ARTHUR KUNINGAS

Miekan ihme.

Kun Englannin kuningas Uther Pendragon kuoli, oli maa kauan aikaa

suuressa vaarassa, sillä jokainen mahtava lordi kokosi joukkojaan,

ja moni halusi tulla kuninkaaksi. Sillä Uther kuninkaan oma poika,

Arthur prinssi, jonka olisi pitänyt hänen sijaansa astua, oli vielä

vain lapsi, ja Merlin, tuo mahtava tietäjä, oli hänet piilottanut.

Kummallinen tapaus oli sattunut Arthurin syntyessä, ja näin se

tapahtui.

Vähän ennen Merlin oli tehnyt Uther kuninkaalle suuren palveluksen

sillä ehdolla, että kuningas tekisi mitä ikinä hän häneltä pyytäisi.

Kuningas vannoi juhlallisen valan niin tekevänsä. Silloin Merlin

otti häneltä lupauksen, että kun hänen lapsensa oli syntynyt, niin

se annettaisiin Merlinille, jotta hän kasvattaisi sitä mielensä

mukaan, sillä se olisi lapsen omaksi parhaaksi. Kuningas oli

antanut lupauksensa ja niin hänen täytyi suostua. Silloin Merlin

sanoi tuntevansa oikein uskollisen ja luotettavan miehen, yhden

Uther kuninkaan lordeista, Ector herran, jolla oli suuria tiluksia

useassa paikoin Englantia ja Walesia, ja hänen hoitoonsa lapsi olisi

annettava.

Sinä yönä, jona lapsi syntyi, Uther kuningas käski kahden ritarin

ja kahden hovinaisen ottaa sen, vaikka se vielä oli kastamatta, ja

kääriä sen kultaisiin vaatteisiin ja antaa sen köyhälle ukolle,

jonka he tapaisivat odottamassa linnan takaportilla. Tuo köyhä ukko

oli valepukuinen Merlin, vaikka he eivät sitä tietäneet. Niin lapsi

annettiin Merlinille, ja hän vei sen Ector herralle ja antoi pyhän

miehen kastaa sen ja nimitti sen Arthuriksi. Ja Ector herran vaimo

rakasti sitä kuin omaa lastansa.

Ei ollut kulunut kahta vuottakaan, kun Uther kuningas sairastui

ankaraan tautiin, ja kolme päivää ja kolme yötä hän oli puhumatonna.

Paroonit olivat suuresti suruissaan ja kysyivät Merliniltä, mitä

olisi paras tehdä.

"Tässä ei mikään lääke auta", Merlin sanoi, "Jumalan tahdon täytyy

tapahtua. Mutta kuulkaa, paroonit, tulkaa huomenna kaikki Uther

kuninkaan vuoteen ääreen, Jumala on antava hänen puhua."

Niin seuraavana päivänä Merlin ja kaikki paroonit tulivat kuninkaan

vuoteen ääreen, ja Merlin sanoi kovalla äänellä Uther kuninkaalle:

"Herra, onko sinun päiviesi päätyttyä poikasi Arthur hallitseva tätä

valtakuntaa ja kaikkea mitä siihen kuuluu?"

Silloin Uther Pendragon kääntyi ja sanoi niin että kaikki kuulivat:

"Minä annan pojalleni Arthurille Jumalan siunauksen ja omani ja

pyydän häntä rukoilemaan sieluni edestä ja oikeuden mukaisesti ja

kunniallisesti kantamaan kruunua, jott'ei hän menettäisi siunaustani."

Ja sen sanottuaan Uther kuningas kuoli.

Mutta Arthur oli vielä vain lapsi, ei kahdenkaan vuotias, ja Merlin

tiesi ett'ei hänen kuninkaaksi julistamisestaan olisi vielä ollut

mitään hyötyä. Sillä siihen aikaan oli Englannissa monta mahtavaa

miestä, jotka koettivat kaikki saada valtakunnan itselleen, ja he

olisivat ehkä tappaneetkin pikku prinssin. Niin oli maassa kauan

aikaa riitaa ja taistelua.

Kun useita vuosia oli kulunut, niin Merlin meni Canterburyn

arkkipiispan luo ja käski häntä lähettämään sanan kaikille

valtakunnan lordeille ja aseellisille aatelismiehille, että he

kaikin tulisivat jouluksi Lontooseen, sillä Jumala oli ihmeen kautta

näyttävä, kuka oikeutta myöden oli oleva valtakunnan kuningas. Niin

kaikki lordit ja aatelismiehet valmistautuivat matkalle ja saapuivat

Lontooseen, ja pitkän aikaa ennen joulupäivän valkenemista he

kokoontuivat suureen pyhän Paavalin kirkkoon rukoilemaan.

Ensimäisen jumalanpalveluksen jälkeen nähtiin kirkkopihassa iso

neliskulmainen kivi, valkoinen kuin marmori, ja sen keskellä oli

ikäänkuin jalan korkuinen alasin teräksestä. Siihen oli pistettynä

kaunis paljastettu miekka ja kultakirjaimilla oli kirjoitettuna

miekkaan nämä sanat:

_"Kuka ikinä vetää tämän miekan tästä kivestä ja alasimesta, on

oikeutta myöden koko Englannin kuningas."_

Silloin kaikki kansa ihmetteli ja kertoi sen arkkipiispalle.

Silloin arkkipiispa sanoi:

"Minä käsken teitä pysymään kirkossa ja rukoilemaan vielä Jumalaa; ja

älköön kenkään koskeko miekkaan, ennenkuin jumalanpalvelus on ohitse."

Sitten kun kaikki rukoukset olivat kirkossa päättyneet niin kaikki

lordit menivät katsomaan kiveä ja miekkaa. Ja kun he lukivat

kirjoituksen, niin monet heistä -- ne, jotka tahtoivat tulla

kuninkaaksi -- koettivat vetäistä miekkaa alasimesta. Mutta ei

yksikään saanut sitä liikahtamaan.

"Se mies ei ole täällä, joka on vetävä miekan kivestä", arkkipiispa

virkkoi, "mutta varmasti Jumala on tekevä hänet tunnetuksi. Mutta

asettakaamme siksi aikaa kymmenen urhoollista ritaria miekkaa

vartioimaan."

Niin tehtiinkin ja julistettiin, että ken vain tahtoisi, saisi

koettaa tempaista miekkaa kivestä. Ja uuden vuoden päiväksi paroonit

määräsivät suuret turnajaiset, joihin kaikki ritarit, jotka tahtoivat

tjostata taikka turnailla, saisivat ottaa osaa. Näin määrättiin sen

vuoksi, että lordit ja alempi kansa olisivat pysyneet koolla, sillä

arkkipiispa uskoi varmasti, että Jumala oli tekevä tunnetuksi, ken

miekan oli voittava.

Kuinka Arthur kruunattiin kuninkaaksi.

Uuden vuoden päivänä kirkonmenojen jälkeen paroonit ratsastivat

kentälle, toiset tjostaamaan ja toiset turnailemaan, ja niin

tapahtui, että Ector herra, jolla oli laajoja maatiluksia lähellä

Lontoota, myöskin tuli turnajaisiin. Ja hänen mukanaan ratsasti hänen

poikansa Kay herra kasvatusveljensä nuoren Arthurin kanssa.

Heidän ratsastaessaan Kay herra huomasi olevansa ilman miekkaa, sillä

hän oli jättänyt sen isänsä asuntoon. Ja niin hän pyysi Arthuria sitä

hakemaan.

"Mielelläni sen teen", Arthur virkkoi, ja ratsasti pois täyttä karkua.

Mutta kun hän saapui taloon, hän ei tavannut ketään, joka olisi

antanut hänelle miekan, sillä kaikki olivat menneet katsomaan

turnajaisia. Silloin Arthur suuttui ja sanoi itsekseen:

"Minäpä ratsastan kirkkopihaan ja otan sen miekan, joka on kiveen

pistettynä, sillä veljeni Kay herra ei mitenkään saa tänäpäivänä olla

ilman miekkaa."

Kun hän saapui kirkkopihalle, niin hän hyppäsi alas ratsultaan ja

sitoi sen pylvääseen ja meni telttaan. Mutta hän ei nähnyt siellä

ainoatakaan ritaria miekkaa vartioimassa, sillä he olivat menneet

kaikki turnajaisiin. Ja Arthur tarttui miekan kahvaan, ja kiivaasti

tempaisten hän sen helposti vetäisi kivestä; ja sitten hän hyppäsi

ratsunsa selkään ja lähti ratsastamaan minkä ennätti, kunnes saavutti

veljensä Kay herran, jolle hän antoi miekan.

