I.

Viisi tavattoman harteikasta miestä istui, kyynäspäät pöydän nojassa,

juoden, hämärässä kojun tapaisessa, joka haisi suolavedeltä ja mereltä.

Kajuutta, joka oli liian matala mokomille kookkaille miehille, kapeni

perältä ja näytti suuren kalalokin ontolta sisustalta; se heilui

hiljalleen, hitaasti kun unessa, synnyttäen valittavan yksitoikkosen

äänen.

Ulkona mahtoi olla meri ja yö, sen varmempaan ei sitä tiennyt; ainoa

aukko, joka oli katossa, oli suljettu puukannella, vanha kattolamppu

yksin valaisi heiluen edestakasin.

Uunissa paloi tuli; kastuneita vaatteita riippui kuivamassa, ne

höyrysivät, höyry sekaantui savuun, joka tuprusi savupiipuista.

Tanakka pöytä täytti melkein koko huoneen, mukautuen tarkasti sen

muodon mukaan, parhaiksi oli tilaa jäljellä niin paljon, että mahtui

tunkeutumaan sen ympäri, kun pyrki istumaan tammiseiniin kiinnitetyille

kapeille kirstuille. Katto oli paksuista palkeista ja niin matalalla,

että parhaiksi mahtui suorana istumaan; selän takana olivat makuusijat,

jotka näyttivät paksuun puuhun koverretuilta, ne olivat ikäänkun

hautakammion komeroita. Kaikki puu oli maalaamatonta ja karkeata,

kosteuden ja suolan kovettamaa, kulunutta ja alituisesta käsien

kosketuksesta sileäksi hankaantunutta.

Miehet olivat juoneet haarikoistaan viiniä ja siiteriä, ja elämän ilo

loistikin heidän suorista ja rehellisistä kasvoistaan. Tänään he jäivät

istumaan pöydän ääreen ja keskustelivat bretagnen kielellä naisista ja

naimisista.

Perimmäisessä nurkassa, kunniapaikalla, oli pienellä hyllyllä

fajanssinen neitsyt Marian kuva. Se oli vanhanpuoleinen, tuo

merimiesten suojeluspyhimys, ja hyvin yksinkertaisesti se oli maalattu.

Mutta fajanssi-ihmiset säilyvät paljoa kauvemmin kun oikeat ihmiset;

ja sen punainen ja sininen puku näyttikin melkein uudelta puisessa

hökkelissä, jossa kaikki muu oli harmaata ja savustunutta. Monta

palavaa rukousta se lie saanut kuunnella vaaran hetkinä; sen jalkojen

juureen oli naulattu kaksi vihkoa tekokukkasia ja yksi rukousnauha.

Kaikki viisi miestä olivat samanlaisissa puvuissa, paksu, sininen

villapusero peitti vartalon, puseron alareuna oli vyötäisten kohdalla

työnnetty housujen sisäpuolelle; päähine oli öljytystä palttinasta

tehty, kypärin muotoinen, sitä kutsutaan _suroîst'iksi_ (lounaseksi,

lounastuulen mukaan, joka niillä seuduin tuo sadetta).

He olivat eri ikäisiä. "Kapteeni" oli noin neljäkymmentä, kolme oli

kahdenkymmenen viiden ja kolmenkymmenen välillä. Viides, jota he

nimittivät Sylvestreksi eli Lurluksi, oli vain seitsemäntoista. Hän

oli jo mies ruumiiltaan ja voimiltaan; musta parta, hienon hieno ja

hyvin kihara, peitti posket; silmät vain olivat lapsen, ne olivat

harmaansiniset, erittäin lempeät ja viattomat.

He näyttivät oikein toden teolla nauttivan olostaan, istuessaan lähellä

toisiaan ahtaassa, pimeässä majassaan.

... Ulkona mahtoi olla yö ja meri, musta, aava, ääretön ala vettä.

