Toista viikkoa oli jo kulunut siitä, kun Helena oli lähtenyt Aumolasta.
Hän sairasti keuhkokuumetta. Kovat tuskat vaivasivat häntä
hengittäessänsä. Hän makasi enimmiten houreissa ja heikkoni
heikkonemistaan. -- Tohtoria ei Helenan vartija, koska sairas oli sen
nimenomaan kieltänyt, ollut hakenut, vaan hän koetti kaikenlaisilla
lämmityskeinoilla saada kipeän tuskat lievitetyiksi, joka keino
valitettavasti ei tuottanut apua.
Oli pyhäaamu. Vaimonpuoli, jonka luona Helena sairasti, oli hetkeksi
mennyt kaupungille. -- Helena lepäsi kyljellään, tuijottaen seinään,
jota aurinko valasi. Hän oli äsken selvennyt houreista, kummallisesta
uinailusta. Oli muka ollut Valpurin häät Aumolassa. Kaikki olivat niin
ystävällisiä Helenalle ja vihillä oltuaan Valpuri lankesi hänen
kaulaansa ja Esa tuli ja syleili häntä ja sanoi: olethan toki sinä
jäljellä, kun Valpuri viedään meiltä. Ja illalla mentiin rantaan
saattamaan vastanaineita virran yli. Helena oli astuvinaan venheesen ja
venhe lykättiin maalta. Ilta-aurinko valaisi joen pintaa ja rannalla
seisovia, jotka eivät paikoiltaan liikkuneet. Helena koetti huutaa
heille, vaan samassa oli pilkkosen pimeä hänen ympärillään, ankarat
aallot pauhasivat venheen ympärillä. Harmaapartainen mies, jonka
kasvoja joku näkymätön valon lähde valasi, piti perää ja kun Helena
häneltä kuiskaten kysyi: "mihin viet minut?" niin tuo kolkko
peränpitäjä vastasi: "sinne, josta ei kukaan kuolevainen ole palannut".
Polttava jano vaivasi Helenaa, vaan ei ollut mitään juotavaa häntä
lähellä. Hän kasteli huuliaan kielellään, josta ei ollut suurta apua.
Nyt kajahteli kirkon kellon ääni hänen korviinsa. Ne hetket hänen
kuluneesta elämästään, jolloin hän niin huoletonna oli kuullut kellojen
kutsuvaa ääntä, kulkivat hänen sielunsa silmäin ohitse. Tällä kertaa
oli niiden äänessä merkillisempi sointu kuin koskaan ennen. Se oli kuin
ankara kutsumus toisesta maailmasta.
Nyt vaikeni kellon ääni. "Oi, missähän viipyy tuo vaimonpuoli?" valitti
Helena itsekseen.
Tauti toimitti tuhotyötään sairaassa. Hän oli tukehtumaisillaan. Hän
makasi silmät puoleksi ummessa ja katseli ovea, jota nyt päiväpaiste
valasi.
Kuinka? Oliko se näky, jonka Helena nyt näki, todellinen tai oliko se
kuumeen matkaansaama mielikuvitus vaan? Ovi hiljaa aukeni ja
kynnyksellä, auringon valossa, seisoi suloinen olento, silmäillen
sanomattomalla hellyydellä tuskan uhria vuoteella. Oliko se taivaan
enkeli, joka tuli tarjoomaan lohdutuksen virvoittavaa maljaa
nääntyvälle sairaalle?
Seuraavalla hetkellä makasi tuo ilmestys polvillaan Helenan sängyn
vieressä ja virkkoi nyyhkien: "äiti".
Autuaallinen hymy kirkasti Helenan kasvoja, hänen kuullessaan tuon
kallihin sanan.
Samassa ovi avattiin vielä kerran ja hoitajansa seurassa näki Helena
miehensä, kalpeana ja horjuen, astuvan sisään. Sanaakaan hiiskumatta
Esa vaipui tuolille ja peitti käsillään muotonsa.
"Oi, äiti, äiti", sanoi Valpuri nyyhkien, "teidän pitää parata. Minä en
muutakaan Aumolasta, vaan pysyn aina teidän läheisyydessänne".