Heti kuin Kay herra sen näki, niin hän tunsi sen Ihmeellisen kiven

miekaksi, ja hän ratsasti isänsä Ector herran luo ja sanoi:

"Herra, katsokaa, tässä on Ihmeellisen kiven miekka, minusta täytyy

siis tulla tulla tämän maan kuningas."

Kun Ector herra näki miekan, niin hän käänsi hevosensa ja ratsasti

kirkolle, ja siellä he kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja

menivät kirkkoon, ja Ector herra vannotti poikaansa todenmukaisesti

kertomaan, kuinka hän oli saanut miekan.

"Veljeltäni Arthurilta", Kay herra virkkoi, "sillä hän sen minulle

toi."

"Kuinka sinä sait tämän miekan?" Ector herra sanoi Arthurille.

Ja poika kertoi hänelle.

"Nyt ymmärrän", Ector herra virkkoi, "että sinusta täytyy tulla tämän

maan kuningas."

"Minkä tähden minusta", Arthur virkkoi, "ja mistä syystä?"

"Herra", Ector sanoi, "siitä syystä että Jumala niin tahtoo; sillä

tuota miekkaa ei olisi saanut vedetyksi kivestä kukaan muu, kuin se,

joka oikeutta myöden on oleva kuningas. Näytäpä nyt, saatatko pistää

miekan takaisin sinne missä se oli ja vetää sen jälleen irti."

"Eipä se ole vaikeata", Arthur virkkoi, ja pisti miekan takaisin

kiveen.

Silloin Ector herra koetti vetää miekkaa, eikä se onnistunut;

ja Kay herrakin veti sitä kaikista voimistaan, mutta miekka ei

liikahtanutkaan.

"Koetapa nyt sinä", Ector herra sanoi Arthurille.

"Kas näin", Arthur sanoi ja vetäisi nopsasti miekan kivestä.

Silloin Ector herra ja Kay herra polvistuivat maahan hänen eteensä.

"Voi, minun oma rakas isäni ja veljeni", Arthur virkkoi, "minkä

tähden te notkistatte minulle polvianne?"

"Ei niin, ei niin, armollinen herrani Arthur, minä en suinkaan ole

teidän isänne, enkä heimolaisennekaan. Mutta nyt näen, että te olette

korkeampaa sukua kuin luulinkaan."

Silloin Ector herra kertoi hänelle kaikki, kuinka hän oli ottanut

hänet kasvatikseen ja kenen käskystä ja kuinka hän oli saanut hänet

Merliniltä. Ja kun Arthur käsitti, ett'ei Ector ollutkaan hänen

isänsä, niin hän kävi kovin surulliseksi.

"Tahdotteko olla minun hyvä ja armollinen hallitsijani, kun pääsette

kuninkaaksi?" ritari kysyi.

"Tottapa tahdon, huonostipa muuten käyttäytyisin", Arthur sanoi,

"sillä teillehän olen kaikkein suurimmassa kiitollisuuden velassa

ja hyvälle äiti rouvalleni, teidän vaimollenne, joka on minua

kasvattanut ja hoitanut kuin omaa lastansa. Ja jos se on Jumalan

tahto että minusta tulee kuningas, niinkuin te sanotte, niin

ilmoittakaa minulle vain mitä soisitte minun tekevän, enkä minä ole

teitä pettävä, Jumala varjelkoon että teidät pettäisin."

"Herra", Ector sanoi, "en pyydä teiltä mitään muuta kuin että

teette poikani, kasvattiveljenne Kay herran, kaikkien maittenne

hovimestariksi."

"Niin on tapahtuva", Arthur sanoi, "ja kautta kunniani, kukaan muu ei

ole sitä virkaa hoitava, niin kauan kuin hän ja minä olemme elossa."

Sitten he menivät arkkipiispan luo ja kertoivat hänelle, kuinka

miekka oli saatu ja kuka sen oli vetänyt kivestä.

Loppiaisena kaikki paroonit kokoontuivat kirkkopihaan kiven

ympärille, niin että jokainen joka tahtoi, olisi saanut koettaa

vetää miekkaa. Mutta ei kukaan muu heistä kaikista kuin Arthur

saanut miekkaa irti kivestä. Silloin useat heistä kovin suuttuivat

ja sanoivat, että olisi suuri häpeä heille ja koko maalle, jos

joutuisivat alhaissukuisen pojan hallittaviksi, sillä vieläkään ei

kukaan heistä tietänyt, että hän oli kuningas Uther Pendragonin

poika. Niin he päättivät jättää asian ratkaisun kynttilänpäiväksi,

joka on toisena päivänä helmikuuta.

Mutta kun kynttilänpäivä tuli ja Arthur yhä vieläkin oli ainoa, joka

saattoi vetää miekan kivestä, niin he lykkäsivät sen pääsiäiseksi.

Ja kun pääsiäinen tuli, ja Arthur taas voitti heidät kaikki, niin he

lykkäsivät sen helluntaiksi.

Silloin arkkipiispa kutsui Merlinin neuvosta kokoon muutamia

parhaimpia ritareita, joita oli saatavissa -- sellaisia ritareita,

joista kuningas Uther Pendragon eläessään oli enin pitänyt ja joihin

hän oli enin luottanut -- ja nämä määrättiin vartioimaan nuorta

Arthuria yötä ja päivää ja kiellettiin hetkeksikään jättämästä häntä

yksiksensä, kunnes helluntaijuhla oli tullut.

Kun tuo suuri päivä tuli, niin kaikellaiset miehet yrittivät vielä

kerran vetää miekkaa kivestä, mutta kenellekään muulle se ei

onnistunut kuin Arthurille. Kaikkien sinne kokoontuneiden lordien ja

kaiken kansan edessä hän tempaisi miekan kivestä, ja silloin kaikki

kansa huusi yhdestä suusta:

"Me tahdomme Arthurin kuninkaaksemme! Me emme salli että häntä enää

estetään, sillä me näemme kaikki, että se on Jumalan tahto, että hän

on oleva meidän kuninkaamme, ja joka sitä vastustaa, sen me lyömme

kuoliaaksi."

Ja sen sanottuaan he kaikki polvistuivat yhtä aikaa, sekä rikkaat

että köyhät, ja pyysivät anteeksi Arthurilta, että olivat antaneet

hänen odottaa niin kauan.

Ja Arthur antoi heille anteeksi ja tarttui miekkaan molemmin käsin

ja laski sen alttarille, jonka vieressä arkkipiispa seisoi, ja niin

paras siellä olevista miehistä teki hänet ritariksi.

Sitten hän heti kruunattiin, ja hän vannoi lordeillensa ja

kansallensa, että hän olisi oikeutta harrastava kuningas ja

hallitsisi oikein ja tunnollisesti siitä päivästä lähtien ja niin

kauan kuin hän eläisi.

Lujan linnan piiritys.

Senjälkeen kun Arthur oli kruunattu kuninkaaksi, tehtiin hänelle

useita valituksia monesta suuresta vääryydestä, joita oli tehty

maassa Uther kuninkaan kuoleman jälkeen. Monelta lordilta, ritarilta,

aatelisrouvalta ja aatelismieheltä oli riistetty heidän maansa.

Silloin Arthur määräsi, että maat olivat annettavat takaisin niille,

joiden omat ne olivat olleet. Ja kun se oli tehty ja kaikkien Lontoon

ympärillä olevien alueiden asiat olivat järjestetyt, niin Arthur

teki Kay herran Englannin hovimestariksi, Baldwin herran Britannian

konnetaabeliksi ja Ulfius herran kamariherraksi; ja Brastias herra

määrättiin Trentin pohjoispuolella olevien maiden hoitajaksi. Suurin

osa sitä seutua oli silloin kuninkaan vihollisten hallussa, mutta

muutamassa vuodessa Arthur sai koko pohjoisosan maata valloitetuksi.

Muutamat osat Walesia vastustivat häntä vielä, mutta aikanansa

hän voitti ne kaikki, niinkuin hän oli voittanut muutkin, jalolla

miehuudellaan ja Pyöreän pöydän ritarien uljuudella.

Sitten Arthur kuningas meni Walesiin ja kuulutti suuren juhlan

helluntaiksi sen jälkeen kun hänet oli kruunattu Carleonin

kaupungissa. Siihen juhlaan tuli monta rikasta ja mahtavaa kuningasta

suurine ritariseurueineen. Arthur iloitsi heidän tulostaan, sillä

hän luuli, että kuninkaat ja ritarit olivat tulleet ystävyydessä ja

kunnioittaakseen häntä hänen juhlassaan, ja sentähden hän iloitsi

suuresti ja lähetti heille runsaita lahjoja.

