Olo Marmora-meren rannalla. Rauha. Matka kotio.
Seutu Konstantinopolin ympärillä on autio ja aromainen. Meidän
majoitus-paikkamme, Florion kylä, oli 10 virstaa Konstantinopolista,
eikä sillä välillä ollut ensinkään metsää, tuskin yksinäisiä puitakaan.
Maa on paljas, ruohoton tasanko, jolle soiden keskelle on raivattu
peltoja ja vainioita. Kunnaalta Florion itäpuolella saattoi siis
helposti nähdä etäällä ison Konstantinopolin kaupungin, San-Stefanon
kylän, jossa venäläisten pääkortteiri oli, himmeänä sumukuvana
Wähän-Aasian rannikon sekä sen edessä Marmora-meren siintävän pinnan.
Meidän toimenamme oli tehdä etuvartiovirkaa, ja kun sitä ei tehty,
äkseerattiin sotamiehiä väli-ajoilla. Kerran kun 2:nen komppania meidän
pataljoonastamme oli etuvartiolla, tuli pieni kreikkalainen poika
meidän ketjullemme ja pyysi itkein, että sotamiehet ottaisivat hänen
huostaansa. Monta kertaa käskettiin hän menemään pois, mutta lapsen
suru ja epätoivo koski vihdoin komppanian päällikköön, niin että hän
päätti ottaa pojan huostaansa. Tämä ihmisrakkauden työ palkittiin pian
siten, että poika tuli koko pataljoonan mielikiksi. Jokainen sotamies
piti velvollisuutensa pakista ja leikitä pojan kanssa.
Sotamiehet etsivät kaikenlaista huvitusta ja muuta alituista tointa,
joka vaikutti ett'ei sairaus ensin sanottavasti koskenut meidän
pataljoonaamme, mutta emme mekään tykkönään voineet vastustaa ilmanalan
vaikutuksia. Usea mies (niissä yksi upseerikin) kuolikin ja haudattiin
törmälle lähelle Florion kylää (upseeri sentään haudattiin
protestanttien kirkkomaahan San-Stefanon kylän vieressä).
Lopulta rupesi jo olomme Floriossa käymään hirveän yksitoikkoiseksi ja
rasittavaksi. Jo olimme useampia päiviä odottaneet rauhan päättämistä
ja yleinen tunne, jota tämä alituinen viipyminen kiusasi, kävi yhä
herkemmäksi kuvailemaan kaikenlaista etenkin kun väliin taasen
huhuttiin, että yleinen Europalainen sota oli puhkeamaisillansa.
Kertomuksia Wenäjän vaatimuksista seurasi jutut epäluulon alaisesta
laivaston täydentämisestä. Useana päivänä tuntui siltä, kuin olisimme
seisoneet jonkun tulivuoren huipulla epätietoisina milloin ja millä
tavalla joku mullistus kohtaisi meitä. Isoja soturi-patrullia marssi
kaduilla Stefanossa, tiesi minkä tähden. Äänettömyys oli joskus niin
syvä, että se ennakkoluuloisiin henkilöihin vaikutti raskaasti.
Lauvantaina maaliskuun 2 päivänä oli ihmeen kaunis kevät- vieläpä
kesä-ilma koko päivän, kunnes illalla taivas pimeni ja näytti
ennustavan myrskyä. "Nyt", sanoivat taikaluuloiset, "ennustaa tämä
äkkinäinen ilman-muutos yhtä suurta muutosta valtioseikoissa ja
huomenna olemme taasen sodan keskellä." Mutta yöllä katosivatkin
uhkaavat pilvet ja rauhan ruusuinen aamurusko tervehti meitä sulosilmin
aamulla maaliskuun 3:tena päivänä. Eräässä talossa San-Stefanon kylässä
tehtiin tänä yönä ahkeraa työtä. Molempien valtioiden ministerien
kirjurit kirjoittivat ja yhä kirjoittivat rauhantekopöytäkirjaa,
kunnes se saatiin valmiiksi.
Tuskin oli päivä valjennut ennenkuin kaupungissa nousi outo liike.
Yleisesti luultiin että vihdoinkin tänäpäivänä kirjoitettaisiin
rauhan-sopimuksen alle. San-Stefanoon tuli äärettömiä uteliaita
joukkoja Konstantinopolista katselemaan sitä suurta paraatia, joka oli
keisari Aleksanterin valtioistuimelle nousun muistoksi määrätty.
