Seuraavana aamuna oli Paimpolin ranta täynnä rahvasta. Jo toissa
päivänä oli islantilaisia alkanut lähteä, ja joka luodevedellä meni
uusi ryhmä merelle. Tänä aamuna piti viidentoista laivan lähteä,
niitten joukossa Leopoldinen, ja sen miesten vaimot ja äidit olivat
kaikki rannassa. Gaudista tuntui vähän oudolta, että hän oli heidän
joukossaan, että hänestäkin oli tullut islantilaisen vaimo ja että
hänkin oli tullut rantaan samasta surullisesta syystä. Hänen elonsa
ja olonsa oli edistynyt, niin tavattomasti muutamassa päivässä, että
hän tuskin oli päässyt käsittämään, että se oli todellista, hän oli
ikäänkun vastustamattomasti luistanut alas jyrkkää rinnettä, ja oli
pysähtynyt tähän loppuun, joka oli välttämätön, ja jonka alaiseksi
hänen nyt täytyi alistua niinkun muittenkin, jotka olivat siihen
tottuneet.
Hän ei ollut koskaan ennen ollut läsnä näissä jäähyväisissä. Se oli
hänelle outoa ja uutta. Hänellä ei ollut ketään vertaistaan näiden
naisten joukossa, hän tunsi olevansa yksin ja erillään muista, se
että hän oli ollut hieno neiti, vaikutti sittenkin, että hän oli
erikoisasemassa.
Ilma pysyi kauniina koko lähtöpäivän, merellä vain vyöryili lännestä
suuri maininki ennustaen tuulta, ja kaukana näkyi meri tyrskyilevän,
joka odotti tätä joukkoa.
Gaudin ympärillä oli muitakin, jotka olivat kauneita ja helliä, joilla
kyyneleet kiiluivat silmissä, mutta oli siellä välinpitämättömiäkin ja
naurajia, jotka olivat kovasydämmisiä, tai jotka eivät sattuneet ketään
rakastamaan. Vanhoja mummoja oli, jotka tunsivat kuoleman lähestyvän
ja itkivät pojistaan erotessaan, rakastavaiset suutelivat pitkään
toisiaan, juopuneita merimiehiä kuului lauleskelevan rohkaistakseen
itseään, toiset taas menivät laivoihin synkän näköisinä, ikäänkun
olisivat kidutettaviksi menneet.
Oli siellä rumiakin tapahtumia: onnettomia, jotka oli viekoteltu
kirjoittamaan kontrahdin alle joskus kapakassa, ja ne vietiin väkisin
laivoihin; heidän omat vaimonsa ja santarmit heitä jouduttivat.
Toisten, jotka olivat kovin väkeviä, peljättiin tekevän vastarintaa,
ne oli varovaisuuden vuoksi juotettu, ja ne tuotiin paareilla ja
suljettiin laivan ruumaan, kun olisivat kuolleita olleet.
Kauhistuen Gaud näki niitä vietävän sivu: minkälaisten kumppanien
seurassa hänen Yanninsa pitikään elää? Ja se mahtoi olla kamalaa, tuo
Islannin ammatti, kun se tämmöiseksi näyttäytyi ja herätti miehissä
moista kauhua?...
Mutta oli merimiehiä, jotka nauroivatkin; jotka epäilemättä niinkun
Yannkin rakastivat merielämää ja suurta kalastusta. Ne olivat
parhaimmat miehet, he näyttivät ylpeiltä ja komeilta, jos olivat
naimattomia, menivät laivaan huolettoman näköisinä, viimeistä kertaa
vilkaisten tyttöihin; jos olivat naineita, suutelivat he hellästi
vaimojaan ja lapsiaan, surullisina, kun piti erota, mutta toivoen
palaavansa rikkaampina. Gaud tunsi vähän rauhoittuvansa, kun hän näki,
että kaikki "Leopoldinen" miehet olivat semmoisia, sillä oli todellakin
valittu miehistö.