Mutta kuninkaat eivät tahtoneet ottaa niitä vastaan, vaan pieksivät

häpeällisesti lähettiläitä ja sanoivat, ett'ei heitä haluttanut

ottaa vastaan lahjoja parrattomalta pojalta, joka vielä lisäksi oli

alhaista sukua. He lähettivät hänelle sanan, ett'eivät he huoli

hänen lahjoistansa, mutta että he tulevat ja antavat hänelle lahjoja

terävällä miekalla niskan ja hartioitten väliin. Sen vuoksi he olivat

sinne saapuneet, sillä häpeällistä oli heidän sallia tuollaisen pojan

hallita niin jaloa valtakuntaa.

Kun sanansaattajat olivat tuoneet tämän vastauksen Arthur

kuninkaalle, niin parooniensa neuvosta hän sulkeutui viidensadan

urhean miehen kanssa lujaan linnaan. Ja kaikki kuninkaat alkoivat

piirittää häntä, mutta Arthur kuninkaalla oli yllinkyllin ruokavaroja.

Ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut, niin Merlin, tuo suuri tietäjä,

tuli Carleonin kaupunkiin. Kuninkaat ihastuivat suuresti, kun hänen

näkivät, ja kysyivät häneltä:

"Minkä tähden tuo Arthur poika on tehty meidän kuninkaaksemme?"

"Herrat", Merlin sanoi, "hän on tehty kuninkaaksemme sentähden,

että hän on kuningas Uther Pendragonin poika. Ja sanokoon 'ei' kuka

hyvänsä, niin Arthur on sittenkin oleva kuningas ja voittava kaikki

vihollisensa, ja ennenkuin hän kuolee, niin hän on kauan aikaa

ollut koko Englannin kuninkaana ja hallinnut Walesia, Irlantia ja

Skotlantia ja useampaa valtakuntaa, kuin minä nyt tahdon mainita."

Muutamat kuninkaista ihmettelivät Merlinin sanoja ja uskoivat, että

niin kävisi kuin hän sanoi; ja muutamat, kuten Orkneyn kuningas Lot,

nauroivat hänelle, ja toiset taas kutsuivat häntä velhoksi. Mutta

he kaikki olivat sitä mieltä, että Arthur kuninkaan pitäisi tulla

keskustelemaan heidän kanssaan, ja he vakuuttivat, että hän saisi

turvallisesti tulla ja mennä.

Niin Merlin meni Arthur kuninkaan luo ja kertoi hänelle mitä hän oli

tehnyt ja sanoi, ett'ei hänen pitäisi pelätä, vaan tulla rohkeasti ja

puhua heidän kanssaan.

"Älkää heitä säästäkö", hän sanoi, "vaan vastatkaa heille niinkuin

heidän kuninkaansa ja päämiehensä tulee, sillä te olette voittava

heidät kaikki, joko he sitten tahtovat taikka eivät."

Silloin Arthur kuningas tuli ulos linnastaan, ja hänellä oli kaapunsa

alla panssaripaita kaksinkertaisesta teräksestä. Ja hänen kanssaan

kulki Canterburyn arkkipiispa ja Baldwin herra, Kay herra ja Brastias

herra. Kun hän kohtasi kuninkaat, niin ei silloin häikäilty, vaan

lausuttiin molemmin puolin voimakkaita sanoja, ja Arthur kuninkaalla

oli valmiina vastaus kaikkeen mitä he sanoivat, ja hän lausui,

että jos hän vain saa elää, niin kyllä hän vielä taivuttaa heidän

niskansa. Kuninkaat lähtivät sentähden raivoissaan pois, ja Arthur

kuningas palasi linnaansa ja asesti itsensä ja kaikki soturinsa.

"Mitä aiotte tehdä?" Merlin sanoi kuninkaille; "parempi olisi teille,

että malttaisitte mielenne, sillä ette te täällä pääse voitolle,

vaikka teitä olisi kymmenen kertaa enemmän."

"Pitäisikö meidän pelästyä untenselittäjän puheista", ilkkui Lot

kuningas.

Silloin Merlin katosi ja tuli Arthur kuninkaan luo ja käski hänen

ahdistaa heitä ankarasti. Ja tietäjä neuvoi Arthuria ja sanoi, ett'ei

hänen heti alussa pitäisi käyttää miekkaansa, jonka hän oli saanut

ihmeen kautta; vaan vasta sitten kun hän näkisi olevansa suuressa

vaarassa, hän saisi paljastaa miekan ja tehdä parastansa.

Mutta sillä välin kolmesataa parasta miestä, jotka olivat kuninkaiden

mukana, menivät Arthurin puolelle, ja se oli hänelle suureksi

lohdutukseksi. Kaikki hänen soturinsa taistelivat uljaasti, ja

taistelu raivosi kauheasti. Arthur kuningas itse oli aina etumaisena

tungoksessa, mutta viimein hänen ratsunsa lyötiin kuoliaaksi hänen

altaan. Ja samassa Lot kuningas paiskasi Arthur kuninkaan maahan.

Mutta neljä Arthurin ritaria riensi apuun ja asetti hänet taas

ratsun selkään. Ja silloin hän paljasti miekkansa, ja se hohti niin

hänen vihollistensa silmissä, että se paistoi kuin neljäkymmentä

tulisoihtua. Ja sillä tapaa hän karkoitti vihollisensa ja löi monta

heistä.

Silloin Carleonin asukkaat nousivat taisteluun, aseinaan nuijia ja

kiviä, ja he kaatoivat monta ritaria. Mutta kuninkaat liittyivät

niihin ritareihinsa, jotka vielä olivat elossa, ja pakenivat.

Ja Merlin tuli Arthurin luo ja kielsi hänen heitä enempää

ahdistamasta.

Kuninkaiden taistelu.

Juhlan ja turnajaisten jälkeen Arthur tuli Lontooseen ja kutsui

kaikki parooninsa neuvotteluun. Sillä Merlin oli kertonut hänelle,

että nuo kuusi kuningasta, jotka olivat sotineet häntä vastaan ja

jotka hän oli tuhonnut, eivät vitkastelisi kostaakseen hänelle ja

hänen maalleen. Paroonit eivät osanneet antaa mitään neuvoa, vaan

sanoivat että he olivat kylliksi voimakkaita taistelemaan.

"Hyvin puhuttu", Arthur sanoi, "minä kiitän teitä rohkeudestanne;

mutta tahtovatko teistä kaikki ne, jotka minua rakastavat, kuulla

Merlinin sanoja. Tiedättehän, mitä kaikkea hän on tehnyt minun

hyväkseni ja että hän tietää paljon asioita, ja kun tapaatte hänet,

niin toivon että pyydätte hänen antamaan teille kaikkein parhaimman

neuvonsa."

Kaikki paroonit sanoivat, että he mielellään kuulisivat Merlinin

neuvoja, ja niin lähetettiin häntä hakemaan.

"Varoitan teitä ajoissa", Merlin virkkoi, "koska teidän vihollistenne

voimat ovat enentyneet ja he ovat niin taitavia sotureita kuin

suinkin saattaa olla. He ovat nyt saaneet puolelleen vielä neljä

kuningasta ja mahtavan herttuan, ja joll'ei meidän kuninkaamme saa

enemmän ratsumiehiä, kuin on saatavissa hänen oman valtakuntansa

rajojen sisäpuolelta, niin hänet voitetaan ja lyödään, jos hän ryhtyy

taisteluun."

"Mitä on tehtävä?", paroonit kysyivät.

"Ilmoitan teille neuvoni", Merlin virkkoi. "Meren tuolla puolen

on kaksi veljestä, ja he ovat molemmat kuninkaita ja ihmeellisen

voimallisia miehiä. Toinen on Benwickin kuningas, Ban nimeltään,

ja toinen Gaulin, se on Ranskan, kuningas Bors. Ja näitä veljeksiä

vastaan sotii mahtava mies, Claudas kuningas, ja taistelee heidän

kanssaan eräästä linnasta, ja ankara on viha ja vaino heidän

välillään. Mutta kun Claudas on sangen rikas, niin hän voi hankkia

monia taitavia ritareita taistelemaan puolestansa, ja enimmäkseen hän

pitää noita molempia kuninkaita varsin ahtaalla. Tämä on nyt minun

neuvoni: että meidän kuninkaamme ja hallitsijamme lähettää Ban ja

Bors kuninkaille kahden luotettavan ritarin mukana kirjeet, joissa

hän ilmoittaa, että jos he tahtovat tulla katsomaan Arthuria ja hänen

hoviansa ja auttaa häntä hänen sodissaan, niin hän vannoo auttavansa

heitä heidän sodissaan Claudas kuningasta vastaan. No, mitä te nyt

ajattelette tästä neuvosta?"

