Produced by Juhani Kärkkäinen
AASIAN TYTÄR
Kirj.
PIERRE LOTI
Suomensi ["Aziyadé"] Eino Palola
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1919.
SISÄLLYS:
Alkulause.
I. Salonki.
II. Yksin.
III. Kahden Eyoubissa.
IV. Mane, Thekel, Phares.
V. Kuolon enkeli.
PLUMKETT'IN, LOTIN YSTÄVÄN, ALKULAUSE.
Jokaisessa hyvin sommitellussa romaanissa on sankarin kuvaus
välttämätön. Mutta tämä kirja ei olekaan romaani, tai se on romaani,
joka ei ole sen paremmin säännöstelty kuin sen sankarin elämäkään. Ja
sitäpaitse joutuisivat taitavimmatkin pulaan, jos heidän pitäisi kuvata
välinpitämättömälle yleisölle tuo Loti, jota me paljon rakastimme,
sillä se ei ole ollenkaan helppoa.
Jos lukijani, haluatte tietää hänen ulkonäkönsä, ottakaa Musset
hyllyltänne, avatkaa "_Namouna_, itämainen kertomus", ja lukekaa:
"Komea vartalo ja hyvin pysty. Kädet kuin kuninkaan, ylväs ja suora
varsi, mutt' kaikkein komeinta on silmän tumma karsi".
Hän oli yhtä iloinen kuin Hassan, ja kuitenkin aika jörö sanomattoman
avomielinen ja sentään kovin väsähtänyt. Mutta pidimme hänestä enemmän
kuin tuosta itsekkäästä Hassanista, ja usein hän olisi pikemmin
saattanut muistuttaa Rolla'a...
Monessa sielussa kaks' seikkaa saattaa nähdä
-- -- -- -- --
taivaan, mi kultaa vedet lepäävät
-- -- -- -- --
ja synkän saven, pohjalla mi nukkuu.
(Victor Hugo, _les Ondines_).
PLUMKETT.
I. SALONIKI.
Lotin päiväkirja.
1.
Toukok. 16 p. 1876.
... Kaunis toukokuun päivä, aurinko paistaa kirkkaasti, taivas
on puhdas... Kun vieraat venheet saapuivat, lopettivat pyövelit
laitureilla juuri työtänsä. Kuusi hirtettyä sätkytteli väkijoukon
nähden kamalissa loppukouristuksissa. Ikkunat ja katot olivat täynnä
katselijoita; läheisellä parvekkeella hymyilivät turkkilaiset
viranomaiset tuolle tutulle näytelmälle.
Sulttaanin hallitus ei ollut tuhlannut suuria kuoleman välineihin.
Hirsipuut olivat niin matalat, että tuomittujen paljaat jalat koskivat
maahan. Hiekka narisi heidän koukistuneitten varpaittensa alla.
2.
Kun mestaus oli päättynyt, lähtivät sotilaat pois, ja kuolleet jäivät
kansan katseltaviksi auringon laskuun saakka. Nuo kuusi jaloillaan
seisovaa ruumista irvistelivät kalman nauruaan Turkin kirkkaan auringon
valossa, välinpitämättömien kulkijoiden ja nuorten vaikenevien
naisryhmien keskellä.
3.
Ranskan ja Saksan hallitukset olivat vaatineet tätä yhteismestausta
korvaukseksi konsulimurhista, jotka olivat herättäneet levottomuutta
Euroopassa itämaisen pulan alussa.
Kaikki Euroopan kansat olivat lähettäneet Salonikiin jyhkeitä
panssarilaivoja. Englanti oli edustettuna ensimmäisten joukossa, ja
niin olin minäkin saapunut sinne Hänen Majesteettinsa korvetissa.
4.
Eräänä kauniina kevätpäivänä, kolme päivää noiden verilöylyjen tai
kuolemantuomioitten jälkeen, jolloin meillä oli ensimmäisiä kertoja
lupa käyskennellä Makedonian Salonikissa, satuin pysähtymään erään
vanhan moskean portille katsellakseni parin haikaran tappelua.
Muudan vanhan muhamettilaiskorttelin katu oli näyttämönä.
Kaatumaisillaan olevat talot reunustivat kapeita kiemuraisia polkuja,
jotka melkein peittyivät _shaknisir'_ien, jonkunlaisten salaperäisten
tähystyspaikkojen ja suurien suljettujen rautaristikkoisten
parvekkeiden alle, joista ohikulkevia katsellaan pienien näkymättömien
reikien läpi. Rikkaruohoja kasvoi mustien mukulakatukivien välissä, ja
tuoreen vihreitä oksia kiipeili katoilla. Paikoitellen näkyvä taivas
oli puhtaan sininen. Kaikkialla henki ilma lämpöä ja toukokuun hyviä
tuoksuja.
Salonikin väestö oli meille vielä nurja ja vihamielinen. Siksipä
päällystö käskikin meidän kulkea kaduilla täysissä sotavarustuksissa.
Siellä täällä hiipi ohitsemme turbanipäisiä olentoja seinävieriä
pitkin, eikä _haaremien_ koristettujen ristikoiden takaa näkynyt yhtään
naisen päätä. Kaupunkia olisi luullut kuolleeksi.
Luulin olevani niin yksin, että säpsähdin oudosti huomatessani muutaman
lähellä olevan paksun rautaristikon takana ihmisen pään ja kaksi suurta
vihreää silmää minuun kiintyneinä.
