Voihan myrskyä kestää, jopa ankaraakin, kun ollaan mannermaalla.
Mutta kun tuulee lakkaamatta viikkokaudet, yöt-päivät pääksytysten,
jotta ei kukaan enää tiedä tolkkua siitä, milloin toinen myrsky alkoi,
toinen taukosi, silloin ovat ne harvoja, joita ei valloita tuskallinen
ahdistus, varsinkin jos asuvat pienessä puukaupungissa aavan vuonon
rannalla ja meri tuolla ulkona ulvoo.
Silloin taivas laskeutuu niin matalaksi että pilvet ikäänkuin
laahaavat maassa, ja sadetta ja hyrskyä pärskyy kauas maalle; päivä on
vaalean-harmaa keltaisine rajuilman välähdyksineen, ja yö on pilkkosen
pimeä kuin ruumis-arkku.
Pahimmalta tuntuu kun makaa hereillä ja turvattomana vuoteellaan
myrskyn vinkuessa pienillä, mutkikkailla kaduilla ja sen heiluttaessa
kattorännejä ja heittäessä kattotiiliä maahan.
Kun ei ole nukkunut kelvollisesti moneen yöhön ja aamusta iltaan on
katsellut ilmapuntaria ja tuota harmaata, pilvistä taivasta tahi
autiota katua, jossa siellä täällä on rapakossa punasia pilkkuja
muserretuista kattotiileistä, taikka kuunnellut kertomuksia kaupungissa
tapahtuneista vahingoista ikkunoissa ja katoissa tahi satamassa -- tahi
kuinka tuli oli pääsemäisillään valloilleen viime yönä -- tulipalo
tämmöisessä myrskyssä! -- silloin moni rupee epäilemään käykö maailma
tavallista menoansa vai eikö se ole joutunut pois saranoiltaan, eiköhän
kaikki repeä repaleiksi ja mene yhteen myttyrään, jotta meri pääsee
vyörymään matalien rantakallioin ylitse ja heittämään talot ja kirkot
ja koko komennon ulos vuonolle kuin tyhjiä tulitikkurasioita.
"Jumalan viha puhaltaa yli maan", sanoivat haugelaiset ja pitivät
hattujansa kiinni mennessään rukouskokouksiin; ovessa heitti tuuli
kaulavaatteen kulman vaimojen pään yli, jotka tulivat aivan
pyöryspäisinä matalaan, hämärään kokoussaliin.
Siinä he sitten istuivat, toinen toiseen litistyen, ja joka luki, hän
sai koroittaa ääntänsä mahdottomasti tai aivan vaieta kun myrsky oikein
ankarasti ravisti ulkona olevia sarapuita sekä ovia ja ikkunoita.
Hiljaisuudessa, joka seurasi kun vihuri oli asettunut, rupesi hän taas
lukemaan, mutta ääni oli heikko, ilman intoa ja reippautta. Ja he
katselivat toveriansa, vaan rohkeutta eivät missään havainneet; naiset
säpsähtivät jokaisesta tuulen puuskasta ja miehillä oli paljon
ajattelemista.
Useat haugelais-laivat olivat paluumatkalla Itämereltä tai S:t
Ybes'istä. He odottelivat odottamistaan, vaan ei mikään tullut ja tuuli
kiihtyi yhä ankarammaksi -- kääntyen lounaasta luoteesen ja yltyen
yltymistään; jos eivät laivat ole päässeet hätäsatamaan itärannikolla,
niin Jumala armahtakoon sekä heitä että meitä!
Itse Sivert Jespersen istui hymytönnä, pistäen kädet takinhihoihin
kunnes sai kyynyspäistä kiinni; sitten istui hiljaa nipistelemässä
niitä, ikäänkuin olisi tahtonut pitää jotakin kiinni.
Matami Torvestad istui ylpeänä ja mahtavana paikallansa; häntä katseli
moni, hänpä ainakin oli tyyni. Vaan se, jota he kaikki ikävöivät, hän
ei ollut heidän parissansa.
Jo kahdeksan päivää sitten oli Fennefos kaikessa hiljaisuudessa
jättänyt hyvästi ystävilleen; hän lähti Englantiin eräällä
hollantilaisella laivalla, joka oli kärsinyt merivahingon; sieltä aikoi
hän varmaankin lähteä Intiaan.