"Se on hyvä neuvo", sanoivat kuningas ja paroonit.

Ja niin asia päätettiin kaikessa kiireessä.

Ulfius ja Brastias valittiin sanansaattajiksi, ja he lähtivät matkaan

hyvin asestettuina ja uljaitten ratsujen selässä. Ja niin he kulkivat

yli meren ja ratsastivat kohden Benwickin kaupunkia. Silloin eräässä

kapeassa paikassa yksitoista Claudas kuninkaan ritaria karkasi

heidän päällensä ja koetti tappaa heidät tai ottaa heidät vangiksi.

Mutta Ulfius ja Brastias taistelivat heidän kanssaan kaksitellen ja

voittivat heidät kaikki toisen toisensa jälkeen ja jättivät heidät

pahoin kolhittuina ja ruhjottuina maahan makaamaan.

Kun he saapuivat Benwickiin, niin sattui niin onnellisesti, että

molemmat kuninkaat, Ban ja Bors, olivat siellä. Heti kun kuninkaat

kuulivat, että he olivat Arthurin sanansaattajia, niin nämät ottivat

heidät mitä sydämellisimmin vastaan, ja kun Ban ja Bors lukivat

kirjeet, niin sanansaattajat tulivat vieläkin tervetulleemmiksi.

Niin Ulfiusta ja Brastiasta kestitettiin hyvin ja heille annettiin

kallisarvoisia lahjoja niin paljon kuin jaksoivat kantaa, ja he

saivat mukaansa sen vastauksen, että molemmat kuninkaat tulisivat

Arthurin luokse niin kiireesti kuin suinkin saattoivat.

Arthur kuningas riemastui suuresti saadessaan tämän sanoman, ja kun

aika tuli kuninkaiden saapua, niin hän kuulutti suuren juhlan ja

meni kymmenen penikulmaa Lontoon ulkopuolelle heitä vastaan. Juhlan

jälkeen pidettiin komeat turnajaiset, joihin otti osaa seitsemän

sataa ritaria. Arthur, Ban ja Bors istuivat Canterburyn arkkipiispan

ja Ector herran (Käyn isän) keralla kultakankaalla verhotussa

katoksessa ladyen ja aatelisnaisten keralla, nähdäkseen ketkä

taistelivat parhaiten ja antaakseen arvostelunsa. Ne ritarit, jotka

voittivat palkintoja, olivat Arthur kuninkaan hoviin kuuluvat Kay

herra, Lucas herra ja Griflet herra.

Ban ja Bors kuninkaiden avulla Arthur uudestaan voitti ja karkoitti

nuo yksitoista kuningasta, jotka sotivat häntä vastaan. Ja kun hänen

vihollisensa olivat lyödyt, niin Ban ja Bors kuninkaat palasivat

omille mailleen mukanaan kalliita lahjoja. Ja he tekivät Arthurin

kanssa sellaisen sopimuksen, että jos he tarvitsisivat hänen apuaan

Claudas kuningasta vastaan, niin he lähettäisivät häntä hakemaan, ja

jos taas Arthur heitä tarvitsisi, niin tulisi hänen vain lähettää

heille sana, eivätkä he vitkastelisi.

Turmion ennustus.

Ban ja Bors kuninkaiden lähdettyä Arthur ratsasti Carleoniin. Sillä

sinne oli lähettänyt puolisonsa Orkneyn kuningas Lot, yksi niistä

kuninkaista, jotka olivat sotineet häntä vastaan. Kuningatar tuli

suurella komeudella ja loistolla lähettilään tavoin, mutta itse

asiassa hänen tarkoituksensa oli urkkia Arthurin hovia. Hänen

mukanaan olivat hänen neljä poikaansa, Gawaine, Gaheris, Agrivaine ja

Gareth, ja monta muuta ritaria ja ladyä. Vaikka hän oli hyvin ilkeä

ja kavala, niin hän oli sentään mitä ihanin nainen, ja sentähden

hän kokonaan voitti Arthur kuninkaan sydämen. Arthur ei tietänyt,

että tuo kuningatar itse asiassa oli hänen oma sisarpuolensa,

hänen äitinsä Igrainen tytär, sillä Igraine oli ennen naimistaan

Uther Pendragonin kanssa ollut erään mahtavan Cornwallin herttuan

puolisona. Toinen tytär oli Morgan le Fay, joka oli myöskin

äärettömän ihana ja ilkeä sekä sangen taitava noitakeinoissa.

Lot kuninkaan puoliso viipyi kuukauden Carleonissa ja lähti sitten

pois, ja hänen mentyään Arthur kuningas näki ihmeellisen unen, joka

täytti hänen mielensä suurella pelolla. Hän näki unta, että maahan

tuli korppikotkia ja käärmeitä; ja että ne tappoivat ja hävittivät

kaiken kansan, ja sitten hän taisteli niitä vastaan ja ne tekivät

hänelle paljon pahaa ja haavoittivat hänet vaikeasti, mutta viimein

hän ne surmasi.

Kun kuningas heräsi, niin hän oli sangen surullisella mielellä unensa

johdosta, ja päästäkseen ajatuksistaan hän lähti useiden ritariensa

kera metsästämään. Heti metsään saavuttuaan näki kuningas edessään

ison hirven ja hän ajoi sitä takaa niin kiivaasti, että hänen

ratsuparkansa vaipui nääntyneenä maahan.

Kun kuningas istui odottamassa toista hevosta, jota muuan hänen

miehistään oli hakemassa, tuli Merlin hänen luokseen neljäntoista

vuotiaan pojan muodossa ja tervehtien kuningasta kysyi, miksi hän oli

niin mietteissään. Arthur vastasi, että hänellä oli kyllä syytä olla

alakuloinen, ja silloin Merlin saattoi hänet aivan hämmästyksiinsä,

kun hän tiesi kaikki hänen ajatuksensa ja kertoi kuka hän oli

ja kaikki mikä häntä koski. Sitten Merlin katosi ja palasi taas

kahdeksankymmenen vuotiaan ukon haahmossa, ja siinä valepuvussa hän

taas kysyi kuninkaalta, miksi hän oli niin surullinen.

"Syytä on kyllä ollakseni surullinen", Arthur virkkoi.

Ja hän kertoi vanhukselle unensa ja kuinka tuo kummallinen poika

oli juuri ollut hänen luonaan ja kertonut hänelle hänen isästään

ja äidistään ja ilmoittanut asioita, joista ei hänellä ollut

aavistustakaan. Silloin Merlin sanoi että kaikki, mitä lapsi oli

hänelle puhunut, oli aivan totta. Ja että hän oli tullut sanomaan,

että tulevina vuosina moni onnettomuus oli kohtaava maata, sillä Lot

kuninkaan vaimo oli synnyttävä lapsen, joka koettaisi tuhota Arthurin

ja kaikki hänen ritarinsa.

"Ken olet sinä", kysyi Arthur, "joka kerrot minulle tällaisia

uutisia?"

"Minä olen Merlin", sanoi tietäjä, "ja minä olin sekin, joka oli

täällä pojan muodossa."

"Ah", virkkoi Arthur kuningas, "tepä olette ihmeellinen mies, mutta

minä ihmettelen suuresti teidän sanojanne, että minun täytyy kuolla

taistelussa."

"Älkää ihmetelkö", Merlin virkkoi, "sillä se on Jumalan tahto, hän

rankaisee teitä niiden pahojen tekojen tähden, joita on tehty maan

päällä. Mutta minä saattaisin murehtia", vanhus lisäsi, "sillä minun

täytyy kuolla häpeällinen kuolema -- minut pistetään elävänä maan

sisään, mutta sinä saat kuolla kunniallisen kuoleman."

Kun he siten pakinoivat, tuotiin kuninkaan hevonen ja Arthur nousi

satulaan, ja Merlin astui toisen hevosen selkään ja he ratsastivat

Carleoniin.

Se mitä Merlin ennusti omasta kuolemastaan, kävi todellakin toteen.

Muutamia vuosia myöhemmin tuo suuri tietäjä rakastui erääseen

hovineitoon nimeltä Nimue, tai kuten muutamat häntä kutsuivat

"Vivien", joka oli tuntevinaan vastarakkautta Merliniä kohtaan,

kunnes oli oppinut kaikki ne asiat, joita hän halusi tietää. Merlin

opetti hänelle kaikki loihdut ja noitakeinot, niin että hän saattoi

itsekin noitua. Mutta Merlin hullaantui niin rakkaudessaan, ett'ei

hän tahtonut hetkeksikään laskea Nimueta näkyvistään, ja tuo lady

lopuksi aivan väsyi hänen hellyyteensä ja tahtoi päästä vapaaksi

hänestä. Hän pelkäsi Merliniä senvuoksi, että tämä oli tietäjä, eikä

hän keksinyt mitään keinoa, jolla olisi päässyt hänestä eroon.