Ruskeat kulmakarvat olivat hiukan rypyssä, melkein kiinni toisissaan.
Tuossa katseessa oli mielestäni sekä tarmoa että lapsellisuutta. Sitä
olisi voinut sanoa lapsen katseeksi, niin tuore ja nuori se oli.
Noiden silmien omistaja, muudan nuori nainen nousi ja näytti vyötäisiä
myöten vartalonsa, joka oli verhottu turkkilaisiin liiveihin pitkine
jäykkine poimuineen. Kauluri oli hopeakoristeilla kirjailtua vihreätä
silkkiä, Valkoinen huntu peitti huolellisesti pään, josta näkyi vain
otsa ja nuo suuret silmät. Silmäterät olivat vihertävät kuin muinaiset
meret, joista Itämaiden runoilijat ovat laulaneet.
Tuo nuori nainen oli Aziyadé.
5.
Aziyadé katseli minua tarkasti. Jos olisin ollut turkkilainen olisi hän
piiloutunut, mutta _giauri_ [muukalainen] ei ole mies, korkeintaan vain
uteliaisuuden esine, jota saattaa mielikseen töllistellä. Hän näytti
olevan hämmästynyt sen vuoksi, että noiden muukalaistenkin joukossa,
jotka olivat tulleet uhkaamaan hänen maataan kamalilla rautakoneilla,
saattoi olla nuori mies, jonka näkeminen ei aiheuttanut hänessä inhoa
eikä pelkoa.
6.
Kun saavuin rantalaiturille olivat kaikki laivaston venheet lähteneet.
Vihreät silmät olivat vanginneet minut hetkeksi, vaikka en tuntenutkaan
valkean hunnun alla piileviä sulavia piirteitä. Olin kolmasti kulkenut
haikaramoskean ohi ja lähtöhetki oli unohtunut aivan tietämättäni.
Mahdottomuudet olivat kuin huvikseen kasaantuneet tuon nuoren naisen ja
minun välilleni. Oli mahdotonta vaihtaa ajatustakaan hänen kanssaan,
puhua tai kirjoittaa hänelle. Oli kielletty lähtemästä laivasta kello
kuuden jälkeen illalla päällystön tietämättä. Lähtisimme luultavasti
pois noin viikon kuluttua ollaksemme milloinkaan palaamatta, ja minä en
voinut halveksia haaremien ankaraa vartiointia.
Auringon laskeutuessa katselin viimeisten englantilaisten veneiden
loittonemista, ja istahdin sitten epäröiden erään turkkilaisen kahvilan
kangaskaton alle.
7.
Ympärilleni kerääntyi heti joukko miehiä, avustajia ja kantajia, jotka
elävät taivas-alla Salonikin laitureilla He halusivat tietää, miksi
olin jäänyt maihin, ja seisoivat siinä odotellen, tarvitsisinko ehkä
heidän palveluksiaan.
Huomasin tuossa makedonialaisjoukossa miehen, jolla oli omituinen pikku
kiharoihin jakautuva parta, kuten tämän maan vanhimmilla kuvapatsailla.
Hän istui edessäni maassa ja katseli minua hyvin uteliaasti; pukuni
ja kenkäni näyttivät etenkin suuresti kiinnittävän hänen huomiotaan.
Hän venyttelihe veltosti kuin suuri angorakissa ja haukotteli näyttäen
kaksi riviä pieniä hampaita, jotka kiilsivät kuin helmet.
Muuten olivat hänen kasvonsa hyvin kauniit, hänen rehelliset ja
älykkäät silmänsä näyttivät hyvin lempeiltä. Hän oli aivan repaleissa,
jalat ja sääret olivat paljaat, paita oli riekaleina, mutta muuten oli
hän puhdas kuin kissa.
Tuo henkilö oli Samuel.
8.
Nuo kaksi samana päivänä tapaamaani olentoa saivat pian oman osansa
elämässäni; kolmen kuukauden aikana he panivat henkensä alttiiksi
puolestani. -- Jos joku olisi sanonut sen minulle nyt, olisin suuresti
hämmästynyt. Molemmat lähtivät sittemmin isänmaastaan seuratakseen
minua, ja meidät oli määrätty viettämään talvi yhdessä, saman katon
alla Stambulissa.
9.
Lopulta sai Samuel rohkeutta sanoa minulle muutamat osaamaansa
englantilaiset sanat:
-- _Do you want to go on board?_ (Haluatteko mennä laivaan?)
Ja hän jatkoi sabirien kielellä:
-- _Te portarem col la mia barca_. (Vien sinut sinne venheelläni.)
Samuel osasi siis sabiria. Ajattelin heti, mitä etua saattaisi
olla älykkäästä, päättävästä, tuttua kieltä puhuvasta miehestä,
mielettömässä yrityksessä, joka jo ailahteli mielessäni hämäränä
suunnitelmana.
Kullallahan, jota minulla todellisuudessa oli hyvin vähän, voin kyllä
saada tuon paljasjalan palvelukseeni. Samuel oli kai muuten rehellinen,
ja rehellinen mies ei kullasta rupea nuoren naisen ja miehen asioitten
välittäjäksi.
10.
_Herra William Brown, luutnantti 3:ssa jalkaväkirykmentissä Lontoossa_.
Salonikissa, kesäkuun 2 p.
Seikkailu oli aluksi vain mielikuvituksen ja aistien juopumusta.