"Ole huoleti, lapseni", virkkoi hiljaa Helena. "Minä paranen. Te ette
siis minua ylönkatso?"
Esa astui vuoteen luo ja sanoi hiljaa: "Voitko anteeksi antaa minun
pikaisuuteni?"
"Sydämestäni", kuiskaa Helena. Hän osoitti tahtovansa juoda. Kun hän
oli vähän huuliaan kastellut, vaipui hän aivan voimatonna vuoteelle ja
ummisti silmänsä.
Näin hän makasi hetken aikaa.
"Eikö täällä ole käynyt ketään tohtoria?" kysyi Esa hiljaa
vaimonpuolelta.
"Hän kielsi ketään noutamasta", virkkoi vaimonpuoli. "Hän sanoi
tahtovansa kuolla".
Samassa Helena avasi silmänsä. Ne olivat niin kirkkaat, etteivät Esa ja
Valpuri koskaan olleet niitä semmoisina nähneet. Helena katsoi ylöspäin
jonkun aikaa, sitten väristys pudisti häntä, hän hengähti pari kertaa
ja sielu jätti maallisen majansa.
Alakuloisina astuivat Esa ja Valpuri ulos tästä surun majasta.
Edellinen meni heti puusepän luo, jolta hän tilasi ruumiin arkun.
Sitten he koettivat viettää pyhäpäivää, joka heistä tuntui niin
pitkältä, osittain vainajan majatalossa, osittain läheisellä
kirkkomaalla. Kaupunkilaisten seurassa eivät he ensinkään viihtyneet.
-- Maanantaina oli Esa liikkeellä tekemässä kaikenlaisia ostoksia
peijaisia varten. Vihdoin tiistaina, puolen päivän seudussa, päästiin
lähtemään kotia vainajan kanssa. Palausmatka tapahtui venheellä. Esa
istui miettiväisen näköisenä arkun toisessa päässä, Valpuri, kyyneleitä
vuodattaen, toisessa. Edellinen punnitsi ajatuksissaan niitä tapauksia,
jotka olivat tämän loppukohtauksen matkaansaattaneet. Vaikka hän
ymmärsi, että vainaja itse oli pääsyynä tähän asiain menoon, niin hän
samassa tuli ajattelemaan, että rakkaus häneen ja Valpuriin oli ollut
vaikuttimena onnettomuuteen, mutta että tuo rakkaus oli ollut itsekästä
laatua ja siis itsessään kantoi tuomionsa.
Mutta samassa hän myös lohdutuksekseen huomasi, että tästä kamalasti
sovitetusta syystä jotkut onnellisuudenkin siemenet olivat itäneet.
Valpuri oli saanut huolellisemman kasvatuksen kuin hän oman äitinsä
luona olisi voinut saada. Ja tuo luonnoton side Hannun ja Valpurin
välillä oli kuin itsestään rauennut, kun leski oli tunnustettu Valpurin
äidiksi.
Kun vihdoin oli saavuttu Aumolan rantaan, kannettiin ruumiin arkku
talosta tulleiden palvelijain avulla aittaan. Takalon Elsa seisoi
kyynelsilmin aitan ovella ja näki, kuinka hänen kilvoittelijansa oli
väistynyt elämän levottomuudesta ja jättänyt hänet toiveittensa täyteen
nautintoon.
Saman päivän aamuna, jolloin Helenan maalliset jäännökset tuotiin
Aumolaan, oli Silpon Lauri lähtenyt venheellä yli joen, päissään,
niinkuin hän tavallisesti viime aikaan aina oli. Varomattomasti
liikkuen venheessä keskellä jokea, oli hän paistikkaan pudonnut
virtaan. Muuan mies oli hänen huomannut kolmasti kohottavan kättään,
kun hän nousi veden kalvoon ja sitten katoavan, ennenkuin apua saatiin
hänelle. Häntä lähdettiin kekseillä urkkimaan ja vielä samana päivänä
illalla hän löydettiin ja tuotiin venheessä Aumolan rantaan, josta hän
sitten vietiin suoraan kirkkomaalle, tohtorin tutkittavaksi.