Muuanna päivänä kesäkuun ensi puoliskolla, kun Yvonne muori tuli
kotiin, naapurit sanoivat hänelle, että häntä oli käyty kutsumassa
meriviraston asiamiehen luo.
Varmaankin se koski hänen pojanpoikaansa, mutta ei se herättänyt
hänessä pelkoa. Meren kulkijain perheillä on usein asioita meriviraston
kanssa, ja hän, joka oli merimiehen tytär, vaimo, äiti ja äidinäiti,
oli ollut viraston kanssa tekemisissä jo kuusikymmentä vuotta.
Epäilemättä jotain asioita Sylvestreltä; tai kenties säästöjä hänen
palkastaan "Circellä", jotka muori saisi nostaa valtakirjansa nojalla.
Tuntien velvollisuutensa herra asiamiestä kohtaan, hän pukeutui
parhaimpiin vaatteisiinsa ja valkeaan päähineesensä ja läksi sitten
matkalle kello kahden aikaan.
Hän astua köpiköi nopeasti ja tiheään rantapolkuja pitkin Paimpoliin
päin, kuitenkin vähän huolissaan muistellessaan, ettei hän kahteen
kuukauteen ollut saanut kirjettä.
Hän kulki vanhan kosijansa sivu, joka istui oven suussa, vielä
ränstyneenä talven pakkasista.
-- No, kas vaan!... Koska vaan tahdotte, niinkun tiedätte,
kultaseni!... (Hän yhä tarkotti lautapukua, joka kummitteli hänen
ajatuksissaan).
Kesäkuun kaunis ilma hymyili hänen ympärillään. Kivisillä kunnailla
oli vieläkin ainoastaan matalia, keltakukkaisia ajonc-pensaita, mutta
laaksoissa, jotka olivat suojatut meren tuimilta tuulilta, oli tuore,
kaunis kasvullisuus, kukkivia orapihlajoita ja korkeata tuoksuvaa
ruohoa. Muori ei sitä huomannut, hän, joka oli niin vanha, joka oli
elänyt niin monen monta kesää, josta vuodet nyt olivat niin lyhyitä kun
päivät...
Synkästä kivestä tehtyjen, kurjien hökkelien ympärillä oli ruusuja,
neilikoita ja lumikelloja, korkeilla, sammaltuneilla olkikatoillakin
oli tuhansia pikku kukkia, jotka houkuttelivat luokseen ensimäisiä
valkoisia perhosia.
Islanninkävijäin maassa oli kevät melkein lemmetön, ja kauniit,
komeavartaloiset tytöt, jotka istuivat uneksien ovilla, näyttivät
katselevan kauvaksi, näkyvien esineitten taa ruskeilla tai sinisillä
silmillään. Ne nuoret miehet, joista he haaveksivat ja joista he
uneksivat olivat kalastamassa kaukana, Pohjoisjäämerellä.
Mutta sittenkin oli kevät, lämmin, suloinen, viehättävä kevät,
hyönteiset surisivat ja vastasyntyneet kasvit tuoksuivat.
Ja kaikki, mikä oli sielutonta, hymyili yhä vanhalle mummolle, joka
kulki niin nopeasti, kun jaksoi, saamaan tietoa viimeisen pojanpoikansa
kuolemasta. Hän lähestyi sitä kauheata hetkeä, jolloin hänelle piti
ilmoitettaman, mitä oli tapahtunut kaukana Kiinanmerellä. Hän oli sillä
synkällä matkalla, jota Sylvestre oli aavistanut kuolinhetkellään ja
joka oli hänestä pusertanut viimeiset tuskankyyneleet: hänen vanha
mummo kultansa oli kutsuttu Paimpolin virastoon saamaan tietoa hänen
kuolemastaan!
-- Hän oli aivan selvään nähnyt muorin astuvan tietä pitkin, nopeasti
suoraan eteenpäin, ruskea huivi hartioilla, päässä suuri päähine
ja sateenvarjo kädessä. Ja tämä näky oli saanut hänet kohoutumaan
vuoteellaan ja käänteleimään kauheissa tuskissa, sillä välin kun
etelämainen suuri, punainen aurinko mailleen mennessään paistoi sisään
sairashuoneen luukusta ja näki hänen kuolevan.
Ainoa erotus oli, että Sylvestre viimeisessä kuvittelussaan oli
kuvaillut mummonsa astuvan sateisen taivaan alla, mutta nyt olikin
päinvastoin iloinen, oikullinen kevätpäivä...
Paimpolia lähestyessään hän tunsi käyvänsä yhä levottomammaksi ja
joudutti vieläkin kulkuaan. Tiimeinkin hän oli perillä harmaassa
kaupungissa, sen ahtailla kivikaduilla, jonne aurinko paahtoi, ja hän
tervehti muita vanhuksia, ikäisiään, jotka istuivat ikkunainsa ääressä.
Heitä kummastutti nähdä mummoa ja he sanoivat:
-- Minnehän hän menee niin nopeasti, pyhävaatteissaan, keskellä viikkoa?