Sittemmin tuli siihen jotakin lisäksi, melkeinpä rakkautta. Se on minut
sekä yllättänyt että ihastuttanut.
Jos olisitte tänään voineet seurata ystäväämme, Lotia, vanhan
kaupunginosan yksinäisillä kaduilla olisitte nähnyt hänen astuvan
oudonnäköiseen taloon. Ovi sulkeutuu salaperäisesti hänen jälkeensä.
Tuon majan on hän valinnut sen omituisen ulkonäön vuoksi. (Muinoin,
muistattehan, teki hän sen Isabelle B----n, tuon oopperatähden takia.
He kohtasivat toisensa joko ajurin vaunuissa tai Hag-Marketkadun
varrella asuvan, suuren Martyn'in, rakastajattaren luona. Nuo
kohtauspaikkojen vaihdokset ovat jo vanhoja juttuja ja tuskinpa tuo
itämainen pukukaan tarjonnee hänelle minkäänlaista viehätystä tai
uutuutta.)
Melodraaman alku: -- _Ensimmäinen kuvaelma_: Vanha pimeä huone,
näöltään hyvin kurja, mutta hyvin itämaisesti kalustettu. Permannolla
on vesipiippuja ja aseita.
Ystävämme Loti seisoo keskellä ja kolme vanhaa juutalaisvaimoa
puuhailee hänen ympärillään sanaakaan virkkamatta. Heillä on kirjavat
puvut ja käyrät nenät, pitkät liivit, jotka on koristettu hileillä ja
kaulanauhoiksi yhdistetyillä hopearahoilla; päässä heillä on hiussiteet
vihreästä silkistä. He kiiruhtavat riisumaan häneltä upseerin vaatteet
ja alkavat pukea häntä turkkilaiseksi, polvistuen kiinnittämään
aluksi kullattuja säärystimiä ja kannuksia. Loti on synkän ja tärkeän
näköinen, kuten lyyrillisen draaman sankari ainakin.
Nuo kolme ämmää pistävät hänen vyöhönsä monta tikaria, joitten
hopeavarsiin on upotettu koralleja, joitten terät on kullalla
kirjailtu. He pukevat hänen ylleen kultakirjaisen, liehuvahihaisen
vaipan, ja päähän kääritään _tarbush_ [turbaani]. Kaiken tämän jälkeen
ilmaisevat he eleillään, että Loti on hyvin komea, ja menevät hakemaan
suurta kuvastinta.
Loti huomaa, ettei hän todellakaan ole hullumpi, ja hymyilee
surullisesti puvulle, joka saattaa käydä hänelle kohtalokkaaksi.
Sitten hän katoaa takaportista ja kulkee hyvin kirjavan kaupunginosan
läpi, missä itämaiset basaarit ja moskeat vaihtelevat. Hän häviää
huomaamatta noihin kirjaviin kansanjoukkoihin, jotka käyttävät räikeitä
pukuja, kuten Turkissa on tapana. Vain eräät valkoisiin puetut naiset
virkahtavat hänen ohi kulkiessaan: "Siinäpä menee komeasti puettu
albanilainen, kauniine aseineen."
Kauemmaksi, rakas Villiam, olisi päätöntä seurata ystäväämme Lotia.
Tämän kävelymatkan määränä on turkkilaisnaisen rakkaus -- aina hurja
yritys, josta nykyisissä olosuhteissa ei uskalla oikein puhuakaan.
Hänen luonaan viettää Loti täydellisen juopumuksen hetken, oman ja
muitten hengen sekä kaikenlaisten diplomaattisten selkkausten uhallakin.
Te sanoisitte, että niin pitkälle mennäkseen täytyy olla peloittavan
itsekäs. En väitä vastaan, mutta olen sitä mieltä, että kaikki
minua miellyttävä on hupaista tehdä, ja ihmisen on parhaansa mukaan
käytettävä elämänsä muuten kovin mautonta ateriaa.
Nyt ette saa aihetta moittia minua, rakas William, sillä kirjoitanhan
teille pitkän kirjeen. En usko enemmän kiintymykseenne, kuin
muidenkaan, mutta te kuulutte niihin maailmassa siellä täällä
tuntemiini ihmisiin, joitten kanssa eläminen ja keskusteleminen tuottaa
iloa. Jos kirjeessäni onkin hiukan avosydämisyyttä, ette saa suuttua,
sillä olen juonut Kyypron viiniä.
Nyt se on ohi. Olen noussut kannelle hengittämään illan viileää
ilmaa, ja Saloniki on hullunkurisen näköinen. Sen minaretit ovat kuin
joukko mustanlikaisen kaupungin, missä Sodoman paheet rehoittavat,
yläpuolelle asetettuja kynttilöitä. Kun kostea ilma tarttui minuun
kuin jääkylmä suihku, ja kun luonto ottaa tuollaisen jäykän surkean
ilmeen, vaivun itseeni, enkä löydä sielustani muuta kuin inhoittavaa
tyhjyyttä ja ääretöntä ikävystymistä elämään. Aion kohta mennä
Jerusalemiin saadakseni jälleen jonkun uskon rippeen. Tällä hetkellä
edustaa uskonnollisia ja filosofisia mielipiteitäni, siveellisiä
periaatteitani, yhteiskunnallisia teoriojani j.n.e. muudan tavallinen
yhteiskunnallinen ilmiö, nimittäin poliisi.