Kreikkalaisia, Bulgarialaisia, Turkkilaisia oli pikku San-Stefanon
kaupunki täpö täynnä. Mutta kello löi yhtä, löipä jo kahtakin, vaan ei
mitään vielä kuulunut. Se herätti ajatuksen, että jotain tärkeää oli
tekeillä, että nyt sodasta taikka rauhasta päätettiin. Vihdoin
sanottiin, että paraatin pitäminen oli lykätty kello kolmeen, mutta
sekin tunti tuli ja kului ja toi mukanansa vielä tunnin viipymisen.
Sadetta alkoi ripottaa, mutta kansa yhä vaan pysyi paikoillansa
hajoamatta. Viimeinkin noin kello 4 iltapuolella nousi H. K:tensa
Suuriruhtinas Nikolai hevosen selkään, ratsasti kanslian eteen ja
kysyi: "Onko valmis?" Kohta sen jälkeen ajoi hän täyttä nelistä sille
mäelle, jossa sotajoukot seisoivat. Tähän hän pysähtyi hetkeksi, kunnes
kaupungista tuli vaunut, joissa istui kenraali Ignatiev [Wenäjän
valtuutettu rauhan-teossa]. Liki suuriruhtinasta tultuaan nousi hän
seisaalleen ja lausui: "Teidän keisarillinen korkeutenne! minulla on
kunnia onnitella teitä; rauha on allekirjoitettu!"
Tätä seurasi pitkä ja raikas mieltymys-huuto. Noin 100 sotapäällikköä
seurassaan ratsasti nyt suuriruhtinas Nikolai soturirivien luo ja lähti
ajamaan niitä pitkin. Soturit eivät ensin tietäneet mitään
rauhansanomasta, mutta se levisi kuitenkin salaman nopeudella mieheltä
miehelle ja kohta sen jäljessä seurasi aina iloinen hurraaminen. Siellä
seisoivat Shuvalov'in ja Rauch'in tivisjoonat sekä kaartin
tarkk'ampujat, ratsuväki ja tykistö yhdessä rivissä. Suuri oli
todellakin ero näiden joukkojen näössä nyt ja joitakuita kuukausia
sitten. Lepopäivinänsä olivat he paikanneet ja sievistäneet vaatteensa
ja saappaansa, pesseet liinavaatteensa ja jokainen näytti nyt yhtä
soturimaiselta kuin milloinkaan ennen. Sittekuin suuriruhtinas oli
ratsastanut kaikkien rivien ohitse, pysähtyi hän törmälle, josta hänen
sopi nähdä kaikki joukot. Sitten sanoi hän heille: "Saan ilokseni
ilmoittaa teille, että me nyt olemme Jumalan avulla saaneet rauhan
aikaan."
Uusi, myrskyntapainen hurrahuuto 200,000:sta kurkusta nousi nyt, paisui
kovimmilleen ja hälveni jälleen. Mielihyvän ja tyytyväisyyden tunne
täytti jokaisen poven.
Sanomalehdet ja jokainen, joka vaan ensin miestä vastaan tuli,
kertoivat siitä äärettömästä, rajattomasta innostuksesta,
jolla sotajoukot Kishinev'issä huhtikuussa v. 1877 vastasivat
sodanjulistukseen, mutta tokkohan se oli innokkaampi sitä huutoa, jolla
samat joukot nyt tervehtivät rauhaa? -- Tuskin! -- -- Tällä lakeudella,
jolle Wenäjän joukot nyt olivat kootut, seisoi Pietari suuren mainio
sotajoukko, Preobrasjenien rykmentti, joka usein oli ensimmäisenä
rientänyt tämänkin sodan moniin taisteluihin. Siellä seisoivat ne
joukot, jotka Balkanien korkeilla, lumisilla harjuilla pitkän, kylmän
ja vielä muistossakin hirmuisen kuukauden kuluessa voittaen ojensivat
kalpansa vihollista vastaan. Siellä seisoivat ne miehet, jotka
raivasivat vastukset jättiläis-vuorien rotkoista, jota tehdessänsä he
kesäpuvussa ja nälkää kärsien, laahasivat perässänsä raskaita tykkiä
sekä, näin taisteltuansa kylmää, nälkää ja väsymystä vastaan, riensivät
murtamaan epätoivoon joutuneen vihollisensa viimeisen voiman. Siellä
seisoivat samat urhoolliset miehet, jotka erinomaisen lyhyessä ajassa
tekivät tuon pitkän marssin Sofiasta Filippopoliin ja vihdoin koko
voimallansa ryntäsivät Osmanien pääkaupungin muuria vastaan ja mursivat
sen.