Viimein tapahtui että Merlin kerran näytti hänelle ihmeellisen

kallion, jonka edessä oli suuri kivi, jota saattoi taikakeinoilla

liikuttaa. Silloin Nimue kavalasti houkutteli Merlinin astumaan

kallion sisään, saadakseen muka tietää mitä kaikkia ihmeitä siellä

oli. Mutta kun Merlin oli kallion sisässä, niin hän noitui kiven

paikoilleen niillä loihduilla, joita Merlin oli hänelle opettanut, ja

kaikista taikakeinoistaan huolimatta Merlin ei päässyt sieltä ikinä

ulos. Sitten Nimue pakeni ja jätti Merlinin kallioon.

Siten kävi toteen ennustus Merlinin kohtalosta, ja myöhemmin myöskin

tapahtui se mitä hän oli ennustanut Arthur kuninkaasta. Sillä Merlin

sanoi kerran, että se mies, joka tuhoisi Arthurin, syntyisi toukokuun

ensimäisenä päivänä. Ja niin kuningas noudatti luokseen kaikki ne

lapset, jotka olivat syntyneet ensimäisenä päivänä toukokuuta. Niiden

joukossa oli monta lordien ja ladyjen poikaa ja muiden muassa myös

hänen sisarenpoikansa Mordred, Lot kuninkaan puolison poika. Kaikki

lapset pantiin laivaan ja lähetettiin pois maasta, ja muutamat olivat

vain neljän viikon vanhoja. Mutta laiva ajoi karille ja murskaantui,

ja kaikki lapset hukkuivat, paitsi yksi. Pikku Mordredin heittivät

aallot rannalle, ja eräs hyvä mies otti hänet hoitoonsa ja kasvatti

häntä, kunnes hän oli täyttänyt neljätoista vuotta, jolloin hän

vei hänet hoviin. Mordred oli samoin kuin äitinsäkin sangen ilkeä

ja kavala ja, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hän saattoi paljon

kurjuutta Pyöreän pöydän ritarien jaloon joukkoon.

Monet valtakunnan lordit ja paroonit olivat kovin vihoissaan lastensa

menettämisestä; mutta useat syyttivät enemmän Merliniä kuin Arthuria,

niin että he pysyivät alallaan, joko sitten pelosta tai rakkaudesta.

Lähteen ritari.

Kun Arthur kuningas kuuli Merliniltä, että hänen äitinsä Igraine

vielä oli elossa, niin hän lähetti häntä kaikessa kiireessä hakemaan.

Ja kuningatar tulikin ja toi mukanaan tyttärensä Morgan le Fayn, joka

oli niin ihana nainen kuin olla saattoi. Igraine ei ollut koskaan

saanut tietää, kuinka oli käynyt sen pienen lapsen, jonka hän oli

antanut Merlinin huostaan, sillä hän ei ollut koskaan sen jälkeen

nähnyt lastansa eikä tietänyt edes mikä nimi sille annettiin. Silloin

Merlin otti kuningasta kädestä ja sanoi: "Tämä on sinun äitisi." Ja

silloin Arthur sulki äitinsä, Igraine kuningattaren, syliinsä ja

suuteli häntä, ja he itkivät molemmat toinen toisensa tähden. Ja

kuningas määräsi pidettäväksi juhlan, joka kesti kahdeksan päivää.

Eräänä päivänä saapui hoviin muuan asemies kuljettaen edessään

ratsunsa selässä kuolettavasti haavoitettua ritaria. Hän kertoi,

että metsässä oli muuan ritari, joka oli pystyttänyt teltan lähteen

partaalle ja kuinka tuo ritari oli surmannut hänen herransa, joka oli

kelpo ritari; ja hän pyysi että hänen herransa haudattaisiin ja että

joku ritari kostaisi hänen kuolemansa.

Suuri hälinä nousi hovissa tuon ritarin kuoleman johdosta, jokainen

tahtoi antaa neuvojaan, ja muuan nuori asemies, Griflet nimeltään,

joka oli jokseenkin samanikäinen kuin Arthur, tuli kuninkaan luokse

ja pyysi että tämä tekisi hänet ritariksi.

"Sinä olet vielä liian nuori ja hento", sanoi Arthur, "ottaaksesi

niin korkean arvon hartioillesi."

"Herra", Griflet virkkoi, "minä rukoilen teitä tekemään minut

ritariksi."

"Herra, olisi kovin ikävää menettää Griflet", sanoi Merlin, "sillä

hänestä tulee ylen kelpo mies, kun hän pääsee täysi-ikäiseksi, ja hän

on oleva teidän luonanne elämänsä loppuun asti."

Niin kuningas teki hänet ritariksi.

"Mutta nyt", hän sanoi, "koska minä olen tehnyt sinut ritariksi, niin

sinun täytyy antaa minulle lahja."

"Mitä vain tahdotte", Griflet sanoi.

Silloin kuningas otti häneltä lupauksen, että kun hän oli taistellut

lähteellä ritarin kanssa, niin hän palaisi suoraapäätä hoviin enempiä

taisteluja etsimättä.

Niin Griflet hyppäsi kiireesti ratsunsa selkään, asetti kilpensä

paikoilleen ja otti peitsen käteensä ja ratsasti täyttä laukkaa,

kunnes hän saapui lähteelle. Siellä hän näki komean teltan ja sen

vieressä seisoi peitteen alla uljas ratsu, hyvin satuloituna ja

suitsitettuna ja puussa riippui monivärinen kilpi ja iso peitsi.

Griflet kolhautti kilpeen peitsensä perällä, niin että kilpi putosi

maahan.

Silloin ritari tuli ulos teltasta ja sanoi: "Hyvä ritari, miksi te

työnsitte alas minun kilpeni?"

"Siksi että tahdon tjostata teidän kanssanne", sanoi Griflet.

"Parempi on teidän olla tjostaamatta", sanoi ritari, "sillä te olette

nuori ja vast'ikään ritariksi tehty, eikä teidän voimanne ole mitään

minun voimieni rinnalla."

"Oli miten oli", Griflet sanoi, "mutta minä tahdon tjostata teidän

kanssanne."

"En mielelläni siihen suostu", sanoi ritari, "mutta koska minun

täytyy, niin olen valmis. Mistä te olette?"

"Herra, minä olen Arthurin hovista."

Molemmat ritarit törmäsivät yhteen, niin että Grifletin peitsi

kalahti kappaleiksi, ja silloin toinen ritari, jonka nimi oli

Pellinore, syöksi peitsensä läpi Grifletin kilven ja vasemman kupeen,

niin että peitsi katkesi ja hevonen ja ritari kaatuivat maahan.

Kun Pellinore näki Grifletin makaavan maassa, niin hän hyppäsi

ratsultaan ja oli hyvin pahoillansa, sillä hän luuli surmanneensa

hänet. Hän irroitti Grifletin kypärin, jotta tämä olisi saanut

raitista ilmaa, ja asetti hänet uudestaan ratsun selkään ja sanoi

että hänellä oli uljas sydän ja että hänestä tulisi ylen kelpo

ritari, jos hän saisi elää. Niin Griflet herra ratsasti takaisin

hoviin, jossa nousi suuri suru hänen tähtensä. Mutta hyvien lääkärien

avulla hän sentään parani.

Arthur kuningas oli kovin kiukuissaan Griflet herran saaman vamman

tähden, ja hän käski yhden miehistään pitää valmiina hänen ratsuaan

ja varuksiaan kaupungin ulkopuolella seuraavana aamuna ennen

päivänkoittoa. Aamulla ennenkuin päivä oli valjennut hän nousi

ratsulleen ja otti peitsensä ja kilpensä ja käski miehen odottaa,

kunnes hän palaisi.

Hän ratsasti hiljalleen, kunnes päivä koitti, ja silloin hän näki

kuinka kolme moukkaa ajoi takaa Merliniä surmatakseen hänet. Kuningas

ratsasti niitä vastaan ja huusi: "Paetkaa, moukat!" Ja silloin he

pelästyivät, kun näkivät ritarin, ja pakenivat.

"Voi Merlin", Arthur virkkoi, "täällä sinä olisit joutunut surmasi

suuhun kaikesta oveluudestasi huolimatta, jollen minä olisi tullut!"