Palaan kai syksyllä luoksenne Yorkshireen. Odottaessa puristan kättänne
ja olen teidän altis
_Lotinne_.
11.
Nuo toukokuun loppupäivät v. 1876 olivat elämäni levottomimpia hetkiä.
Olin kauan kuin tuhoutuneena, sydän tyhjänä ja voimattomana
kärsimyksistä. Mutta tuo satunnainen tila oli mennyt ohi, ja voima
ja nuoruus aiheuttivat heräämisen. Heräsin yksinäisenä elämässä;
viimeinenkin uskoni oli mennyt eikä yksikään side minua pidättänyt.
Raunioilla versoi jotakin rakkauden tapaista, ja itämaat verhosivat
tuon minuuteni heräämisen suureen viehätykseensä, mikä ilmeni aistien
juopumuksessa.
12.
Hän oli tullut kolmen muun isäntänsä vaimon kanssa asumaan maalle
_yali'in_, joka sijaitsi metsässä Monastirin tien varrella. Siellä
heitä vartioitiin vähemmän.
Päivisin lähdin laivalta asestettuna. Meren myrskytessäkin venhe toi
minut rantaan, kalastajien ja soutumiesten parveen, ja Samuel, joutuen
kuin sattumalta tielleni, sai viittauksilla käskyni yötä varten.
Olen kuluttanut monta päivää Monastirin teitä samoilemalla. Seutu
oli alastonta ja alakuloista. Muinaisia hautausmaita, raunioiksi
luhistuneita marmorihautoja, joitten salaperäisiä kirjoituksia sammale
söi, oli silmän kantamattomiin. Kreikkalaiset, byzanttilaiset ja
muhamettilaiset haudat peittivät Makedonian vanhaa maaperää, mihin
muinaisajan suuret kansat ovat jättäneet tomunsa. Siellä täällä näkyi
kypressiä tai suunnattomia plataaneja, ja niitten alla albanialaisia
paimenia vuohineen. Karussa maassa kasvoi isoja kalpeita liljoja,
joitten kukat levittivät outoa kuusaman tuoksuaan, tulisen auringon
paistaessa. Tuon seudun pienimmätkin piirteet ovat jääneet mieleeni.
Yöllä vallitsi viileä, liikkumaton tyyneys, hiljaisuus, johon sirkkojen
siritys sekaantui. Kesän tuoksut täyttivät puhtaan ilman. Meri oli
liikkumaton, taivas yhtä kirkas kuin joskus tropiikeissa viettäminäni
öinä.
Hän ei vielä ollut minun. Mutta välillämme ei enään ollut kuin
aineellisia esteitä: hänen miehensä läsnäolo ja hänen ikkunoittensa
rautaristikot.
Vietin nuo yöt odotellen, odotellen tuota joskus hyvinkin lyhyttä
hetkeä, jolloin saatoin koskettaa hänen käsivarttaan noitten
kamaloitten ristikoitten läpi, ja suudella pimeässä hänen valkeita,
itämaisilla sormuksilla koristettuja käsiään.
Ja sitten saatoin, jonakin aamuhetkenä, ennen päivännousua, tuhansin
vaaroin päästä korvettiini vartioivan upseerin suostumuksella.
13.
Iltani kuluivat Samuelin seurassa. Olen nähnyt hänen kanssaan
kulkiessani outoja seikkoja venemiesten kapakoissa. Olen tehnyt
tapatutkimuksia, jollaisiin harvoilla on tilaisuutta Turkin
juutalaisten _Ihmeitten pihoilla_ ja salakrouveissa. Näissä
luolissa käytin turkkilaisen matruusin pukua, koska se oli vähimmän
silmäänpistävä liikkuessa yöllä Salonikin satamassa. Samuel oli
omituisena vastakohtana tälle ympäristölle. Hänen kauniit, lempeät
kasvonsa säteilivät tuota tummaa taustaa vasten. Vähitellen kiinnyin
häneen, ja hänen kieltonsa auttaa minua Aziyadén ryöstämisessä sai
minut pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa. Mutta olen nähnyt kummia
seikkoja yöllä tuon kulkurin seurassa, luolissa, missä juovutaan
hatshissista ja rakitista.
14.
Eräänä lämpöisenä kesäkuun yönä odotimme me molemmat pitkällämme maassa
kello kahta, sopimaamme aikaa. Muistan tuon kauniin tähtikirkkaan yön,
jossa ei kuulunut muuta kuin rauhallisen meren heikkoa loiskinaa.
Kypressit näkyivät vuorilta mustina suppiloina ja plataanit hämärinä
täplinä. Joku vuosisatainen kivipatsas osoitti siellä täällä jonkun
muinoisen dervishin unhotettua hautaa. Kuiva heinä, ruoho ja sammal
tuoksuivat hyvältä. Tuntui onnelliselta olla keskellä maaseutua
sellaisena yönä; oli hyvä elää.
Mutta Samuelista tuntui tämä öinen seikkailu ikävältä. Hän oli
mahdottomalla tuulella, eikä hän enää vastannut kysymyksiinikään.
"Hyvä Samuel, nukuthan sinä kumminkin joka yö kovalla maalla tai
laudoilla, Ruoho täällä on parempaa ja tuoksuu hyvältä kuin hajuheinä.
Nuku, niin olet paremmalla tuulella myöhemmin. Oletko suutuksissasi
minulle? Mitä olen sinulle tehnyt?"