Ja tuskin pyssyn kantaman matkan päässä heistä seisoi se vihollinen,
jota he pitivät kyllin arvollisena vastustajanansa. Läheisellä
kunnaalla seisoivat nimittäin turkkilaiset tarkasti ja uteliaasti
katsellen edessänsä olevaa näytelmää. Molemmat armeijat seisoivat
päättävässä rauhanhetkessä toinen toistansa silmäillen. Todellisina
sotureina olivat he oppineet arvossa pitämään ja kunnioittamaan
toisiansa sekä toivottivat nyt kummatkin rauhaa tervetulleeksi ja
rehelliseksi lopuksi sodalle, jota eivät enään huolineet jatkaa. Se oli
alku ystävyyteen, joka perustui siihen, että kokemus oli opettanut
tuntemaan omaisuuksia, joista ennen ei mitään tiedetty, taikka --
sanomme ehkä toden mukaisemmin, joista ennen ei huolittu tietää.
Kaikki laskivat polvillensa sitten paljain päin ja nyt pidettiin
juhlallinen ja kiitollinen Jumalan-palvelus.
Tokkohan milloinkaan on rauhaa päätetty enemmän draamallisissa ja
ihantavissa suhteissa ja enemmän tunteita liikuttavalla ympäristöllä:
Molemmat armeijat toistensa silmien edessä; hiljenevä myrsky; päivän
himmenevä valo; tuulen humina ja aaltojen kuohu rannoille, joihin
sekoittui pappien messuaminen, sotamiesten vastaus ja Marmora-meren
kohina, jotka kaikki milloin kovenivat, milloin hiljenivät. Järven
pinnan ja etäisien kunnaitten takaa kohoni ilmaan Sofia-moskeen korkea
torni ja kapeat minaretit Istambulin [Konstantinopolin turkkilainen
nimi] pääpisteenä. Poissa tuolla etelässä kohouivat Prinssi-saaret
ikäänkuin vuoren kukkulat ilmoihin Wähän-Aasian rannelmalla ja niiden
takana, sen tiesimme, piili Englannin sotalaivasto. Kaukana etelässä,
niin etäällä, että silmä sen tuskin eroitti, näkyi Olympo-vuoren
luminen kärki majesteetillisena ja suurena kun auringon viimeiset
sateet kultasivat sen juhlalliset kupeet.
Rukous oli jo loppunut ja H.K. K:tensa sivutse alkoi nyt kukin joukko
astumaan ilomielin ja kevein askelin, Suomen pataljoona myöskin ja
käytyänsä ylipäällikön ohitse astui se majoituspaikallensa.
Niin päättyi juhlallisesti vv. 1877-1878 sota Wenäjän ja Turkin
välillä.
* * * * *
Sota oli tosin jo loppunut, mutta vielä emme päässeet lähtemään kotiin.
Aika rauhan-paraatin ja kotiin lähdön välillä olikin vaikeimpia mitä
olimme kärsineet. Yksitoikkoisuuttakin oli vaikea voittaa, mutta vielä
vaikeampi oli sairautta, joka peloittavalla tavalla alkoi poimimaan
uhria soturien riveistä. Kukin valmistihe jo astumaan kalman polkua
taikka ainakin tulevaisuutta vastaan. Sotamiesten kesken kävi huhu,
että meidän piti jäämän kolmeksi vuodeksi Konstantinopolin eteen. Tämän
kyllä ajattelevainen mies saattoi huomata jutuksi, mutta sekin juttu
oli kuitenkin semmoinen, että se sai ennestäänkin jo raskaat mielet yhä
raskaammiksi.
Vihdoinkin koitti meille kuitenkin ilon hetki. Eräänä päivänä oli
pataljoonamme päällikkö käsketty prikaatin päällikön, kenraali Elliksen
luo. Vähän ajan päästä palasi hän takaisin, ilmoittaen että me olimme
saaneet luvan lähteä kotio. Tämän uutisen herättämää iloa en minä ota
kertoakseni; kuvitelkoon jokainen, miltä hänen tuntuu, kun hän pitkän
vankeuden perästä pääsee Jumalan raikasta ilmaa hengittämään. Jotenkin
samanlaatuista oli tämäkin.