Herra komisarjus ei ollut itse kotona. Pieni, hyvin ruman näköinen
olento, noin viisitoista vuotias, joka oli hänen sihteerinsä, istui
kirjoituspöytänsä ääressä. Koska hän oli liian huonosti kasvanut
kelvatakseen kalastajaksi, oli hän saanut jonkunlaisen kasvatuksen ja
päivät pitkät hän istui tuolillaan, mustat kalvosimet käsissä, papereja
tahrustellen.
Kun muori oli sanonut hänelle nimensä, nousi hän hyvin tolkun näköisenä
ottamaan leimatuita papereja arkusta.
Niitä oli paljon,... mitähän tämä merkitsi? Todistuksia, sinetillä
varustettuja paperia, meren kellastuttama merimiehen muistikirja,
kaikki ne melkein haisivat kuolleelta...
Hän levitti ne muori paran eteen, joka alkoi vavista ja jonka päätä
huimasi. Hän oli näet tuntenut kaksi kirjettä, jotka Gaud hänen
puolestaan oli kirjoittanut pojanpojalle, ja jotka aukaisematta olivat
tulleet takasin... Juuri niin oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta
sitten, kun hänen poikansa Pierre kuoli: kirjeet oli lähetetty takasin
Kiinasta herra komisarjukselle, joka oli toimittanut ne hänelle...
Poika luki opettavalla äänellä: "Moan, Jean-Marie-Sylvestre,
Sisäänkirjoitettu Paimpolissa, sivu 213, matrikkeli numero 2091,
kuollut laivalla Bien-Hoassa, 14:nä..."
-- Mitä?... Mitä hänelle on tapahtunut, herra kulta?...
-- Kuollut!... Hän on kuollut, poika toisti.
Ei hän, Jumala paratkoon, luultavasti ollut häjy, kirjuri parka;
syynä siihen, että hän sanoi sen niin rutosti, oli pikemmin puuttuva
arvostelukyky, vaivainen raukka ei ymmärtänyt. Ja kun hän näki,
ettei mummo käsittänyt tätä kaunista sanaa, niin hän selitti
bretagnenkielellä:
-- "Marw éo!"...
-- "Marw éo!"... (Hän on kuollut!...)
Muori toisti hänen sanojaan vanhuudesta väräjävällä äänellä, niinkun
halennut kaiku matkii välinpitämätöntä lausetta.
Sitäpä hän puoleksi oli aavistanutkin, mutta se sai hänet vaan
vapisemaan, nyt kun se oli varmaa, se tuskin näytti koskevan häneen.
Ensiksikin oli hänen kärsimiskykynsä todellakin hiukan tylstynyt ajan
pitkään, etenkin viime talven kuluessa. Suru ei hänessä heti päässyt
vallalle. Ja tällä hetkellä hänen päätään vähän huimasi, ja hän sekotti
tämän kuolemantapauksen toisiin: sillä häneltä oli kuollut niin paljon
poikia!... Hän tarvitsi vähän aikaa käsittääkseen, että tämä oli hänen
viimeisensä, jota hän niin rakasti, jonka puolesta hän luki kaikki
rukouksensa, jota varten hän eli, johon hän oli kiinnittänyt kaiken
toivonsa ja kaikki ajatuksensa, joita jo lähestyvä synkkä toinen
lapsuus alkoi hämärtää...
Häntä hävetti näyttää epätoivoaan pienelle herralle, joka häntä
inhotti: sillä tavallako isoäidille piti ilmoittaa hänen pojanpoikansa
kuolemaa!... Hän pysyi suorana ja jäykkänä kirjoituspöydän ääressä,
repien ruskean huivinsa ripsuja vanhoilla, pesusta kuihtuneilla
sormillaan.
Voi kuinka kaukana hän oli kotoaan!... Hyvä Jumala, sitä matkaa,
mikä hänen täytyi kulkea, ja kulkea siivosti, ennenkun hän pääsi
mökkiinsä, jonne hän pyrki sulkeutumaan, -- niinkun haavoitettu
metsäneläin kätkeytyy maapesäänsä kuolemaan. Siksi hän myöskin koetti
olla ajattelematta, olla selvään ymmärtämättä, sillä pitkä matka häntä
pelotti.
Hän sai valtakirjan perillisenä nostaa ne kolmekymmentä markkaa,
jotka oli saatu myömällä Sylvestren tavarat; myös sai hän kirjeet,
todistukset ja laatikon, jossa oli kunniaraha. Kömpelösti hän otti
vastaan ne, sormet harallaan, hän muutteli niitä toisesta kädestä
toiseen, eikä löytänyt taskujaan mihin panna niitä.
Hän kulki Paimpolin läpi yhtä mittaa näkemättä ketään, ruumis
kumarassa, niinkun se joka on putoamaisillaan, veri kuohui hänen
korvissaan; -- hän vaan kiiruhti eteenpäin ponnistellen viimeisiä
voimiaan, niinkun kone, joka jo on vanha ja viimeisen kerran on pantu
käymään täyttä vauhtia, vaikkapa räjähtäisikin rikki.
Kolmannella kilometrillä hän jo kulki aivan koukussa, aivan uupuneena,
silloin tällöin hänen puukenkänsä kävivät kiviin, jolloin aina hänen
päätään repäisi. Ja hän pyrki yhä kiireemmin kotiinsa, hän pelkäsi
kaatuvansa ja että hänet sitten kannettaisiin kotiin...