"Enpä suinkaan", Merlin virkkoi, "sillä minä olisin voinut pelastaa

itseni, jos olisin tahtonut. Mutta sinä olet lähempänä kuolemaasi

kuin minä, sillä sinä olet menossa kuolemaasi kohden, joll'ei Jumala

sinua varjele."

Siten pakinoiden he kulkivat ja tulivat lähteelle, jonka partaalla

tuo komea teltta seisoi. Ja Arthur kuningas näki että siellä istui

asestettu ritari tuolilla.

"Herra ritari", Arthur virkkoi, "minkä vuoksi sinä oleskelet täällä,

niin ett'ei yksikään ritari saata kulkea tätä tietä taistelematta

sinun kanssasi? Minä neuvon sinua luopumaan tästä tavasta."

"Tätä tapaa minä olen käyttänyt", Pellinore sanoi, "ja tahdon sitä

käyttää, kieltäköön kuka tahansa. Ja jos jotakuta suututtaa minun

tapani, niin parantakoon sen kuka tahtoo."

"Minä tahdon parantaa sen", virkkoi Arthur.

"Se ei onnistu", sanoi Pellinore.

Ja hän nousi nopeasti ratsulleen, asetti paikoilleen kypärinsä ja

otti peitsensä. He törmäsivät niin rajusti toinen toisensa kilpiä

vastaan, että heidän peitsensä katkesivat. Silloin Arthur paljasti

äkkiä miekkansa.

"Antakaahan olla", ritari virkkoi, "kauniimpaa on meidän molempien

rynnistää vielä kerran terävillä peitsillä toisiamme vastaan."

"Niinpä niinkin", vastasi Arthur, "jos minulla olisi enemmän peitsiä."

"Minulla on kyllä", Pellinore sanoi.

Asemies tuli ja toi kaksi oivallista peistä, ja taas ritari ja

kuningas rynnistivät kaikista voimistaan toisiaan vastaan, niin että

molemmat peitset katkesivat. Silloin Arthur tarttui miekkaansa.

"Älkäähän vielä", sanoi ritari, "te olette taitavin tjostaaja, jonka

minä olen tavannut, ja ritariuden korkean arvon tähden pyydän teitä

vielä kerran tjostaamaan kanssani."

"Olkoon menneeksi", Arthur virkkoi.

Silloin tuotiin kaksi vielä suurempaa peistä, ja kumpikin ritari otti

yhden ja he syöksyivät yhteen, niin että Arthurin peitsi kalahti

kappaleiksi. Mutta Pellinore antoi hänelle niin voimakkaan iskun

keskelle kilpeä, että sekä ratsu että mies kaatui maahan. Silloin

Arthur paljasti kiukkuisesti miekkansa ja sanoi: "Minä koettelen

sinun voimiasi, herra ritari, jalkaisin, sillä minä olen kadottanut

kunniani ratsun selässä", ja hän syöksyi paljastetuin miekoin häntä

kohden.

Kun Pellinore sen näki, niin hän hyppäsi myöskin satulasta, sillä

hänen mielestään ei ollut kunniallista antaa ritarin olla niin

epäedullisessa asemassa, itse olla ratsun selässä, kun toinen

taistelee jalkaisin. Silloin alkoi kiivas ottelu, iskuja saatiin ja

annettiin molemmin puolin, kunnes kenttä oli kosteana hurmeesta. He

taistelivat kauan, lepäsivät ja alkoivat taas ottelun. Viimein he

molemmat iskivät miekkansa yhteen, mutta Pellinoren miekka katkaisi

Arthurin miekan kahtia, ja se suututti kovin kuningasta.

Silloin ritari sanoi Arthurille:

"En tiedä annanko sinun jäädä elämään vai surmaanko sinut. Mutta

jollet sinä antaudu ja tunnusta itseäsi voitetuksi ja pelkuriksi,

niin sinun pitää kuoleman."

"Kuolema on tervetullut, tulkoon koska tahansa", Arthur kuningas

sanoi, "mutta antautua sinulle pelkurina: ennemmin kuolen, kuin niin

häpäisen itseni." Ja hän ryntäsi Pellinoren kimppuun ja paiskasi

hänet maahan ja tempasi kypärin hänen päästänsä.

Kun ritari tunsi sen, niin hän pelästyi kovin, vaikka hän olikin iso

ja vahva mies. Mutta hän sai Arthurin nopeasti allensa ja riisti

kypärin hänen päästään ja aikoi katkaista hänen kaulansa.

Mutta silloinpa ilmestyi Merlin ja sanoi:

"Ritari, pidätä kätesi, sillä jos sinä surmaat tuon ritarin, niin

sinä syökset tämän valtakunnan suurimpaan turmioon, missä mikään

valtakunta koskaan on ollut. Sillä tämä ritari on korkeampi arvoltaan

kuin sinä luuletkaan."

"Kuka hän sitten on?" kysyi Pellinore.

"Arthur kuningas."

Silloin Pellinore olisi surmannut itsensä, sillä hän pelkäsi

kuninkaan vihaa, ja hän nosti miekkansa. Mutta Merlin pani hänet

lumoukseen, niin että hän vaipui raskaaseen uneen.

Excalibur miekka.

Vaivutettuaan Pellinoren taikauneen Merlin nosti pystyyn Arthur

kuninkaan ja ratsasti pois Pellinoren ratsulla.

"Voi, mitä sinä olet tehnyt, Merlin", Arthur sanoi, "surmasitko sinä

tuon kelpo ritarin taikakeinoillasi? Ei ole maan päällä toista niin

kunnianarvoisaa ritaria kuin hän, ja minä luopuisin mieluummin koko

vuoden tuloista, kuin antaisin hänen kuolla."

"Älkää huolehtiko", Merlin sanoi, "sillä hänellä on vähemmän hätää

kuin teillä. Hän on vain unessa ja herää ennenkuin kolme tuntia on

kulunut. Ei eläkään maan päällä oivallisempaa ritaria kuin hän, ja

täst'edes hän tekee teille suuria palveluksia. Hänen nimensä on

Pellinore, ja hän on saava kaksi poikaa, joista tulee ylen kelpo

miehiä: Walesin Percival ja Walesin Lamerack."

Jätettyään Pellinoren, Arthur kuningas ja Merlin saapuivat erään

erakon luo, joka oli hyvä mies ja taitava parannustaidossa. Hän hoiti

niin huolellisesti kuninkaan haavoja, että ne kolmessa päivässä

kokonaan paranivat, ja Arthur kykeni jatkamaan matkaansa Merlinin

kera. Silloin heidän ratsastaessaan Arthur sanoi: "Minulla ei ole

miekkaa."

"Ei ole väliä", Merlin sanoi, "tässä on lähellä miekka, joka tulee

teidän omaksenne, jos minä vain sen saan käsiini."

Niin he ratsastivat kunnes saapuivat eräälle järvelle, joka oli leveä

ja kirkasvetinen. Ja järven keskellä Arthur näki valkoiseen samettiin

verhotun käsivarren, joka piti kaunista miekkaa kädessään.

"Katsokaa", Merlin sanoi, "tuolla on miekka, josta minä puhuin."

Silloin he näkivät neidon soutavan järven poikki.

"Mikä neito tuo on?" kysyi Arthur.

"Se on Järven neito", Merlin sanoi, "ja tuossa järvessä on kallio ja

sen sisässä on ihanin asunto kuin olla saattaa maan päällä ja se on

koristettu kalleilla koristuksilla. Tuo neito tulee kohta luoksenne,

puhukaa silloin hänelle kauniisti, niin että hän antaa teille tuon

miekan."

Silloin juuri neito tuli Arthurin luo ja tervehti häntä, ja Arthur

vastasi neidon tervehdykseen.

"Neito", Arthur sanoi, "mitä miekkaa tuo käsivarsi tuolla kannattelee

veden päällä? Soisinpa että se olisi minun, sillä minulla ei ole

miekkaa."

"Arthur herra kuningas", sanoi neito, "se miekka on minun; sen nimi

on Excalibur, joka merkitsee niin paljo kuin _'Leikkaa terästä'_. Jos

lupaatte antaa minulle lahjan, kun sitä teiltä pyydän, niin saatte

tuon miekan."

"Kautta kunniani", sanoi Arthur, "saatte minkä lahjan vain tahdotte."

"Hyvä", sanoi neito, "astukaa tuohon veneesen ja soutakaa miekan

luo ja ottakaa se ja sen huotra mukaanne, ja minä tulen pyytämään

lahjaani, kun aikani tulee."