Vielä oli meillä kuitenkin vaikea tehtävä. Meillä oli lupa viedä kaikki
vähemmän sairaat mukanamme; mutta kuitenkin täytyi meidän jättää
vieraasen maahan, kenties parantumaan, kenties myöskin kuolemaan 23
miestä. Usea nousi sairas-vuoteeltansa kuumeenhohto kasvoillansa,
veristävin silmin ja horjuvin askelin, vakuuttaen olevansa ihan
terveitä, mutta vasta-todistukset olivat liian selvät ja -- käskyä
täytyi totella. Toivottomuus hohti heidän silmistänsä, kun me
surumielin otimme heiltä jäähyväiset.
Ennenkuin San-Stefanosta lähdettiin, annettiin pataljoonalle uudet
vaatteet; vanhat poltettiin, ettei niissä vietäisi sotaruttoa Wenäjälle
ja Suomeen.
Huhtikuun 22 päivänä tarkasti H.K. K:tensa ylipäällikkö pataljoonamme
San-Stefanon kylän läheisellä lakeudella. Hän kiitti pataljoonaa koko
sotaretkestä ja toivotti sille onnea kotomatkallansa. Vielä
samana päivänä vietiin meitä veneillä isolle Tserkask-nimiselle
sota-rekatille, jonka piti viemän meitä Mustan meren ylitse Wenäjän
rannalle.
Seuraavana aamuna nostettiin ankkuri ja laiva kiiti Konstantinopolin
salmeen, johon se pysähtyi noin tunniksi ottamaan vettä. Tällä ajalla
piiritti laivaa jos jommoinenkin joukko kauppiaita, kaupitellen yksi
yhtä toinen toista. Taasen lähdimme kulkemaan eteenpäin, höyrysimme
sultaanin komean, Dolma-bagdse-nimisen linnan ohitse, mutta tultuamme
salmen suuhun, huomattiinkin Mustalla merellä semmoisen myrskyn
raivoovan, että pidettiin paraana laskea ankkuriin. Seuraavana aamuna,
kun lähdettiin menemään eteen päin oli myrsky jo tosin tauvonnut, mutta
aallot kävivät yhä vielä majesteetillisina, vaahtovina ja korkeina. Kun
merellä myrskyilee, tuuli vinkuu, aallot vierivät vyörykkeinä ja kuohu
pirskottaa vettä korkealle, silloin tuntuu avarammalta ja vapaammalta
terveen ihmisen rinnassa. Mutta eivätpä kaikki, tuskin puoletkaan ollut
terveitä; meritauti riensi heti laivalla ensikerran kulkevien kimppuun
ja kiusasi heitä.
Huhtikuun 24 päivänä sai pataljoona Tserkaskilla päälliköltänsä
suomennettuna näin kuuluvan päiväkäskyn:
"Tänäpäivänä on pataljoona Bujukderestä [Konstantinopolin
salmen suulla. jossa laiva oli tuulen suojassa] purjehtinut
Bosporan lävitse Mustalle merelle, ja siis jättänyt Osmanien
valtakunnan rajat. Wenäjän ison kaartin pienenä osana on Suomen
kaartinpataljoona kunnialla ottanut osaa nyt jo lopetettuun
sotaan; se meni Sistovan luona Tonavan ylitse lokakuun 3:tena
päivänä; kamppaili kenraali Gurkon johdolla: Gorni Dubniakissa
lokakuun 21 päivänä. Pravetsissa marraskuun 22 ja 23 päivinä,
seisoi kuukauden 'Suomen vuorella' Wratshesin lähellä,
turkkilaisten asemaa vastaan, lähti sieltä joulukuun 25 päivänä
menemään Balkanien ylitse, astui Sofia-laaksoon ja karkoitti
vihollisen Dolni-Komartsista tammikuun 1:nä ja Wratsevnasta
2:na päivänä, kiiruhti eteenpäin Trajanin porttien kautta
Tatar-Basartsikiin ja otti saman kuun 15, 10 ja 17 päivinä osaa
Suleiman pashan armeijan hajoittamiseen Filippopolin luona.