Vaskinen kello, joka oli seinään kiinnitetty, näytti yhtätoista --

yhtätoista illalla epäilemättä; sade kuului räiskyvän puukattoa vastaan.

Leikkiä laskien he keskustelivat keskenään naimiskaupoista, --

sanomatta kuitenkaan mitään sopimatonta. Ei, he tuumailivat sopivia

kauppoja niille, jotka vielä olivat naimattomia, taikka kertoivat

hauskoja tapahtumia mailta, hääjuhlien ajoilta. Jonkunkerran tosin he

nauruun purskahtaen tekivät hiukan liian selviä viittauksia rakkauden

iloihin. Mutta rakkaus tämänlaatuisten ihmisten käsityksen mukaan on

aina raitis ja sen raaimmissakin muodoissa on siinä aina jotain melkein

puhdasta.

Sillä välin alkoi Sylvestre ikävöidä, kun ei muuatta, jota kutsuttiin

Jeaniksi (bretagnelaiset lausuvat sen nimen: Yann), vielä kuulunut.

Ja missäkäs se sitten viipyi tuo Yann; yhäkö hän oli ylhäällä työssä?

Miksi ei hän tullut alas, hänkin puolestaan ottamaan osaa juhlaan?

-- Johan on kohta puoliyön aika, sanoi kapteeni.

Ja nousten pystyyn hän päällään aukaisi puisen luukun, kutsuakseen

siitä tuota Yannia. Outoa valoa tulvaili silloin ulkoa kajuuttaan.

-- Yann! Yann!... Mies hoi!

"Mies" vastasi ulkoa käreällä äänellä.

Ja se kummallisen kalpea valo, jota oli tulvaillut hetken ajan auki

olleen luukun kautta, oli aivan päivän valon kaltaista. -- "Jo on

kohta keskiyö!" Kuitenkin se oli melkein kun auringon valoa, ikäänkun

hämärtävää valoa, joka heijastui hyvin kaukaa kummallisista peileistä.

Luukku suljettiin, oli taas yö, pieni kattolamppu alkoi taas levittää

keltaista valoaan, ja suuriin saappaisiin puettu "mies" kuului astuvan

alas puisia portaita myöten.

Hän astui sisään, mutta hänen täytyi kumartua melkein kaksinkerroin,

jotta hän näytti suurelta karhulta, sillä hän oli melkein jättiläisen

kokoinen. Ensin hän irvisti ja nipisti nenän latvaansa kitkerän

suolahajun vuoksi.

Hän oli tavallista paljoa suunnattomampi mies, etenkin harteistaan,

jotka olivat suorat kun raakapuu. Jos häntä katseli suoraan edestäpäin,

niin hänen olkalihaksensa, jotka näkyivät sinisen mekon alta, näyttivät

tavattomilta palleroilta. Hänellä oli suuret, ruskeat vilkkaat silmät,

katse oli ylpeä ja taipumaton.

Sylvestre kietoi kätensä Yannin kaulaan, veti häntä luokseen hellästi

kun lapsi; hän oli kihloissa Yannin sisaren kanssa, ja kohteli häntä

kun suurta veljeä. Toinen antoi hyväillä itseään, ikäänkun leikkisä

jalopeura, hymyillen vastaukseksi, jolloin hänen valkoiset hampaansa

näkyivät.

Hänen hampaansa, joilla hänen suussaan oli ollut enemmän tilaa

järjestyä kun muitten ihmisten, olivat hiukan harvassa ja näyttivät

pieniltä. Hänen vaaleat viiksensä olivat aivan lyhyet, vaikk'ei

niitä koskaan leikattu; ne olivat lujasti kierretyt kahteen pieneen

säännölliseen sykkyrään hienopiirteisten huulien päälle: niitten kärjet

röyheltyivät kummankin puolen, syvien suupielien kohdalla. Muu osa

hänen partaansa oli ajettu pois, ja hänen punakoilla poskillaan vielä

oli semmoinen terve sametin tapainen hienous, kun hedelmillä, joita ei

kukaan vielä ole koskettanut.