Niin Arthur kuningas ja Merlin hyppäsivät ratsuiltaan ja sitoivat ne

kahteen puuhun ja astuivat veneesen, ja kun he saapuivat miekan luo

jota käsi kannatteli, niin Arthur tarttui miekkaan kahvasta ja nosti

sen veneesen ja vei sen mukanaan. Ja käsivarsi ja käsi katosi veden

alle, ja niin he soutivat rantaan ja ratsastivat pois.

Sitten Arthur kuningas katseli miekkaa ja kehui sitä ylen hyväksi.

"Kumpiko mielestänne on parempi, miekkako vai huotra?" kysyi Merlin.

"Minusta miekka on parempi", vastasi Arthur.

"Te olette kerrassaan ymmärtämätön", Merlin virkkoi, "sillä huotra

on kymmenen miekan arvoinen. Kun teillä on huotra mukananne, niin

ette menetä tippaakaan verta, vaikka olisitte kuinka vaikeasti

haavoitettu. Pitäkää sentähden huotraa aina huolellisesti

huostassanne."

Niin he palasivat Carleoniin ja Arthur kuninkaan ritarit ihastuivat

ikihyviksi, kun taas hänet näkivät. Kun he kuulivat hänen

seikkailuistaan, niin he ihmettelivät, että hän sillä tapaa antautui

vaaroihin ypö yksinään. Mutta kaikki kunnon miehet sanoivat, että

oli hauskaa olla sellaisen päällikön käskettävänä, joka antautui

seikkailuihin aivan kuin tavallinen halpa ritari.

Vähän aikaa senjälkeen Merlin taas varoitti Arthur kuningasta

pitämään tarkkaa huolta Excalibur miekan huotrasta, sillä niin

kauan kuin se oli hänellä, ei hän menettäisi tippaakaan verta,

vaikka hänet haavoitettaisiin kuinka vaikeasti tahansa. Varmemmaksi

vakuudeksi Arthur silloin uskoi miekan ja huotran sisarensa Morgan

le Fayn huostaan. Mutta Morgan le Fay oli viekas ja kavala nainen.

Hän rakasti muuatta ritaria enemmän kuin puolisoansa Uriens

kuningasta tai veljeänsä Arthur kuningasta, ja hän keksi viekkaan

keinon, jolla hän saisi heidät molemmat surmatuksi. Sitten hän aikoi

mennä naimisiin tuon ritarin, Accolon herran kanssa, ja asettaa

hänet Arthur kuninkaan sijaan valtaistuimelle, jolloin hänestä

itsestään tulisi koko valtakunnan kuningatar. Senvuoksi hän valmisti

taikakeinoillaan toisen huotran, joka oli aivan samallainen kuin

Excaliburin huotra, ja antoi sen sitten Arthurille, kun tämä lähti

taistelemaan. Mutta Excaliburia ja sen huotraa hän säilytti Accolon

herraa varten.

Pyöreä pöytä.

Kun Arthur oli ollut muutamia vuosia kuninkaana ja taistellut

vihollisiaan vastaan ja voittanut useat niistä, niin hänen parooninsa

alkoivat pitää huolta, että hän ottaisi itselleen puolison, ja niin

hän tapansa mukaan meni neuvottelemaan Merlinin kanssa.

"Se on oikein", Merlin sanoi, "sillä niin hyvän ja jalon miehen kuin

te ei pidä jäädä ilman vaimoa. Onko ketään, jota rakastatte enemmän

kuin muita?"

"On", Arthur kuningas sanoi, "minä rakastan Guinevereä, Cameliardin

kuninkaan Leodegrancen tytärtä. Leodegrance pitää huoneessaan

Pyöreätä pöytää, jonka hän sai isältäni Utherilta, ja tämä neito

on kaunein ja jaloin kaikista, joita olen nähnyt tai koskaan nähdä

saatan."

"Herra", sanoi Merlin, "mitä kauneuteen tulee niin hän on kyllä

kaikkein ihanimpia. Mutta joll'ette rakastaisi häntä niin suuresti

kuin rakastatte, niin saattaisin löytää teille toisen neidon, niin

kauniin ja hyvän, että te häneen mielistyisitte -- joll'ei teidän

sydämenne jo olisi kiintynyt. Mutta kun miehen sydän on kiintynyt,

niin vaikea on enää kääntyä takaisin."

"Se on totta", Arthur sanoi.

Sitten Merlin varoitti kuningasta, ettei olisi viisasta naida

Guinevereä. Merlinillä oli ennustuksen lahja ja hän tiesi että

jos tuo naimisliitto tehtäisiin, niin siitä syntyisi paljon

onnettomuutta. Mutta ei mikään voinut saada kuningasta luopumaan

aikeestaan. Niin Merlin vei sanan Leodegrancelle, joka ilostui

suuresti.

"Ne ovat parhaimpia sanomia mitä koskaan olen saanut", hän sanoi,

"että niin jalo ja ylevä kuningas tahtoo naida tyttäreni. Mitä

maihini tulee, niin antaisin ne hänelle kaikki, jos luulisin sen

olevan hänelle mieleen, mutta hänellä on maita kylliksi, hän ei

tarvitse enempää. Sen sijaan annan hänelle lahjan, joka miellyttää

häntä paljo enemmän. Annan hänelle Pyöreän pöydän, jonka sain Uther

Pendragonilta, ja kun kaikki paikat ovat täytetyt, niin siinä on

ritareita sata ja viisikymmentä. Ja sata hyvää ritaria minulla on

itselläni, mutta viisikymmentä puuttuu, sillä niin moni on minun

aikanani surmansa saanut."

Niin Leodegrance kuningas antoi tyttärensä Merlinille ja Pyöreän

pöydän ja nuo sata ritaria. Ja he ratsastivat kuninkaallisessa

loistossa ja komeudessa yli maiden ja vesien, kunnes saapuivat

lähelle Lontoota.

Kun Arthur kuningas kuuli että Guinevere oli tulossa ja nuo sata

ritaria Pyöreän pöydän keralla, niin hän riemuitsi suuresti heidän

tulostaan ja siitä kalliista lahjasta.

"Tämä ihana lady on ylen tervetullut minun luokseni", hän sanoi,

"sillä minä olen häntä kauan rakastanut, ja sentähden ei mikään minua

niin ilahuta. Ja nuo ritarit ja Pyöreä pöytä miellyttävät minua

enemmän kuin suuret ja kalliit aarteet."

Ja kuningas käski kaikessa kiireessä ruveta valmistamaan häitä ja

kruunajaisia, jotta ne saataisiin niin komeiksi kuin vain ajatella

saattoi. Ja hän käski Merlinin mennä ja hakea viisikymmentä jalointa

ja arvokkainta ritaria ja täyttää vapaat paikat Pyöreän pöydän

ääressä.

Ennen pitkää Merlin löysikin sellaisia ritareita, niin että

kahdeksankolmatta paikkaa tuli täytetyksi, mutta enempää hän ei

voinut löytää.

Sitten noudettiin Canterburyn arkkipiispa ja hän siunasi istuimet

suurella loistolla ja hartaudella, ja nuo kahdeksankolmatta ritaria

istuutuivat paikoilleen.

Kun se oli tehty, sanoi Merlin:

"Jalot herrat, teidän täytyy kaikkien nousta ja tulla osoittamaan

kunnioitustanne Arthur kuninkaalle." Ja niin he nousivat ja

kunnioittivat häntä.

Ja kun he olivat menneet, niin Merlin huomasi että jokaisessa

istuimessa oli kultakirjaimilla sen ritarin nimi, joka oli siinä

istunut. Mutta kaksi paikkaa oli tyhjänä.

Kohta senjälkeen saapui nuori Gawaine, Orkneyn kuninkaan Lotin poika,

ja pyysi lahjaa kuninkaalta.

"Pyydä", kuningas sanoi, "ja minä annan sinulle."

"Herra, minä pyydän että te tekisitte minut ritariksi sinä päivänä,

jona otatte Guineveren avioksi."

"Teen sen mielelläni", Arthur kuningas sanoi, "ja tahdon osoittaa

teille kaikkea kunniaa, minkä voin, koska te olette minun nepaani."

Niin kuningas teki Gawainen hääjuhlassaan ritariksi ja samalla kertaa

hän myöskin ritaroi Pellinore kuninkaan pojan, jalon ja uljaan

nuorukaisen, jonka nimi oli Tor.

Sitten Arthur kuningas kysyi Merliniltä, mikä oli syynä siihen, että

Pyöreän pöydän istuinten joukossa oli kaksi paikkaa tyhjänä.

"Herra", sanoi Merlin, "niillä paikoilla ei ole istuva ketkään

muut kuin kaikista mainehikkaimmat ja jaloimmat. Ja Vaarallisella

istuimella on istuva vain yksi, ja jos joku muu uskaltaa siihen

asettua, niin tuho hänet perii. Ja sillä, joka siinä on istuva, ei

ole vertaista oleva."

Niin sanoen Merlin otti Pellinore kuningasta kädestä ja vei hänet

molempien tyhjien tuolien ja Vaarallisen istuimen luo ja sanoi

kaikkien kuullen ja syvään kumartaen:

"Tämä on teidän paikkanne ja parhaiten kaikista täällä olevista te

sen ansaitsette."

Silloin Gawaine herra vihastui suuresti ja sanoi veljelleen

Gaherisille:

"Tuo ritari on asetettu suureen kunniaan ja se suututtaa minua

kovasti, sillä hän surmasi meidän isämme, Lot kuninkaan. Sen vuoksi

minä tahdon surmata hänet tällä miekalla, joka minulle lähetettiin ja

joka on ylen terävä."

"Älkää sitä nyt tehkö", Gaheris sanoi, "sillä minä olen vasta

asemies. Mutta kun minut on tehty ritariksi, niin minä kostan

hänelle. Ja sentähden, veljeni, on parasta että te odotatte toiseen

aikaan, että saisimme hänet pois hovista, sillä jos me surmaisimme

hänet täällä, niin me häiritsisimme tätä jaloa juhlaa."

"Tahdon tehdä niinkuin te sanotte", virkkoi Gawaine.

Sitten valmistui tuo jalo juhla, ja Camelotissa vihittiin kuningas

suurilla juhlallisuuksilla Guinevereen pyhän Tapanin kirkossa.

Sitten kuningas antoi kaikille ritareillensa lahjoja, ja niille,

jotka eivät olleet rikkaita, hän antoi tiluksia ja teroitti heidän

mieleensä ett'eivät koskaan ketään loukkaisi tai tappaisi ja että

he aina pakenisivat petosta. Ja ett'eivät he millään muotoa olisi

julmia, vaan armahtaisivat niitä, jotka pyytävät armoa, taikka muuten

he menettäisivät ikipäiviksi kunniansa ja Arthur kuninkaan suosion;

ja että he aina auttaisivat ladyjä ja neitejä ja aatelisnaisia

kuoleman rangaistuksen uhalla. Ja myös ett'ei kenkään saanut ryhtyä

väärään taisteluun, ei kenenkään käskystä eikä tämän maailman

hyvyyden tähden.

Tämän vannoivat kaikki Pyöreän pöydän ritarit, sekä nuoret että

vanhat. Ja joka vuosi he uudistivat valansa korkeana helluntaijuhlana.

Taikalaivan ihmeellinen seikkailu.

Eräänä päivänä tapahtui, että Arthur oli metsästämässä useiden

ritariensa kanssa suuressa metsässä. Kuningas itse, Gaulin Accolon

ja Uriens kuningas, Morgan le Fayn puoliso, ajoivat takaa komeata

hirveä ja heidän ratsunsa olivat niin nopsat että he tovin perästä

olivat kymmenen penikulmaa edellä kumppaneistaan. Ankarasta ajosta

nääntyneinä heidän ratsunsa viimein vaipuivat maahan, mutta yhä he

näkivät edessään hirven, joka näytti aivan uupuneelta.

"Mitä nyt teemme?", Arthur kuningas sanoi, "me olemme aika pulassa."

"Käykäämme jalkaisin", sanoi Uriens kuningas, "kunnes kohtaamme

jonkin asumuksen."

Silloin he näkivät hirven makaavan leveän järven rannalla ja koirat

olivat sen saavuttaneet, ja Arthur kuningas puhalsi torvellaan merkin

että otus oli kaatunut.

Sitten hän katseli ympärilleen ja näki edessään järvellä pienen

laivan, joka oli aina veden rajaan asti verhottuna silkillä. Ja laiva

tuli suoraan heitä kohden ja laski rannan hietikolle. Arthur kuningas

meni rantaan ja kurkisti laivaan, mutta ei nähnyt siinä ainoatakaan

maallista olentoa.

"Tulkaa", sanoi Arthur kuningas, "menkäämme katsomaan, mitä tuossa

laivassa oikein on."

Niin he kaikki kolme astuivat laivaan ja näkivät että se oli

runsaasti koristettu silkkikankaalla. Mutta sitten kaikki pimeni

ja he näkivät yht'äkkiä ympärillään laivan kaikilla kulmilla

satoja soihtuja, jotka valaisivat kirkkaasti. Ja samassa ilmestyi

kaksitoista ihanaa impeä, jotka tervehtivät polviaan notkistaen

Arthur kuningasta ja kutsuivat häntä nimeltään ja sanoivat että

hän oli sangen tervetullut, ja että he kestitsisivät häntä miten

parhaiten taitaisivat. Kuningas kiitti heitä kohteliaasti.

Neidot veivät kuninkaan ja hänen molemmat toverinsa kauniiseen

huoneesen, jossa oli pöytä runsaasti katettuna kaikilla hyvillä

tavaroilla; ja siellä heille tarjottiin kaikellaisia viinejä ja

ruokia, mitä he vain saattoivat ajatella, ja se ihmetytti suuresti

kuningasta, sillä hän ei ollut koskaan eläessään syönyt parempaa

ateriaa.

Kun he olivat syöneet kyllikseen, niin Arthur kuningas vietiin

toiseen huoneeseen, joka oli kauniimmin koristettu kuin hän koskaan

oli nähnyt. Ja samaten palveltiin Uriens kuningasta, ja Accolon

herra vietiin kolmanteen huoneeseen, joka myös oli ylen ihanasti

koristettu. Ja niin he menivät iloissaan maata ja vaipuivat heti

uneen.

Mutta herätessään aamulla Uriens kuningas huomasi olevansa

Camelotissa puolisonsa Morgan le Fayn luona, ja se hämmästytti häntä

suuresti, sillä edellisenä iltana hän oli ollut kahden päivän matkan

päässä Camelotista.

Ja kun Arthur kuningas heräsi, niin hän huomasi olevansa pimeässä

tyrmässä ja kuuli ympärillään monen onnettoman ritarin vaikerruksia.

"Keitä te olette, jotka niin valitatte?" Arthur kuningas sanoi.

"Meitä on täällä kaksikymmentä ritaria vankina", he sanoivat, "ja

useat meistä ovat maanneet täällä seitsemän vuotta, ja toiset

kauemman ja toiset vähemmän aikaa."

"Mistä syystä?" kysyi Arthur.

"Saatte kuulla", ritarit sanoivat.

"Tämän linnan lordi on Damas herra nimeltään ja hän on kavalin

ritari mitä olla saattaa ja täynnä petosta, ja suurin konna, mitä

milloinkaan on elänyt. Hänellä on nuorempi veli, hyvä ja uljas

ritari, nimeltä Ontzlake herra, ja vanhempi veli, tämä Damas

petturi, ei tahdo antaa hänelle hänen perintö-osaansa, paitsi mitä

Ontzlake herra omalla uljuudellaan on saanut pidetyksi hallussaan.

Nuoremmalla veljellä on sangen kaunis ja rikas kartano, ja siinä hän

asuu kaikessa kunniassa ja on kaiken kansan rakastama, mutta Damas

herraa vihaavat kaikki, sillä hän on ilman sääliä ja suuri konna. He

ovat käyneet kauan sotaa keskenään, mutta Ontzlake on aina voiton

puolella; ja hän tarjoutuu tarjoutumistaan taistelemaan Damas herran

kanssa perinnöstä mies miestä vastaan, taikka joll'ei tämä tahdo itse

taistella, niin saa hän hankkia jonkun ritarin taistelemaan edestänsä.

"Siihen Damas herra suostuikin, mutta hän on niin vihattu, ett'ei

kukaan ritari tahdo taistella hänen puolestansa. Senvuoksi Damas

on joka päivä ritareineen väijymässä ja hyökkää kaikkien ritarien

kimppuun, jotka retkillänsä joutuvat näille maille, ja vie heidät

tyrmäänsä. Ja monta kunnon ritaria, luvultaan yksitoista, on kuollut

nälkään tässä tyrmässä. Jos vain yksi meistä, jotka olemme täällä,

olisi tahtonut taistella hänen veljensä Ontzlake herran kanssa,

niin hän olisi laskenut meidät vapaiksi, mutta kun tuo Damas on

niin viekas ja kavala, niin me emme ikinä tahdo taistella hänen

puolestansa. Ja me olemme niin nälän heikontamia, että me tuskin

voimme pystyssä pysyä."

"Jumala armossaan teidät pelastakoon", sanoi Arthur.