Eteenpäin menoa jatkettiin Adrianopolin ja Tsorlun lävitse
Marmora-merelle ja sieltä San-Stefanoon, jossa pataljoona maaliskuun
3:na päivänä otti osaa paraatiin, joka rauhan allekirjoitettua
pidettiin Konstantinopolin muurien edessä.
Bosporan rannat tekivät retkestämme lopun ja sieltä lähdimme me
matkustamaan isäimme maahan.
Soturit! Kukin meistä saa ylpeydellä muistella sitä vaikeata aikaa,
joka jo on jäänyt, niitä kärsimisiä ja vastuksia, joita olemme
kestäneet, niitä vaivoja ja vaaroja, jotka ovat meitä kohdanneet.
Flyygeliajutantti
Eversti Procopé."
Muuten pidettiin meistä hyvä hoito ruo'an suhteen. Hyvää keittoruokaa
emme olleetkaan saaneet pitkiin aikoihin ja sitä oli nyt yllin kyllin,
mutta eipä se juuri monelle maittanut; tuo riivattu meritauti oli oikea
kiusan kappale. Loppumatkalla rupesi vesi loppumaan, niin että meitä
janon sammuttamisen puolesta pidettiin "puuttu-moonalla."
Iltapuolella huhtikuun 25 päivänä laskettiin ankkuri Odessan satamassa.
Vielä maallekin tultuamme tuntui kuin olisi maa keinunut allamme.
Pataljoona majoitettiin suureen rakennukseen, jyvä-aitta tai mikä se
lie ollut. Seuraavana päivänä pitivät kaupunkilaiset meille kestin,
jossa meille annettiin vehnästä, viinaa, olutta, silliä y.m.
Odessaan jätettiin 93 sairasta sotamiestä, joissa peljättiin olevan
sota-rutto.
Tästä lähdimme rautatietä myöden rientämään pohjoista kohden. Minne
pysähdyimmekin, etenkin Puolasta alkaen, näimme paljon turkkilaisia
vankeja, jotka niinkuin puhuttiin paraastaan tekivät puutarhurin
tointa. Wenäjän hallitus oli heille laittanut pitkiä, harmaita, sarasta
tehtyjä päällystakkia, muuten olivat he kotimaisissa puvuissansa.
Jota enemmän kuljimme kotoa kohden, sitä selvempään huomasimme
lähenevämme Pohjolaa. San-Stefanon mehevä vehreys muuttui vähitellen
kevääksi, mutta Etelä-Wenäjän keväästä tuli Pietariin tultuamme täysi
talvi lumineen ja pakkasineen, ja niin näytti siis aika kulkevan
taaksepäin.
Viikon kestävän rautatiematkan perästä saavuimme vihdoinkin Pietariin
toukokuun 7 päivänä aikaisin aamulla.
Tultuamme erääsen maneessiin, jossa meille taasen annettiin uudet
vaatteet (toinen osa siitä mitä Stefanossa saimme), ruvettiin kaikin
kiiruin valmistamaan itsiämme siihen paraatiin, jonka H. M:tinsa
Keisari piti pataljoonalla. Kiitettyänsä pataljoonaa osanotosta tässä
nyt loppuneessa sodassa _koroitti Hänen Majesteettinsa Suomen
tarkk'ampujapataljoonan vanhan kaartin arvoon_.
Kun toisen päivän aamuna tulimme Suomen asemahuoneelle, olivat
Pietarissa asuvaiset kansalaisemme panneet meille toimeen kemut, joita
nautittuamme lähdimme höyryjunassa kiitämään kotoamme kohden. Matka
Suomen lävitse oli pelkkää riemu-kulkua.
Wiipuriin tullessamme oli ääretön väkijoukko kokoontunut asemahuoneen
eteen. Niinpian kuin juna pysähtyi asemalle, tervehdittiin meitä
suomen-kielisellä puheella, jota seurasi soiton kaikuessa vilkas
hurraaminen. Niinpian kuin pataljoonan ensi rivi astui torille
väkijoukon näkyviin, kaikui sitä vastaan ilmaa vapisuttava, ponneton
eläköön-huuto. Torilla oli pitkiä pöytiä, joilta miehistö sai nauttia
"tämän mailman hyvyyttä" piirakkojen, voileipien, viinan ja oluen
muodossa.