Kaksittain ja neljittäin lähtivät laivat satamasta, pienten
hinaajahöyryjen perästä. Ja juuri kun ne lähtivät liikkeelle,
paljastivat merimiehet päänsä ja lauloivat täysin voimin ylistysvirren
pyhän Neitsyen kunniaksi: "Oi terve, Meren tähti!" Rannalla naiset
viuhtoivat viimeisiä jäähyväisiään ja kyyneleet vierivät päähineitten
nauhoille.
Heti kun "Leopoldine" oli lähtenyt riensi Gaud nopein askelin Gaosien
taloon päin. Kuljettuaan puoli toista tuntia pitkin meren rantaa,
Ploubazlanekin tuttua polkua myöten, hän tuli äärimäisen niemen
kärkeen, uuteen kotiinsa.
"Leopoldine" aikoi vielä käydä ankkuriin Pors-Evenin ulkosatamaan
ja lähteä lopullisesti vasta illalla, he saivat siis siellä vielä
viimeisen kerran tavata toisiaan. Ja Yann tulikin maalle laivan
ruuhessa; hän tuli kolmeksi tunniksi jäähyväisille.
Maalla, johon ei meren viima päässyt vaikuttamaan, oli vieläkin sama
keväinen sää, sama tyyni taivas. He astuivat pitkin tietä käsitysten;
uudistivat eilistä kävelyään, yötä heillä vain ei enää ollut yhdessä
olla. He kuljeksivat maalitta, Paimpoliin päin, ja olivat kohta
kotinsa kohdalla, tietämättä ja ajattelematta he olivat tulleet sinne,
viimeisen kerran he astuivat sisään kotiinsa, jossa Yvonne muori aivan
peljästyi, kun näki heidän tulevan yhdessä.
Yann neuvoi Gaudia pitämään huolta kaikenlaisista pikku seikoista,
jotka hän jätti heidän kaappiinsa; etenkin hänen kauniista
hääpuvustaan: silloin tällöin se piti levitellä auringon paisteesen. --
Sotalaivoissa neuvotaan merimiehille semmoisia asioita. -- Gaud hymyili
hänelle, kun hän niin oli ymmärtävinään kaikki; hän sai olla varma
siitä, että Gaud oli huolellisesti hoitava ja vaaliva kaikkea, mikä oli
hänen omaansa.
Muuten nämä huolenpiteet eivät heille sen suurempiarvoisia olleet, he
puhelivat niistä, saadakseen puhella.
Yann kertoi, että "Leopoldinessa" äskettäin oli heitetty arpaa
kalastuspaikoista, ja että hän oli iloissaan, kun oli sattunut saamaan
yhden paraimpia. Mutta Gaud tahtoi häntä tarkemmin selittämään, sillä
hän tunsi vielä vähän Islannin asioita.
-- Näetkös, Gaud, hän sanoi, meillä on laivan reunassa määrätyissä
paikoissa aukkoja, ja niissä pidetään pyöriä, joita myöten siimat
juoksevat. Ja nämä aukot me jaamme heittämällä niistä arpaa, tai
ottamalla kukin numeroidun lipun laivapojan lakista. Jokainen saa
omansa ja koko kalastuskautena ei saa laskea siimaansa toisen paikasta,
ei saa muuttaa paikkaa. Minun paikkani sattui perään, josta, niinkun
tietänet, saadaan enin kalaa; ja sitten se on aivan suuren vantin
vieressä, johon aina voi kiinnittää öljykangaspalan, josta sentään
vähän suojaa saapi kasvoille lunta ja rakeita vastaan; -- sehän on
tietysti hyvä, ihoa ei niin polta pitkillä sateilla ja silmät pysyvät
kauvemmin kirkkaina...
... He puhelivat aivan hiljaa, ikäänkun olisivat peljänneet
säikyttävänsä käsistään viimeiset hetket, karkottavansa ajan nopeammin.