Lasit täytettiin uudestaan, kun Yann oli istuutunut; laivapoikaa

huudettiin täyttämään ja sytyttämään piippuja. Sytyttäessään hänkin

sai polttaa vähäsen. Se oli pieni tanakka poika, pullakkaposkinen,

serkuntapainen kaikille näille merimiehille, jotka olivat enemmän tai

vähemmän sukua keskenään; hänen työnsä oli kylläkin raskasta, mutta

sen ohella oli hän kaiken laivaväen suosikki. Yann antoi hänelle juoda

lasistaan ja sitten hänet lähetettiin makaamaan.

Sitten taas jatkettiin keskustelua suuresta avioliittokysymyksestä.

Ja sinä, Yann, Sylvestre kysyi, koska me sinun häitäsi vietämme?

-- Etkö sinä häpeä, sanoi kapteeni, moinen mies kun sinä, olet jo

seitsemän kolmatta vuotta, etkä vielä ole naimisissa. Mitähän tytöt

ajattelevatkaan, kun sinut näkevät'?

Hän vastasi kohotellen kauheita olkapäitään, tavalla, jolla hän osoitti

suurestikin naisia halveksivansa.

-- Häistäni minä itse huolen pidän, ne minä vietän yöksi tai tunniksi,

miten sattuu.

Yann oli äskettäin lopettanut viisivuotisen asevelvollisuutensa. Siellä

hän oli, kanuunamiehenä sotalaivassa ollessaan, oppinut puhumaan

ranskaa ja tekemään epäilyttäviä arveluita. -- Sitten hän alkoi kertoa

viimeisestä seikkailustaan, jota näytti kestäneen viisitoista päivää.

Se oli ollut Nantesissa, muutaman laulajattaren kanssa, Eräänä

iltana, mereltä palatessaan, hän oli hiukan juovuksissa mennyt

erääsen ravintolaan. Ovella oli nainen, joka möi mahdottoman suuria

kukkasvihkoja kahdestakymmenestä markasta. Hän oli ostanut yhden,

tuskin tietäen mitä sillä tekisi, heti sisään tultuaan oli hän sen

nakannut täyttä vauhtia vasten kasvoja sille, joka lauloi näyttämöllä,

-- puoleksi hurjana mieltymyksen osoitteena, puoleksi pilkatakseen

mokomaa maalattua nukkea, joka hänestä päälliseksi oli aivan liian

punanen. Nainen oli samalla antautunut, ja oli sitten lähes kokonaista

kolme viikkoa jumaloinut Yannia.

-- Vieläpä hän, minun poislähtiessäni, lahjoitti minulle tämän

kultakellon.

Ja näyttääkseen heille sitä, nakkasi hän sen pöydälle kun minkäkin

leikkikalun.

Kaiken tämän hän oli kertonut karkein sanoin ja omatekoisin kuvin.

Mutta tämä sivistyneen elämän synnyttämä kevytmielisyys ei juuri

tuntunut luonnolliselta näitten alkuperäisten ihmisten keskustassa,

se ei sointunut yhteen meren äärettömän hiljaisuuden kanssa, jonka

aavisti vallitsevan heidän ympärillään, sen keskiyön valon kanssa,

joka ylhäältä oli sisään tunkeutunut, joka oli muistiin johdattanut

napaseutujen kituvan kesän.

Tämä Yannin puhetapa huolestutti ja hämmästyttikin Sylvestreä. Hän

oli viaton lapsi, jota oli kasvattanut kunnioittamaan sakramentteja

[avioliittoa pitävät katolilaiset myöskin sakramenttina. Suom. muist.]

hänen vanha mummonsa, kalastajan leski Ploubazlanekin kylästä. Aivan

pienenä hän oli mummonsa kanssa joka päivä käynyt äitinsä haudalla

polvillaan rukousnauhaansa lukemassa. Hautuumaalta, joka oli meren

rannalla, näki kauvaksi Kanaalin harmaata vettä, jonne hänen isänsä

muinoin oli hukkunut haaksirikkoon. -- Koska he, mummo ja hän, olivat

köyhiä, oli hänen hyvin aikaiseen täytynyt ruveta kalastamaan, ja

hän oli siten viettänyt jo lapsuutensa merellä. Joka ilta hän vielä

luki rukouksensa, ja hänen silmissään oli säilynyt uskonnollinen

vilpittömyys. Hänkin oli kaunis ja Yannin jälkeen oli hän vartaloltaan

komein laivamiehistä. Hänen lempeä äänensä ja lapsellinen puhetapansa

oli hiukan ristiriidassa hänen korkean vartalonsa ja mustan partansa

kanssa. Koska hän oli kasvanut hyvin nopeasti, niin hän melkein näytti

ihmettelevän sitä, kun oli niin äkkiä tullut harteikkaaksi ja suureksi.

Hän aikoi kohta mennä naimisiin Yannin sisaren kanssa, mutta hän ei

koskaan ollut vastannut minkään muun tytön helliin katseisiin.

Laivassa oli kaikkiaan ainoastaan kolme makuusijaa, -- aina yksi

kahta varten, ja he makasivat vuorotellen, järjestyksessä, jakaen yön

keskenään.

Kun he olivat päättäneet juhlansa, -- jota he viettivät

suojeluspyhimyksenä, Neitsyt Marian taivaasen astumisen muistoksi, --

oli jo vähän yli puoliyön. Kolme heistä ryömi makaamaan pieniin mustiin

vuodeonkaloihinsa, jotka olivat hautaholvien kaltaisia, ja toiset

kolme nousivat laivan kannelle keskeytynyttä suurta kalastustyötään

jatkamaan: ne olivat Yann, Sylvestre ja muuan Guillaume niminen, heidän

kotipuoleltaan.

Ulkona oli päivä, ikuinen päivä.

Mutta se oli kalpeata valoa, kalpeata, jommoista ei missään ole

muualla; se verhosi esineet ikäänkun sammuneen auringon heijastuksilla.

Suorastaan heidän ympärillään alkoi ääretön ulappa, joka oli aivan

väritön, ja heidän laivansa lankkujen ulkopuolella näytti kaikki,

läpikuultavalta, käsittämättömältä, olemattomalta.

Silmä tuskin saattoi käsittää, mikä oli merta, aluksi se näytti

jonkunlaiselta väräjävältä peililtä, jolla ei ollut mitään kuvaa

heijastettavana; etempänä se näytti muuttuvan sumuaavikoksi, -- ja

sitten ei ollut enää mitään, ei ollut taivaanrantaa eikä rajoja.

Ilman raitis kosteus oli läpitunkevampaa kun täydellinen kylmyys, ja

hengittäissä tuntui pian suolanmaku suussa. Oli aivan tyyni, eikä enää

satanut; ylhäällä muodottomat ja värittömät pilvet näyttivät sisältävän

kätkettyä valoa, jota ei saattanut käsittää; saattoi nähdä selvästi,

vaikka samalla tunsi olevan yön, ja esineiden oudolla kalpeudella ei

ollut mitään semmoista väriä, jolle olisi nimen löytänyt. Nämä kolme

miestä, jotka olivat siinä, olivat lapsuudestaan saakka eläneet tällä

kylmällä merellä, keskellä sen kummia näkyjä, jotka ovat epäselviä kun

aaveet. He olivat tottuneet näkemään tämän vaihettelevan äärettömyyden

outoa leikkiä ahtaan lankkuasuntonsa ympärillä, ja heidän silmänsä

olivat siihen yhtä tottuneet, kun meren suurten lintujen.

Laiva kellui hitaasti paikallaan, aina jatkaen samaa valitustaan, ja

se oli yksitoikkonen kun bretagnelainen laulu, jota nukkunut ihminen

unissaan tavottelee. Yann ja Sylvestre olivat nopeasti laittaneet

kuntoon koukkunsa ja siimansa, sillä välin kun kolmas mies aukaisi

suolanelikon ja teroittaen suurta puukkoaan istuutui heidän taakseen

odottamaan.

Ei hänen kauvan tarvinnut odottaa. Tuskin he olivat heittäneet siimansa

kylmään ja tyyneen veteen, niin jo vetivät ylös suuria kaloja,

kiiltäviä, teräksen harmaita.

Ja yhä lakkaamatta turskia tarttui koukkuun: nopeasti ja pysähtymättä

tätä äänetöntä kalastusta harjotettiin. Kolmas mies puhkasi vatsan

suurella puukollaan, halkaisi, suolasi, luki, ja suolakalaa, josta

heidän palattuaan piti saada suuret rahat, kokoontui suuriin kasoihin

heidän taakseen, tuoretta, vielä märkää kalaa.

Tunnit kuluivat yksitoikkosesti, ja suuressa avaruudessa muuttui valo

hitaasti; nyt se jo näytti todellisemmalta. Mikä oli ollut vaaleata

hämärää, jonkunlaista pohjolan kesän iltaa, muuttui nyt, ilman mitään

välillä olevaa yötä, aamuruskon tapaiseksi, jota kaikki meren peilit

heijastivat välkkyvinä ruusunpunaisina säteinä...

-- Todellakin, Yann, sinun täytyisi mennä naimisiin, sanoi äkkiä

Sylvestre, katsoen veteen, mutta täyttä totta tällä kertaa. Hän näytti

siltä, kun hän hyvin tuntisi jonkun Bretagnessa, jonka hänen suuren

veljensä ruskeat silmät olivat vallanneet, mutta hän näytti arastelevan

kosketellessaan tätä tärkeätä seikkaa.

-- Minunko!... Kyllä, kerran minä vielä vietän häitäni -- ja hän

nauroi, tuo Yann, aina yhtä halveksivasti, -- mutta en kenenkään meidän

puolen tytön kanssa; ei, minä vietän häitä meren kanssa, ja minä kutsun

teidät kaikki tanssiaisiin, jotka minä silloin pidän...

He jatkoivat kalastustaan, sillä ei saanut tuhlata aikaansa

puhelemiseen: he olivat keskellä ääretöntä kalaparvea, liikkuvaa

särkkää, jota oli kulkenut heidän sivutseen yhtä mittaa kaksi päivää.

He olivat kaikki valvoneet edellisen yön ja vedelleet

kolmessakymmenessä tunnissa päälle tuhannen suuren turskan;

sentähden heidän voimakkaat kätensä olivatkin uupuneet ja he olivat

torkkuneet. Mutta heidän ruumiinsa valvoivat ja jatkoivat itsestään

kalastamisliikkeitä, sillä välin kun heidän sielunsa, ajoittain,

vaipui täyteen uneen. Mutta se meri-ilma, jota he hengittivät, oli

puhdasta kun maailman ensimäisen päivän, ja niin virkistävää, että

he väsymyksestään huolimatta tunsivat rintansa paisuvan ja poskensa

punottavan.

Aamuvalo, todellinen valo, oli viimeinkin koittanut; niinkun luomisen

päivänä se "oli eronnut pimeydestä", joka näytti taivaan rannalle

kokoontuneen ja viipyvän siinä suurissa joukoissa. Kun tuli näin

valoisa, huomasi kyllä, että oli ollut yö, -- että edellinen valo oli

ollut epäselvää ja outoa kun uni.

Paksuun pilveen peittyneellä taivaalla oli siellä täällä halkeamia,

niinkun aukkoja temppeliholveissa, joiden kautta tunkeutui suuria,

punertavan hopeisia valosäteitä.

Alemmat pilvet muodostivat paksun varjovyöhykkeen pitkin taivaanrantaa,

tehden kaukaisemman epäselväksi ja hämäräksi. Ne saattoivat

kuvittelemaan suljettua tilaa, rajaa; ne olivat kun esiriput, vedetyt

äärettömyyden eteen, ikäänkun verhoja, jotka olivat levitetyt

peittämään liian suurenmoisia salaisuuksia, jotka olisivat voineet

hämmentää ihmisen mielikuvituksen. Tänä aamuna maailma, Yannia ja

Sylvestreä kannattavan lankkukyhäyksen ympärillä, näytti kokonaan

mietteisiinsä vaipuneelta; se oli muuttunut temppeliksi, ja sädekimput,

jotka tunkeutuivat temppelin holvien kautta, pitenivät kuvastuessaan

liikkumattomaan veteen, niinkun marmorilattiaan. Ja sitten alkoi

vähitellen kaukana näkyä toinen kummitus, jonkunlainen ruusunpunainen

korkealla leijuva kaistale, se oli synkän Islannin äärimmäinen

kallioniemi...

Yannin häät meren kanssa!... Sylvestre sitä yhä ajatteli, jatkaen

kalastustaan, mutta ei uskaltanut siitä puhua. Hän oli käynyt

surulliseksi kuullessaan suuren veljensä noin ivaavan avioliiton

sakramenttia; ja erittäinkin se oli häntä pelottanut, sillä hän oli

taikauskonen.

Hän oli jo kauvan ajatellut näitä Yannin häitä. Hän oli uneksinut,

että hän ne viettäisi Gaud Mévelin kanssa, -- joka oli Paimpolilainen

kaunotar, -- ja että vielä ilokseen saisi olla näissä juhlissa,

ennenkun hänen täytyy lähteä sotapalvelukseen, viisivuotiseen

maanpakolaisuuteen, josta ei varmaan voinut tietää palaavansa, ja jonka

välttämätön lähestyminen alkoi painaa hänen sydäntään...

Kello oli neljä aamulla. Toiset, jotka olivat jääneet alas makaamaan,

tulivat kaikki kolme päästämään heitä, Vielä vähän unisina, ahmien

täysin keuhkoin kylmää, raitista ilmaa he kiipesivät ylös ja alkoivat

vetää suuria saappaita jalkoihinsa. Aluksi he ummistivat silmänsä,

sillä kalpea heijastuva valo häikäisi.

Sitten Yann ja Sylvestre nopeasti söivät ensimäiseksi murkinakseen

laivakorppuja; muserrettuaan ne puukurikoilla, he alkoivat niitä

pureksia raksuttaa, nauraen huomatessaan ne koviksi. He olivat tulleet

aivan iloisiksi ajatellessaan pääsevänsä makaamaan lämpimiin vuoteisin,

ja käsivarret toistensa vyötäisillä he menivät laivan luukulle,

heilutellen ruumiitaan vanhan laulun tahdin mukaan.

Ennenkun menivät luukusta alas, pysähtyivät he leikittelemään Turkin,

laivakoiran kanssa. Se oli newfoundlandilainen penikka, ja sillä oli

mahdottoman suuret, kömpelöt käpälät. He ärsyttelivät sitä käsillään,

se tavotteli kun susi ja lopulta oikein puri heitä. Silloin Yann, vihan

välähdys silmissä, lykkäsi koiraa liian kovasti, jotta se kaatui ja

alkoi ulista.

Hänellä oli hyvä sydän, Yannilla, mutta hänen luontonsa oli jäänyt

hiukan raa'aksi, ja kun hänen ruumiillinen puolensa pääsi voitolle,

ei useinkaan ollut pitkälti hänen lempeästä hyväilystään jöröön

loukkaukseen.