Ei hän kuitenkaan vielä ollut päässyt pois maasta, sillä tuo
hollantilainen laiva oli myrskyn tähden mennyt hätäsatamaan, ja siellä
Fennefos oli Smörvikissä puolen peninkulman päässä kaupungista; pari
päivää sitten oli hän asioissa käynyt kaupungissa.
Myrsky oli ollut jotenkin kohtuullinen päivällisaikaan asti; mutta
hämärässä se kääntyi lounaiseksi ja kiihtyi ankarammaksi kuin koskaan
ennen. Suuria maininkia vyöryi lahteen, nostaen laivat ja raskaat
lossiveneet, ja kuohuen makasinien alla olevaan kivimuuriin, nousivat
siellä täällä ylös laattialankkujen välitse, sillä vesi oli tavattoman
korkealla. Suurien laivojen köysissä vinkui ikäänkuin sata helvetin
klarinettia olisi soitettu, ja riihulteissa ja ankkurivitjoissa rätisi
ja ratisi.
Jaakko Worsen makasini-luhtia myöten tuli hoikka valkoinen haamu
juosten, haparoiden portaita alas, ja seisoi ensimmäisessä kerroksessa,
jossa laattia ikäänkuin lainehti joka kerta kuin aallot nousivat
huoneen alla.
Ponnistaen kaikki voimansa, sai hän oven sen verran rakoselle että
pääsi siitä ulos, ja kumartuen mustan veden yli kertoi hän vielä kerran
pienen valansa ennenkuin päästi itsensä irti:
"Minä lupaan ja vannon uskollisesti rakastaa sinua elämässä ja
kuolemassa ja ett'en koskaan nai toista. -- Laurits! oma Lauritsini!"
Nyt päästi hän itsensä irti, ja lainehtiva meri vei hänet erään lossin
alle, joka oli kiinnitetty makasinin viereen. Vasta myöhään illalla
huomasivat muutamat merimiehet, jotka olivat käyneet eräässä laivassa
koettamassa sen ankkuriköysiä, jotakin valkoista, joka keinui ylös ja
alas torisillan kiviportaitten edustalla.
Huhu siitä levisi yli koko kaupungin vielä nopeammin kuin tämmöiset
huhut tavallisesti leviävät, sillä kaikki olivat niin säikähdyksissään
ja mielet niin jännitetyt pitkällisistä rajuilmoista, että tuo ruumis,
joka löydettiin, ikäänkuin kuului asiaan, myrskyn seuralaisena, ja
viidessä minutissa oli huhu lentänyt läpi kaupungin.
Pienet lapset, jotka olivat maata panemaisillaan, kuulivat kuinka piiat
kyökissä päivittelivät; vaan kun kysyivät äidiltään mitä oli
tapahtunut, vastattiin heille vaan, että sitä ei pienille lapsille
kerrota; ja siitä he päättivät että se oli jotain hirvittävää ja
hiipivät vavisten peitteen alle.
Vaan itse huhua kerrottiin useilla eri tavoilla. Muutamat sanoivat että
Henriette oli houreissaan juossut sängystänsä -- hänessä oli lavantauti
-- sill'aikaa kuin matami Torvestad oli rukouskokouksessa ja piika
ulkona. Toiset vaan mutisivat ja pudistivat päätänsä.
Viimemainitut olivat lopuksi enemmistönä.
Toiset arvelivat että tässä taas oli tullut ilmi mitä noiden "pyhien"
parissa harjoitetaan.
Henriette Torvestad oli murhannut itsensä, se oli varma asia; hänelle
oli lapsi syntyvä -- tai äiti tahtoi pakoittaa häntä ottamaan
miehekseen Erik Pontoppidan'in; niin syypää oli äiti, hän ja
haugelaiset, nuo kamalat, kamalat haugelaiset, jotka eivät suoneet
itsellensä eikä muille mitään iloa, he olivat tappaneet tyttöparan, he
toivat onnettomuutta kaupunkiin; sentähden siellä oli niin kolkkoa ja
kylmää, ikäänkuin se paikka olisi kirottu; ruumiita uiskenteli
kaupungin lahdella ja myrskyt ulvoen seurasivat toisiansa lakkaamatta,
niinkuin tuomion päivä olisi käsissä!
Monen täytyi mennä ulos pihalle, vaikkapa se ilkeätä olikin, saadakseen
selkoa asioista; he näkivät ihmisjoukon parin hämmentyneen lyhdyn
ympärillä torilla.
Haugelaiset saivat kuulla uutisen juuri rukouskokouksesta tultuansa.