Heidän keskustelullaan oli omituinen luonne, jommoinen kaikella on,
jonka kohta pitää auttamattomasti loppua: vähäpätöisimmätkin seikat,
mitä lie toisilleen sanoivat, tuntuivat silloin erinomaisilta ja
tärkeiltä.
Viimeisenä eron hetkenä Yann sulki vaimonsa syliinsä ja he syleilivät
toisiaan pitkään, ääneti sanaakaan sanomatta.
Hän meni laivaansa, harmaat purjeet levitettiin ja vieno, läntinen
vihuri pullisti ne. Gaud tunsi hänet vielä kaukaa, kun hän heilutti
hattuaan sopimuksen mukaan. Ja hän katseli kauvan katoavaa miehen
haamua merellä, etenevää Yanniaan. -- Se oli hän tuo tumma miehen
muotoinen varjo, joka kuvautui vaaleansinistä vettä vasten, -- se
kävi yhä epäselvemmäksi, se katosi näkymättömiin, silmät vaan jäivät
katsomaan samaan paikkaan, vaikka eivät enää mitään erottaneet...
Sen mukaan kun "Leopoldine" eteni, kulki Gaud jalkasin pitkin rantaa,
ikäänkun manetin vetämänä.
Mutta kohta hänen täytyi pysähtyä, sillä manner loppui, ja hän
istuutui viimeisen suuren ristin juurelle, joka on pystytetty kivien
ja ajonc-pensaitten sekaan. Koska se paikka oli korkealla, näytti meri
siitä katsoen ikäänkun kohoavan ylöspäin edetessään, ja "Leopoldine"
näytti poistuessaan, yhä pienemmäksi käyden, vähitellen nousevan
äärettömän kehän rinnettä ylös. Meri aaltoili harvaan, ikäänkun
maininki olisi käynyt jostakin kauheasta myrskystä, joka oli riehunut
jossain muualla, tuollapuolen taivaanrantaa; mutta silmänkantaman
alalta, jossa Yann vielä oli, oli kaikki tyyntä.
Gaud yhä katseli, koittaen muistiinsa kiinnittää laivan muodon,
purjeitten ja laivanrungon piirteet, jotta hän voisi tuntea sen kaukaa
jo, kun hän tulisi tähän samaan paikkaan odottamaan sitä.
Lännestä yhtämittaa vyöryili mahdottomia laineita, säännöllisesti
toinen toisensa perästä, lepäämättä, uudistaen hyödyttömiä
ponnistuksiaan, murtuen samoja kallioita vastaan, tyrskyillen ja
kastellen hiekan samasta kohdasta. Ja ajanpitkään tuntui oudolta, meri
kohisi niin kumeasti, ilma ja taivas olivat niin selkeitä, oli kun meri
olisi pyrkinyt paisumaan yli reunojensa ja hukuttamaan rannat.
Sillä välin kävi "Leopoldine" yhä pienemmäksi ja hälveni etäisyyteen.
Luultavasti joku merenvirta sitä kuljetti, sillä illan vihurit olivat
heikkoja ja kuitenkin se eteni nopeasti. Se oli vain pieni harmaa
pilkku, ja se jo kohta tuli näköpiirin äärimäiseen rajaan ja oli
katoava äärettömyyteen, josta hämärä jo alkoi koittaa.
Kello seitsemän aikaan illalla tuli yö ja vene katosi näkymättömiin,
Gaud palasi kotiinsa, yleensä rohkealla mielellä, vaikka silmiin
kiertyikin kyynel toisensa perästä. Oli sentään suuri erotus, olisi
ollut sanomattoman synkkää ja tyhjää, jos hän olisi nyt, niinkun muina
vuosina lähtenyt jäähyväisiäkään sanomatta. Nyt oli aivan toista,
kaikki oli muuttunut, sulostunut; Yann oli hänen omansa, hän tunsi
olevansa rakastettu, erosta huolimatta, yksin kotiin tullessaan oli
hänellä kumminkin se lohdutus, että hän iloisesti saattoi odottaa
syksyä, jolloin he jälleen saisivat nähdä toisensa.