämme sikseen, vastasi mr.
Malcolm.
Laitoin saman köyden päähän, jota kanadalainen oli käyttänyt,
pettämättömän merimiessolmun, jonka kiedoin kainaloitteni alle
niin kuin kanadalainenkin oli tehnyt, tartuin käsilläni nuoraan ja
kannatin siten koko painoni, joten kainalot olivat vain varavoimana.
Ystäväni Fred ja Mack, joihin parhaiten luotin, laskivat minut
rotkoon. Tultuani raon luo huomasin sen olevan liian ahtaan
minullekin. Jos kivi ei olisi ollut rapautunut, olisin mahdollisesti
uskaltanut tunkeutua raon lävitse. Mutta näin ollen olisi koko paasi
voinut katketa ja murskata minut. Riippuessani halkeaman suulla
ennätin tarkoin tutkia sen suunnan ja huomasin sen laidan takaa
näkyvän valoa ja suuren syvän aukon.
-- Vetäkää minut ylös, huusin. Päästyäni ylös sanoi mr. Malcolm:
-- Ei tule siis mitään.
-- Odottakaa vähän, sir.
Katseltuani ympärilleni vähän aikaa löysin mitä hain, suuren
vierinkiven. Käännyin mr. Malcolmin puoleen:
-- Tahtoisin saada tuon kiven rotkon reunalle.
-- Kyllä minun puolestani, jos se vain on saatavissa, sanoi mr.
Malcolm ja näytti totiselta.
Molemmat insinöörit nauroivat täyttä kurkkua. Rangeilla ja
väkivivuilla saatiin vierinkivi rotkon reunalle, jossa se sai olla
vähän aikaa. Vetäjät seisoivat hikisinä ja suuttuneina ja katselivat
minua, joka olin saanut aikaan tämän päättömän hullun työn.
Insinöörit irvistelivät ja nauroivat selän takana mr. Malcomille,
joka oli suostunut tämmöiseen rasittavaan leikintekoon. Seisoin
lähellä tuota komeata vierinkiveä, joka oli putoamaisillaan kuiluun.
Mr. Malcolm tuli luokseni. Hän oli totisen näköinen ja sanoi laskien
kätensä olkapäälleni:
-- Nuorukainen! Mitä nyt seuraa?
-- En tiedä varmaan itsekään, mutta toivon parasta. Ainakin seuraa
maanalaista jyrinää.
Fred ja Mack tulivat rautakankeineen.
-- Nyt pojat! Ja sitten oli kuin maapallo olisi saanut
sydänhalvauksen. Ensin katkesi tuo rapautunut parin sylen paksuinen
kivikieleke, joten sadan sylen syvyinen rotkonpohja tuli näkyviin, ja
sitten hyppi vierinkivi penkereltä penkerelle. Olisi luullut helvetin
kapinoivan ja pirujen ampuvan tykeillä. Nyt oli mahdollista tarkastaa
rotkon seiniä. Laskeuduin uudelleen tarkastukselle, koska pääsy oli
vapaa. Rotkonseinä oli eheää ja kovaa mustaa graniittia, jota usein
tavataan de los Andes -vuorissa. Otin mukaani pienen liuskan, jonka
vierinkivi oli irroittanut vuoren seinästä.
-- Kiitos, sanoi mr. Malcolm, otti muistikirjastaan lehden, kirjoitti
sille muutamia sanoja ja numeroita sekä nimensä.
-- Antakaa tämä konttoriin, niin saatte maksunne, hän lisäsi.