Sivert Jespersen pukeutui kavaijiinsa jälleen, nosti kauluksen ja
riensi pitkin pimeitä katuja matami Torvestad'in luo.
Vaan useammat kuin hän olivat uskaltaneet lähteä ulos; levottomat
miehet ja naiset haugelaisseurakunnasta pelkäsivät istua yksinään
kotonansa, kuultuaan tuon uutisen, joka ikäänkuin herätti pahaa
omaatuntoa heissä kaikissa. He rohkaisivat mielensä ja menivät ulos,
saadakseen varmuutta ja kuulemaan mitä vanhimmat arvelivat asiasta.
Kaduilla torin seuduilla he tapasivat toisiansa, mutta matami
Torvestad'in kulmaan Worsen-solan päähän oli jo kokoontunut paljon
ihmisiä lyhtyineen.
Joka kerta kun joku haugelaisista pyrki menemään ohitse, nostivat he
lyhtynsä hänen kasvojensa eteen ja huusivat hänen nimensä, lausuen
pilkkasanoja ja sukkeluuksia. Heidän täytyi kulkea mutkateitä,
päästäkseen taloon; ovella seisoi pari ystävistä, jotka avasivat kun
ääni oli tuttu ja sulkivat sen kohta taas.
Sisäpuolella olivat he mielestään turvissa, sillä Worsen talo oli
rakennettu neliön muotoiseksi, piha keskellä niinkuin linnassa. Mutta
siellä vallitsi hämmästys ja kauhistus. Matami Torvestadin sanottiin
menettäneen järkensä; hän istui jäykkänä sängyn vieressä katselemassa
ruumista, josta vettä tippui, eikä kukaan saanut sitä lähestyä. Vanha
värjäri oli hänen luonansa, muita hän ei kärsinyt.
Ja päärakennuksessa makasi Jaakko Worse taistellen viimeistä
taisteluaan perkelettä vastaan. Hän makasi eräässä pihan-puolisessa
kamarissa; torin-puolisissa huoneissa ei uskallettu pitää valkeata,
jotta ei tuo ulkopuolella oleva joukko kiihtyisi vielä hullummaksi,
joka joukko kasvoi kasvamistaan ja josta uhkaavia ääniä kuului.
Vähitellen kokoontuivat enimmät arvokkaimmista miehistä ja naisista
haugelais-piiristä. Kalpeina he kulkivat, kaikki olivat hämmentyneinä
ja tuskastuneina; heillä ei ollut mitään johtajaa, ja myrsky raivosi
yhä ankarammin niin että huone tärisi.
Jaakko Worse makasi sängyssään kelpeänä, kasvot vääntyneinä. Monta
päivää hänellä oli ollut kovia kipuja; nyt näytti siltä kuin kaikki
vähitellen lamautuisi, ja lääkäri sekä muuan viisas akka sanoivat että
hänen viimeinen yönsä oli käsissä.
Vaan taistelu ei vielä ollut lopussa. Se nähtiin Worsen silmistä, jotka
katselivat levottomasti toisesta toiseen kun Saara oli ulkona. Välistä
näytti hän joutuvan suureen tuskaan, hän mutisi jotain, jota he eivät
ymmärtäneet, ja väänsi käsiänsä.
"Paholainen häntä riivaa", sanoi yksi naisista.
Ja se ajatus oli muillakin. Muutamat rupesivat etsimään virsikirjasta
tai raamatusta tai noista lukuisista pienistä kirjasista semmoisia
rukouksia, joita sopii lukea kun perkele ihmistä ahdistaa.
Vaan enimmät heistä puhuivat tuosta kamalasta, Henrietteä koskevasta
jutusta tai katselivat levotonta, ulkopuolella olevaa ihmisjoukkoa.
Saara käveli edestakaisin tylsin kasvoin, jotka näyttivät olevan
surusta kivettyneet. Vaan surua ei se kuitenkaan ollut.
Eroaminen Fennefos'ista ja Henrietten kuolema iskivät häneen
lamauttavalla voimalla, jäädyttäen ja paaduttaen hänen sydämensä. Hänen
kuoleva miehensä tuolla sängyssä, säikähtäneet miehet ja naiset, melu
kadulla -- se kaikki koski häneen sangen vähän! Hän olisi voinut
istahtaa keskelle huonetta nauramaan heille kaikille.
Mutta ulkopuolella kiihtyivät ihmiset kiihtymistään. Pari poikanulikkaa
rupesi jyskyttämään seinää, muutamat lähestyivät ikkunoita, kiipesivät
vesilaudalle ja painoivat kasvonsa lituskaisiksi ikkunalasia vastaan.