Wiipurin naiset seppelöitsivät lippumme laakerilla. Upseerille
pidettiin ensi luokan odotussalissa uhaalliset kemut, joissa pidettiin
niin innokkaasti puheita, että yksi puhuja astui asemahuoneen eteiselle
ja huusi jo kulkevan junan perään sanojansa; mutta juna meni
ihmisjoukon hurratessa menoansa ja tuo puhujaparka sai perästäkin
lopettaa puheensa kesken.
Seuraavana päivänä toukokuun 9 p:nä, saavuimme Helsinkiin, jossa juna
seisatettiin Töölön puistoon Alppila nimisen huvipaikan alapuolelle,
soittokuntamme soittaen "Maamme" suloisia säveliä. Iloisina hyppäsimme
vaunuistamme ja muodostettuamme sotarinnan marssimme me tuolle suurelle
nurmelle, joka alenee Töölön lahtea päin. Vasemmalle puolelle sitä
tietä, jota kuljimme, oli kunniaosoitteeksi asetettu osa Helsingissä
silloin majailevata venäläistä sotaväkeä soittokuntineen, joka soitti
"Porin-marssia", meidän astuessamme heidän sivutsensa. Lippuja liehui
sadottain sekä nurmella että sinne vievällä tiellä ja raikkaita
hurrahuutoja kaikui kunnaasta kunnaasen. Nurmelle oli kaupunkilaisten
huolesta valmistettu tulijais-aamiainen. Pitkät pöytärivit ruokineen
olivat asetetut sotamiehiä varten. Ennenkuin astuimme pöytien viereen,
nousi läänin maaherra puhuja-lavalle ja tervehti kotiin tulleita
sotilaita juhlapuheella, lausuen sanansa vuoroin suomeksi vuoroin
ruotsiksi. Puheen loputtua alkoi meidän soittokuntamme soittaa
"Kolmenkymmenen-vuoden sodan marssia" ja sen sävelien soidessa mentiin
ruo'alle. Nyt alkoivat myös tulijais-tervehdykset. Ilon kyyneleitä
loisti monen silmistä, kun hän takaisin tulleiden joukossa huomasi
omaisensa, jonka vaiheita vihollisen vieraassa maassa hän niin tarkasti
oli seurannut. Kaivattu mies, rakastettu poika, armas veli, odotettu
sulhanen oli nyt kotona. Yrjön risti, joka koristi monen rintaa,
osoitti, että sotilas oli täyttänyt sotilas-velvollisuutensa. Mutta
myös monta kaipauksen kyyneltä silloin puhkesi, moni rinta raskaasti
huokasi, kun hänen odottamansa ei tullutkaan, kun hänen kaivattunsa
ainiaksi jäi vieraalle maalle isien haudoilta pois.
Noin puoli kolmen ajoissa iltapäivällä marssimme kaupunkiin, väkijoukot
seurassa. Etujoukkona kulkivat ensin ylioppilaat, mutta kun astuimme
ylioppilashuoneen ohitse, olivat he jo siellä meitä laulullansa
tervehtimässä. Raikkaasti ja voimakkaasti kaikui heidän laulunsa meidän
kunniaksemme. Viimeksi pidettiin kasarmitorilla kiitosrukous
kaikkivaltialle Jumalalle, joka niin onnellisesti kahdeksan
kärsimyksillä täytetyn kuukauden perästä oli ohjannut askeleemme
kotomaalle.
Siinä suuressa sodassa, joka jo vuoden oli vapisuttanut Europan
valtioita, oli Suomenkin pieni parvi siis ollut osallisena ja siis
puolestansa kantanut uhrinsa vapauden, sivistyksen ja kristin-opin
alttarille, puolustanut pientä kansaa isomman kansan raa'oilta
sivistyksen kuolettamis-toimilta. Ei kaikkien onnistunut kunnialla
kuolla tappo-tantereelle, mutta ei sentähden ole sanottu että ainoasti
kuolleet yksin ovat tehneet tehtävänsä. Päin vastoin ne, jotka taasen
saivat astua kotomaansa mannerta, tervehtää sen uljasta väkeä, nähdä
Suomenlahden vierittävän aaltojansa sen rakkaille rannoille, nekin
olivat voimiensa mukaan täyttäneet velvollisuutensa.
Olkoon viimeisenä huokauksena muiston ja kaipauksen huokaus kumppanien
haudoille, jotka valmiina näyttämään itsiänsä kunnon Suomalaisiksi,
vuotivat verensä sen asian edestä, jonka tähden heitä oli viety
vieraalle maalle.