Hänen kätensä vapisi kädessäni hänen puristaessaan sitä kovemmin kuin
oli tarpeellista.
-- _Che voleté?_ sanoi hän synkällä hätäytyneellä äänellä. -- _Che
voleté mi?_ (Mitä minusta tahdotte?)
Jokin ennenkuulumaton ja hämärä oli äkkiä juolahtanut Samuelin päähän.
-- Vanhoilla itämailla on kaikki mahdollista. -- Sitten hän peitti
päänsä käsillään ja jäi paikoilleen, peläten itseään, liikkumattomana
ja vapisten...
Mutta tuon oudon hetken jälkeen kuuluu hän minulle ruumiineen ja
sieluineen. Hän uskaltaa joka ilta vapautensa ja henkensä tunkeutumalla
taloon, missä Aziyadé asuu. Mennessään joka ilta pimeässä hakemaan
tyttöä, kulkee hän tuon hautausmaan läpi, joka hänestä on täynnä
haamuja ja kuolettavia kauhuja. Hän soutelee aamuun asti venheessään
vartioidakseen meitä, tai odottaa sitten minua kaiket yöt, nukkuen
viidenkymmenen kulkurin joukossa Salonikin rantalaiturin _viidennellä_
kivipaadella. Hänen henkilöllisyytensä on aivan kuin hukkunut minuun.
Minä tapaat hänet kaikkialla varjona rinnallani, oli valitseman paikka
tai puku mikä hyvänsä, ja valmiina puolustamaan minua oman henkensä
uhallakin.
15.
_Loti Plumkett'ille, meriväen luutnantille_.
Salonikissa, toukokuussa 1876.
Rakas Plumkett!
Te voitte kertoa, minua milloinkaan ikävystyttämättä kaikki mieleenne
juolahtaneet alakuloiset tai sekavat, vielä iloisetkin ajatuksenne.
Koska kerran asetan teidät "alhaisen rahvaan" ulkopuolelle luon aina
ilolla, mitä minulle kirjoitatte.
Kirjeenne annettiin minulle päivällisten jälkeen, joilla oli juotu
Espanjan viinejä, ja muistan, että se ensin hiukan ällistytti minua
merkillisen sommittelunsa vuoksi. Olette todellakin aika hulluttelija,
jonka olen jo ennenkin tiennyt. Olette myös oiva leikinlaskija, mikä
on tunnettu seikka. Mutta siinä ei ole vielä kaikki, mitä kirjeestänne
käsitin.
Näin, että olette saanut kärsiä paljon, ja siinä on meidän
kosketuskohtamme. Minutkin syöstiin keskelle Lontoon elämää, jätettiin
sinne itsekseen kuudentoista vanhana, Olen hiukan maistanut kaikkia
nautinnoita, mutta en luule säästyneeni suruiltakaan. Tunnen olevani
kovin vanha, huolimatta nuoresta ruumiistani, jota hoidan miekkailulla
ja voimistelulla.
Salaisuuksien uskomiset toisillemme eivät muuten merkitse mitään. Tieto
kärsimyksestänne riittää synnyttämään myötämielisyyttä välillemme.
Huomaan myös olleeni siksi onnellinen, että olen herättänyt teissä
myötätuntoisuutta, josta kiitän. Olkoon välillämme, jos haluatte,
_älyllistä ystävyyttä_, ja suhteemme auttavat meitä pääsemään elämän
ikävien kohtien ohi.
Kirjeenne neljännellä sivulla kynänne kai lensi hiukan liian nopeasti,
koska olette kirjoittanut: Rajatonta ystävyyttä ja alttiutta. Jos
todella olette ajatellut niin, ystävä hyvä, niin huomaatte, että teissä
vielä on nuoruutta ja tuoreutta, eikä kaikki vielä ole mennyttä.
Tuskin kukaan tuntee paremmin kuin minä tuon elossa ja kuolossa
kestävän ystävyyden, joka on tavallista kahdeksantoista ikäisenä.
Viidennelläkolmatta se on jo loppunut, silloin tunnet alttiutta vain
itseäsi kohtaan. Tämä, mitä nyt puhun, on lohdutonta, mutta se on
peloittavan totta.
16.
Salonikissa, kesäkuussa 1876.
Mikä onni tehdä Salonikissa noita aikaisia retkiä, jolloin pääsi
maihin jo ennen auringon nousua. Ilma oli niin kevyttä, viileys niin
suloista, ettei elämä ollut mikään vaiva. Tuntui siltä kuin olisi
hyvinvointi tunkeutunut lävitseni. Muutamia turkkilaisia oli jo
liikkeellä punaisissa, vihreissä tai keltaisissa kaapuissaan basarien
holvikaduilla, joita kuultava puolihämy tuskin vielä valaisi.
Insinööri Thompson oli uskottuni, jollaista koomillisessa oopperassa
tarvitaankin, ja olemme monesti kuljeksineet yhdessä tuon kaupungin
vanhoilla kaduilla kaikkein kielletyimmillä hetkillä ja kaikkein
säännönvastaisimmassa asussa.
Illalla sai silmä nauttia toisenlaisesta taikanäystä -- kaikki oli
punertavaa tai kultaista. Olympos-vuori vivahti hiillokseen tai
sulavaan metalliin ja kuvastui kuvastinkirkkaaseen mereen. Ilmassa ei
ollut minkäänlaista höyryä. Näytti siltä kuin ilmakehää ei olisi ollut
olemassakaan, sillä tyhjyyteen kohoavien vuorten kaukaisimmatkin huiput
näkyivät äärettömän selvästi.
Istuimme usein iltaisin tuon rauhallisen lahden rantalaitureilla,
minne joukko vetäytyi. Itämaiden posetiivit soittivat siellä omituisia
säveliään, ja kellot ja kulkuset säestivät niitä. _Kafedji't_ täyttivät
kulkutien aina katetuilla pikkupöydillään, mutta niitä ei ollut
sittenkään kylliksi vesipiippujen, _skiros'in, lokum'in ja raki'n_
tarvitsijoille.
Samuel oli tyytyväinen ja ylpeä, kun kutsuimme hänet pöytäämme. Hän
vetelehti ympäriinsä ilmoittaakseen minulle sovituilla merkeillä,
missä tapaisin Aziyadén, ja vapisin kärsimättömyydestä ajatellessani
lähestyvää yötä.
17.
Salonikissa, heinäkuussa 1876.
Aziyadé oli sanonut Samuelille olevansa yön meidän seurassamme.
Katselin hänen puuhiaan hämmästyneenä. Hän oli pyytänyt minua
istuutumaan viereensä ennen kuin hän alkoi puhua Samuelille turkin
kielellä.
Hän tahtoi keskustella kanssani ensimmäisen kerran, ja Samuelin piti
olla tulkkina. Kuukauden päivät, aistien huumauksen yhdistäminä,
voimatta vaihtaa sanaakaan, olimme pysyneet outoina ja tuntemattomina
toisillemme aina tähän yöhön saakka.
-- Mistä olet? Missä olet elänyt? Kuinka vanha olet? Onko sinulla
äitiä? Uskotko Jumalaan? Oletko käynyt mustien ihmisten maassa? Onko
sinulla ollut paljon rakastajattaria? Oletko suurikin herra maassasi?
Hän oli itse pieni sirkassilaistyttö, joka oli tullut Konstantinopoliin
toisen samanikäisen kanssa. Kauppias oli myynyt hänet vanhalle
turkkilaiselle, joka oli kasvattanut hänet pojalleen vaimoksi. Poika
oli kuollut, ja tuo vanha turkkilainen myös. -- Aziyadé oli tavattoman
kaunis kuusitoistavuotias neitonen. Muudan Stambuliri mies sattui hänet
huomaamaan ja toi taloonsa Salonikiin.
-- Hän sanoo, käänsi Samuel, -- ettei hänen jumalansa ole sama kuin
sinun, eikä hän ole Koranin mukaan aivan varma, onko naisilla sielua,
kuten miehillä. Hän arvelee, ettette te, sinun lähdettyäsi, tapaa
toisianne milloinkaan, ette edes kuoltuannekaan, ja se surettaa
häntä. -- Nyt, sanoi Samuel nauraen, -- hän kysyy, etkö haluaisi heti
heittäytyä mereen hänen kanssaan ja upota hiljalleen pohjaan toisianne
syleillen... Ja minun pitäisi sitten tuoda vene takaisin ja sanoa,
etten ole teitä nähnytkään...
-- Tahdon, sanoin, tahdon kyllä, kunhan hän vain lakkaa itkemästä.
Lähdetään heti, päästään pikemmin loppuun.
Aziyadé ymmärsi. Hän kietoi vavisten kätensä kaulaani, ja me
kumarruimme molemmat vettä kohti.
Älkää toki! huusi Samuel säikähtäen ja pidättäen meitä rautakouralla.
-- Tuo suutelokin jo riittää! Hukkuessa saattaa purra toisiaan ja
irvistys on hirveä.
Tämän hän sanoi sabirin kielellä, tuollaisella villillä suoruudella,
jota ei voi kielellämme ilmaista.
... Aziyadén oli aika lähteä ja kohta hän jättikin meidät.
18.
_Plumkett Lotille._
Lontoossa, kesäkuussa 1876.
Paras Loti!
Muistan hämärästi lähettäneeni teille viime kuussa kirjeen, jossa
ei ollut pontta eikä perää, häntää eikä päätä, sellaisen kirjeen,
joita mielijohde sanelee ja joissa mielikuvitus laukkaa, vaikka kynä
pääseekin vain hölkäten jäljessä, vieläpä usein kompastellenkin kuin
vanha vuokrattu 'rosinante'.
Noita kirjeitä ei tule milloinkaan läpilukeneeksi, ennenkuin on ne
sulkenut kuoreen, muuten niitä ei lähettäisikään. Niissä on enemmän
tai vähemmän pikkumaisia asiasta poikkeamisia, joitten alkusyytä on
turha hakea, ja niiden ohella _Tintaruass'enkin_ suuhun sopimattomia
tyhmyyksiä. Ja lopuksi, kaiken hyvän lisäksi, väärin ymmärretyn
henkilön itseylistystä, joka koettaa saada toisia surkuttelemaan
itseään, saadakseen palkkioksi kohteliaisuuksia, joita toinen on kyllin
ystävällinen jakelemaan. Eikö sinunkin mielestä ole kaikki tuollainen
perin naurettavaa?
Entä nuo ystävyyden vakuutukset? Niin, katsos, silloin tuo vanha,
kaksipäinen rosinante oikein alkaa, ravata! Vastaatte siihen kirjeeni
kohtaan niin kuin tuo suuri kirjailija kuusitoista vuosisataa ennen
meidän aikaamme mahdollisesti olisi tehnyt. Hän oli koettanut kaikkea,
koettanut olla mainio kuningas, suuri filosofi etevä arkkitehti,
pitää kuuttasataa vaimoa j.n.e. Mutta hän päätyi sellaiseen ikävään
ja inhoon, että hän vanhoilla päivillään, otettuaan huomioon kaikki
kokemuksensa selitti: 'Kaikki on turhuus.'
Tiesin hyvin, että vastaisitte minulle "Saarnaajan" tyyliin. Olen niin
täydellisesti yhtä mieltä kanssanne kaikesta ja vieläpä muustakin,
että suuresti epäilen, voisinko väitellä kanssanne muulla tavoin kuin
Tandora sankarinsa kanssa. Meillä ei ole kerrassaan mitään toisillemme
opetettavaa, ainakaan mikäli kysymys koskee siveellisiä seikkoja.
-- Tunnustukset, te sanotte, ovat tarpeettomia.
Taivun mielipiteeseenne enemmän kuin milloinkaan ennen. Minusta on
mieluista saada yleiskatsaus ihmisistä ja elämästä, hauskaa aavistaa
niiden suuret piirteet. Yksityiskohdat ovat taas aina olleet minulle
kauhistukseksi.
'Alttiutta ja rajatonta ystävyyttä.' Kuinka muuten? Se sisältää erään
noita hyviä mielenvaihteita, noita onnellisia välähdyksiä, joitten
vuoksi usein on itseään parempi. Uskokaa, että niinä hetkinä, jolloin
noin kirjoitamme, olemme itseämme parempia. Jolleivät ne ole kuin
välähdyksiä, ketä sitten on niistä moitittava? Häntäkö, joka loi
meidät, jättääkseen meidät vain puoleksi hahmotelluiksi, kykeneviksi
korkeampiin pyrkimyksiin, mutta kykenemättömiksi tekoihin, jotka
olisivat suhteellisia järkeemme? Voimmekohan moittia ketään? Tuon
epäilyksen vuoksi, mikä meidät tätä aikoessamme valtaa, luulen, että on
parasta menetellä niin.
Kiitos siitä, mitä sanotte tunteitteni tuoreudesta. Kuitenkaan en
ollenkaan usko sitä. Niitä on liiaksikin kulutettu, tai olen itse niitä
liiaksi käyttänyt, ja sen vuoksi ovat ne hiukan muuttuneet. Voisin
sanoa, että ne ovat loppuun myytäviä tunteita, ja siinä suhteessa
muistutan teille, että niitä usein saa hyvinkin halvalla. Huomautan
teille myös, että on sellaistakin, mikä voittaa vahvuudessa sen, minkä
liika kulutus on saattanut viedä loistosta ja tuoreudesta. Voimmehan
sitä verrata esimerkiksi kapineeseen, jota tarvitsemme paljon jalossa
ammatissamme, nimittäin vanhaan köyteen.
On siis selvä, että pidän teistä paljon. Siitä asiasta ei kannata
enempää puhua. Kerta kaikkiaan selitän että teidän elämänne on
onnellinen, ja olisi onnetonta jos te voimistelulla surkastuttaisitte
paremman osan itsestänne. Tähän tulokseen päästyämme lakkaan
kiusaamasta teitä ystävyydelläni ja ihailullani puhuakseni muutaman
sanan omasta elämästäni.
Voin hyvin ruumiillisesti, ja olen parannettavana siveellisen
tilani vuoksi. -- Parannuskeino on sellainen, etten enää käännä
aivojani nurin, vaan koetan hillitä tunteellisuuttani. Kaikki tässä
maailmassa johtuu sekä sisä- että ulkopuolisesta tasapainostamme. Jos
herkkätunteisuus vie voiton, tapahtuu se aina järjen kustannuksella.
Mitä suurempi runoilija sitä pienempi matematiikko, ja elämässä
tarvitsemme aina pikkuisen mittausoppia, ja, mikä on vielä pahempi,
paljon aritmetiikkaa. Uskon, Jumala suokoon sen anteeks', että
kirjoitan tässä teille sellaista, mikä on melkein järjellistä.
Aina teidän
_Plumketti'nne_.
19.
Heinäkuun 27 p:nä, yöllä, Salonikissa.
Laivan upseerit palaavat huoneisiinsa toinen toisensa jälkeen kello
yhdeksältä. He lähtevät kaikki toivottaen hyvää menestystä ja hyvää
yötä; salaisuuteni on tullut kaikkien yhteiseksi.
Ja minä katselen huolissani vanhan Olympos-vuoren takaista taivasta,
mistä liiankin usein nousee noita suuria, vaskenkarvaisia pilviä, jotka
ennustavat myrskyä ja rankkasadetta.
Tänä iltana on kaikki sillä puolen kirkasta, ja tarumainen vuori
kuvastelee selväpiirteistä huippuaan tummaa taivasta vasten.
Laskeudun kojuuni, pukeudun ja nousen taas kannelle.
Silloin alkaa jokailtainen hätäinen odotus. Kuluu tunti, toinen,
minuutit venyvät pitkiksi kuin yö.
Kello yksitoista kuuluu mereltä hiljaista aironloisketta. Kaukaa
näkyy piste, joku liukuu aalloilla. Se on Samuelin venhe. Vartijat
nostavat pyssynsä poskelle ja huutavat pysähdysmerkin. Vaikka Samuel
ei vastaakaan mitään, laskeutuvat aseet kuitenkin. -- Vartioilla on
salainen ohje, joka koskee vain häntä, ja nyt hän on jo laivan vierellä.
Veneeseen heitetään minua varten verkkoja ja erilaisia
kalastustarpeita. Matkan tarkoitus on siis muka selvillä, ja
minä hyppään veneeseen, joka loittonee. Heitettyäni pois viitan,
joka peittää turkkilaisen pukuni, on muodonvaihdos tapahtunut.
Kultakoristeinen takkini kiiltelee hieman pimeässä, tuuli on lauha ja
lämmin, ja Samuel soutaa melutta maata kohti.
Siellä vartoo pikkuinen venhe, jossa on hirveän näköinen, siniseen
kankaaseen puettu neekerinainen, vanha, hampaisiin saakka asestettu
albanialainen palvelija kirjavassa puvussaan, ja sitten niin syvästi
hunnutettu nainen, että hän on kuin muodoton liikkumaton valkoinen kasa.
Samuel ottaa venheeseensä nuo kaksi ensinmainittua ja poistuu sanaakaan
sanomatta. Jään yksin tuon hunnutetun naisen kanssa, joka en mykkä
ja liikkumaton kuin valkea haamu. Tartun airoihin, ja me loittonemme
päinvastaiseen suuntaan, ulapoita kohti. Silmät häneen kiintyneinä
odotan, että hän liikahtaisi ja antaisi merkin.
Kun me hänen mielestään olemme kyllin kaukana, ojentaa hän minulle
kätensä merkiksi, että saan istua hänen viereensä. Vapisen
koskettaessani häneen ja tunnen aluksi kuolettavaa ikävää. Hänen
hunnustaan leviää itämaiden tuoksuja, ja hänen kosketuksensa on vahva
ja kylmä.
Olen rakastanut erästä toista nuorta naista, jota minulla ei enää ole
oikeus nähdä, enemmän kuin häntä, mutta aistini eivät milloinkaan ole
kokeneet tällaista huumausta.
20.
Aziyadé'n venhe on täynnä pehmeitä mattoja, turkkilaisia tyynyjä ja
peitteitä. Se viehättää itämaisella velttoudellaan ja näyttääkin
pikemmin kelluvalta vuoteelta kuin venheeltä.
Meidän asemamme on omituinen. Me emme voi vaihtaa sanaakaan, kaikki
vaarat ovat keräytyneet tuon vuoteen ympärille, joka ajelehtii
suunnatta syvän meren pinnalla. Voisi sanoa, että me kaksi olentoa
olemme kohdanneet toisemme nauttiaksemme vain äärettömästä onnestamme.
Kolmen tunnin kuluttua on lähdettävä, silloin on Iso-Karhu
kääntynyt ylösalaisin äärettömällä taivaalla Me seuraamme joka yö
sen säännöllistä liikkumista, se on kellon viisari, joka laskee
juopumuksemme hetket.
Täällä on maailman ja elämän täydellinen unhotus, illalla alkanut
suudelma kestää aamuun saakka. Se on kuin Afrikan hiekkaerämaiden jano,
joka kiihtyy tuoretta vettä juotaessa, ja jota kylläisyys ei tyydytä.
Kello yksi kajahtaa odottamaton melu yön hiljaisuudessa, Harput soivat,
naiset nauravat, meille huudetaan: Pois tieltä! ja meillä on tuskin
aikaa väistyä. _Maria Pia'_n venhe kulkee nopeasti aivan vieritsemme.
Se on täynnä huvittelevia, enimmäkseen juopuneita italialaisia
upseereja. Se oli vähällä upottaa meidät.
21.
Kun taas saavuimme Samuelin venheelle, oli Iso-Karhu jo sivuuttanut
suurimman kallistumisasteensa ja kaukaa kuului kukon laulu.
Samuel nukkui vaippaani kietoutuneena, veneen pohjalla perässä.
Neekerinainen nukkui kyyristyneenä keulaan kuin apina ja tuo vanha
albanialainen nukkui molempien välissä nojaten airoihinsa.
Vanhat palvelijat ottivat emäntänsä vastaan, ja venhe, joka kantoi
Aziyadéa, loittoni äänettömästi. Kauan seurasin silmilläni valkoista
naisolentoa, joka lepäsi liikkumattomana siinä, mihin olin hänet
jättänytkin, lämpimänä suuteloista ja kosteana yön kasteesta.
Saksalaisen panssarilaivan kello löi kolme. Vaalea kajastus idässä
selvensi vuorten tummia ääriviivoja; niitten pengermät olivat pimeän
peitossa, niiden oman varjon tummuuden verhoamina, ja ne kuvastuivat
syvinä tyyneen veteen. Vielä oli mahdotonta arvostella mitään
välimatkoja noitten vuorien luomassa varjossa; tähdet vain himmenivät.
Aamun kostea raikkaus alkoi painua merelle. Kaste laskeutui tiheinä
pisaroina Samuelin venheen laudoille. Olin ohuesti puettu, olkapäitäni
verhosi vain ohut albanialainen musliinipaita. Hain kultakirjaista
takkiani; se oli jäänyt Aziyadén venheeseen. Kuolettava kylmyys
värisytti käsivarsiani ja tunkeutui hitaasti rintaani. Vielä oli tunti
ennenkuin tuli sopiva aika palata laivaan välttääkseen vartioitten
valppautta. