Illan tullen rakastavaiset mielellään istuvat yhdessä penkeillä ovien
vieressä.
Samaa tapaa noudattivat Yann ja Gaudkin. Joka ilta he istuivat
armastellen Moanien mökin edustalla, vanhalla graniittipenkillä.
Toisilla on kevät, metsän siimes, viileät illat, kukkivat ruusut.
Heillä oli vain helmikuun hämärät, jotka levisivät rannikkomaiseman
yli, jossa oli ainoastaan ajonc-pensaita ja kiviä. Ei ollut ainoatakaan
vihantaa oksaa heidän yläpuolellaan tai ympärillään, ei muuta kun
rajaton taivas, jolla sumupilviä hitaasti kuljeksi. Ja kukkien asemesta
ruskeita merileviä, joita kalastajat rannalta tullessaan, olivat
kuljettaneet verkoissaan poluille.
Talvet eivät ole kovia näillä tienoin, merituulet tekevät ne
lauhkeiksi, mutta hämärä toi kuitenkin tullessaan jäätävää kosteutta ja
hienoa läpitunkevaa sadetta, joka asettui hartioille.
He jäivät kumminkin paikoilleen, he viihtyivät hyvin siinä.
Ja penkki, joka oli sataa vuotta vanhempi, ei ihmetellyt heidän
rakkauttaan, se oli ennenkin nähnyt paljon semmoista, se oli
sukupolvesta sukupolveen kuullut nuorten kuiskailevan lempeitä sanoja,
ja aina samoja, toisilleen; se oli tottunut näkemään rakastavaisten
aikojen kuluttua tulevan takasin vapiseviksi ja horjuviksi vanhuksiksi
muuttuneina, ja istuvan samalle paikalle -- mutta päivällä --
hengittämään vielä vähän raitista ilmaa ja lämmittelemään viimeisessä
auringon paisteessa.
Tuon tuostakin Yvonne muori pilkisti ovesta ulos, katsellakseen heitä.
Ei siksi, että hän olisi tahtonut tietää, mitä he tekivät keskenään,
mutta vain myötätuntoisuudesta, saadakseen ilokseen katsella heitä ja
myös koittaakseen saada heitä sisään. Hän sanoi: -- Teille tulee vilu,
lapsi kullat, sairastutte vielä. Herranen aika, minä vain kysyn, onko
viisasta istua näin kauvan ulkona.
Vilu!... Heilläkö olisi ollut vilu? Eivät he mitään muuta tunteneet kun
onnea, he vain iloitsivat, että saivat olla yhdessä, vieretysten.
Ne, jotka illoin kulkivat ohitse, kuulivat kahden äänen hiljaisen
pakinan sekaantuvan läheisen meren kuohuntaan. Se oli kun sointuvaa
soittoa, Gaudin heleään ääneen yhtyi Yannin matala, jolla oli viehkeä,
hellä sointu. Tieltä saattoi erottaa heidän molempien ruumiinpiirteet
graniittiseinää vasten, jonka juurella he istuivat: ensin näki Gaudin
valkean päähineen sitten koko hänen mustaan pukuun puetun solakan
vartalonsa, ja hänen vieressään hänen ystävänsä leveät hartiat. Heidän
yläpuolellaan mutkikas olkikatto, ja kaiken tämän ympärillä loppumaton
hämärä, ääretön väritön taivas.
Viimein he menivät sisään ja istuivat uunin ääreen, vanha Yvonne
oli nukkunut, pää oli painunut ryntäille, hän ei häirinnyt nuoria
rakastavaisia. He jatkoivat hiljaista keskusteluaan, heillä oli kahden
vuoden äänettömyys palkittava; heillä oli niin paljon sanomista
toisilleen, sillä heidän piti niin pian erota.
He olivat päättäneet asua Yvonne muorin luona, joka testamentin kautta
luovutti mökkinsä heille; tällä kertaa he eivät panneet toimeen mitään
parannuksia ajan puutteesta, mutta Yannin Islannista palattua he
aikoivat vähän kaunistaa pientä pesäänsä joka oli jotensakin kolkko.