Haugelaiset kätkeytyivät nurkkiin; Sivert Jespersen makasi melkein
pöydän alla.
"Jonkun pitää mennä ulos ja saattaa heidät järkeensä", esitti yksi
vanhemmista vaimoista.
Sivert Jespersen'in olisi pitänyt mennä, hän oli heistä vanhin, vaan
hän ei uskaltanut. Hän tiesi varsin hyvin että hänen ilmestymisensä
vaan pahentaisi huonoa asiaa. Vanha värjäri oli ylhäällä matami
Torvestad'in luona; parempi olisi pyytää häntä koettamaan.
Ei kenenkään mieleen juolahtanut kääntyä polisin puoleen; kaupungissa
eivät olleet -- ainakaan haugelaiset -- tottuneet toivomaan apua siltä
taholta, vaikka melske nyt täytti koko tuon ahtaan kadun ja suuren osan
torista kippari Worsen talon edustalla. Siellä oli varmaankin hienoa
väkeä joukossa, sillä muutamat lyhdyt olivat noita kalliita,
kuusikulmaisia, kiittävästä messingistä.
Vaan heidän keskustellessaan, oliko vanha värjäri haettava vai ei,
vaikeni ihmisjoukko tuolla ulkona tykkönään; kuultiin ainoastaan niiden
nopeita askeleita, jotka juoksivat ahtaalta kadulta ulos torille.
Siellä he kokoontuivat jonkun ympäri, ja kaikki lyhdyt käännettiin
keskikohtaan päin, jotta siinä oli verraten valoista; ja muiden päitten
yli näkivät haugelaiset taas oman Hans Nilsen Fennefos'insa.
Hän puhui kansalle; sanoja he eivät kuulleet riehuvan myrskyn tähden,
mutta he tiesivät että kaikkien sydämet taipuisivat jos hän tahtoi
niitä taivuttaa; ja heidän kaikkien, miesten sekä naisten, rientäessä
ikkunoille, kiittivät he Jumalaa tästä pelastuksesta, ikäänkuin heidän
henkensä olisivat hiuskarvasta riippuneet.
Mutta Saara jäi yksinänsä istumaan sairashuoneesen. Nyt oli hänen
mielensä kiintynyt tuohon ainoaan ajatukseen: että hän saisi nähdä
Fennefos'in jälleen; hän värisi sitä ajatellessaan, melkeinpä vapisi,
ja hänestä tuntui tuo kaikki kärsimättömältä.
Worse katseli häntä, vaan hänen kiihtyneistä kasvoistaan vanhus ei
löytänyt mitään lohdutusta; hän ummisti silmänsä ja näytti menevän
tainnoksiin.
Fennefos tuli portista sisään ja häntä vastaanotti pimeässä käytävässä
lukuisat kädet ja hellät sanat. Ensimmäiset sanansa, kun hän astui
huoneesen, olivat: "Miksikä istutte tässä pimeässä? Peloittaako teitä
valo?"
Heidän mielestänsä hän puhui liian kovalla äänellä, he kun olivat koko
ajan kuiskanneet; mutta pari naisista meni noutamaan kynttilöitä ja
ikkunaverhot laskettiin alas.
"Sinä tulit parhaasen aikaan, Hans Nilsen!" sanoi Sivert Jespersen ja
taputti häntä hellästi olkapäälle.
"Kuinka ihanat niiden jäljet, jotka rauhaa puhuvat, jotka iloisia
sanomia tuovat", sovitti Nikolai Egeland.
"Minä muuten tuon teille surusanoman", sanoi Hans Nilsen, katsellen
totisesti toisesta toiseen, "vaikka näen että tässä talossa on surua
kylläksi. Me saimme tuolla Smörvikissä iltapäivällä tietää, että
laivanne Ebenezer on joutunut haaksirikkoon Bratwald'in eteläpuolella;
ei ainoakaan mies pelastunut; sentähden tulin tänne, jotta
valmistuisitte pitämään huolta leskistä ja orvoista."
"Herra antoi ja Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi", sanoi Nikolai
Egeland.
Sivert Jespersen kääntyi pois ja meni yksinään toiseen huoneesen; hän
näytti lukua laskevan.
Kadulta ihmiset hajosivat vähitellen. Fennefos oli tunnettu ja
laillansa kunnioitettu; sekin vaikutti että hän, jonka kaikki tiesivät
lähteneen ruvetakseen lähetyssaarnaajaksi Intiassa, nyt yht'äkkiä
seisoi heidän keskellänsä.
Paitsi sitä oli Fennefos'issa erinomainen ominaisuus, joka vaikutti
että jokaisen täytyi kuunnella hänen puhuessaan. Hän puhui heille
muutamia totisia sanoja siitä, kuinka kohtuutonta on lisätä painoa
taakkaan kun Herran käsi raskaasti on koskenut jonkun veljen huoneesen.
Nuo hienot lyhdyt katosivat ja muut seurasivat; paitsi sitä oli niin
kolkkoa ja märkää myrskyn raivotessa torilla; joukko hajosi
hajoomistaan, muutamat löivät seinään pahankurisella tavalla,
mennessään matami Torvestad'in kulman ohitse.
Fennefos oli istuutunut haugelaisten pariin sairashuoneessa ja puhui
vielä kerran heille. Henrietten kuolema oli syvästi häntä liikuttanut
ja jokainen sanansa värähteli liikutuksesta ja säälistä ja vaikutti
jokaiseen tuskastuneesen sydämeen.
Kaikki huusivat, muutamat itkivät hiljaa; ainoastaan Saara istui
puoleksi pois kääntyneenä, kasvot muuttumattomina. Välistä kääntyi hän
Fennefos'in puoleen; ja Fennefos katseli häntä aivan niinkuin muitakin
suorilla kirkastuneilla silmillään. Vaan Saaran syvät, tenhosat silmät
tunkeusivat hänen silmiinsä kuin valitus, kuin huuto suurimmassa
hädässä: nyt kun hän oli vapaaksi pääsemäisillään, nytkö olisi kaikki
myöhäistä, turhaa, autiota; eikö tahtonut hän auttaa? Hän ei tahtonut
mitä Saara tahtoi. Hän puhui niinkuin hän jo olisi ollut kaukana heistä
ja he vaan kuulivat rakastetun äänen Jumalan siunauksen sanoja heille
etäältä.
Sitten hän nousi, sanoi hyvää yötä ja hyvästi heille.
Se hämmästytti ja koski heitä kipeästi: nytkö hän taas heidät hylkäisi,
veisi rauhan pois, jonka tullessansa oli tuonut? He tunkeusivat hänen
ympärilleen rukouksilla ja hyvillä sanoilla, puhuivat myöskin myrskystä
ja kamalasta ilmasta -- "tuskin sinä löydät tien, Hans Nilsen, tässä
pimeydessä."
Siihen vastasi hän tyynesti äitinsä virrellä:
"Sa sydän-surus jällen
Ja tiesi louhikkaat
Oi usko'os ne Hällen,
Mi johtaa taivaat, maat.
Ken lepoon sinilaineen
Ja myrskyn tyyneks saa,
Hän tiesi perkaa, saineen
Sydämmes lohduttaa".
Ovella kääntyi hän vielä kerran ja katseli lempeästi heitä kaikkia.
Viimein tuli hän Saaran luo, joka seisoi ihan hänen läheisyydessään;
ojensi hänelle viimeisen kerran kättä jäähyväiseksi, hänen silmistään
loisti koko tuo vanha, viaton rakkaus heidän nuoruutensa ajoilta,
hartaana ja suorana, mutta surumielisenä ja täynnä sydämellistä sääliä.
Muut saattoivat häntä porstupaan; Saara otti kynttilän ja meni
ylikerrasta noutamaan jotakin liinavaatetta. Mutta liinakaapin
edustalla vaipui hän maahan ja rupesi yht'äkkiä itkemään.
Ensin itki hän intohimosta ja katkeruudesta, vaan vähitellen kaikki
suli ja hän itki Henriette paran tähden, itki oman itsensä tähden, itki
kaikkea tätä ääretöntä kurjuutta. Muuta ei hänelle jäänyt kuin tuo
kirkas, puhdas katse, ja siinä katseessa kyyneleet sulattivat hänen
paatumuksensa, ja lempeät, hurskaat ajatukset palasivat siitä ajasta,
jolloin Hans Nilsen ja hän seurasivat toisiansa rukoushetkiin ja kotia
ja jolloin puhuivat niin viattomasti ja suloisesti toisillensa.
Näin tapasi kaksi naista hänen itkemässä liinakaapin edessä, ja toinen
sanoi toiselle: "Kas kuinka hän häntä rakasti!"
Saara nousi hämmästyneenä, mutta tyyntyi heti kun ymmärsi heidän
tarkoittavan hänen miestänsä.
Muutamat äidit, joilla oli pieniä lapsia, menivät nyt kotia,
havaittuaan kadun tyhjäksi. Vaan enin osa tahtoi jäädä sinne koko yöksi
valvomaan ja rukoilemaan kippari Worse raukan edestä ja ollakseen
saapuvilla jos jotain tapahtuisi piharakennuksessa. Silloin tällöin
joku meni sinne kuuntelemaan oven takaa. Vanhan värjärin ääni kuului,
ja se ilahutti heitä, sillä he päättivät että matami Torvestad oli
entisellään taas, koska vanhus voi hänelle puhua.
Keskiyön aikana tuotiin kahvia saliin, ja he menivät vuorottain sinne
kupillista ottamaan, pysyäkseen hereillä.
Vaan sairashuoneessa istuivat he lukemassa pyhistä kirjoista, taikka
joku rukoili sairaan edestä, että Herra pian päästäisi hänet vaivoista
ja siunaisi hänen viimeiset hetkensä, suoden hänelle rauhaa.
Jaakko Worse oli maannut ihan liikkumattomana pari tuntia; he eivät
tietäneet oliko hän tunnoissaan vai ei. Saara istuutui sängyn viereen
ja otti häntä kädestä; ensi kerran hän siten osoitti miehellensä
vapaaehtoisen hyväilyn tapaista. Vaan se oli myöhäistä. Worse ei sitä
huomannut.
Yön kuluessa myrsky asettui, ja rukoukset sekä lukemiset laimentuivat
myöskin. Kaikilla oli ollut niin paljon mielenliikutusta, että väsymys
heidät valloitti kun myrsky ei enää riehunut niin ankarasti; sairas
makasi äänetönnä ja tyyneenä.
Muutamat nukahtivat; Sivert Jespersenkin ummisti silmänsä; vaan hän ei
nukkunut, hän yhä lukua laski. Lukeminen taukosi. Oli vallan hiljaa
huoneessa.
Mutta yht'äkkiä kaikki heräsivät. Sillä sängystä Jaakko Worse huusi;
"Laurits! Perhanan poika! ylös ja viiri selville!"
He juoksivat sängyn luo kynttilät kädessä, ja hämmästyneinä he katsoa
tuijottivat kuolevaan, luulivat että perkele itse puhui hänen
suustansa; Saara oli laskeutunut polvilleen sängyn viereen ja rukoili.
Mutta siinä makasi Jaakko Worse aivan muuttuneena; silmät olivat
puoliavoinna eivätkä nähtävästi kyenneet näkemään enään; vaan tuo
kärsivä, levoton katse oli poistunut hänen kasvoistansa, olipa siinä
melkein tuo vanha, lystikäs laivuri Worse; tuuhea, lumivalkea tukka
kauniisti muodosti nuo muuttumattomat myrskylaineet, ja kädet hän
hiljaa asetti peitteelle, ikäänkuin nyt olisi jonkun tehtävän
suorittanut.
Sillä viimeisellä hetkellä paholainen jätti hänet rauhaan ja kun tauti
viimeisen kerran tärisytti hänen vahvaa ruumistansa ja aivot viimeisen
kerran vavahtivat, silloin välähti keskeltä kirjavia, epäselviä
muistoja ja sekasia ajatuksia, jotka riensivät ohitse, yksi kuva, joka
hetkeksi loisti tuon kärsivän miehen mielessä.
Se kuva oli tuo mainio kotiintulo Rio-de-Janeirosta, hänen
kunniapäivänsä.
Laivuri Worse seisoi "Perheen Toivossa"; raitis pohjoistuuli puhalteli
yli vuonon ja vanha priki hiljaa purjehti satamaan pienillä purjeilla.
Hän avasi silmänsä, vaan hän ei nähnyt noita kalpeita kasvoja
ympärillänsä.
Hän näki auringon loistavan Sandsgaardin lahdella, jossa siniset
kesäaallot joukottain riensivät rannalle ilmoittamaan, että Jaakko
Worse oli vuonolla.
Hän yritti nostamaan päätänsä nähdäkseen paremmin, mutta se vaipui
takaisin pään-alukselle, ja hän sanoi sanomattoman tyytyväisesti
hymyillen:
"Me tulemme myöhään, herra konsuli, mutta me tulemme varmasti!"
Näin vanha kippari Worse purjehti pois elämästä.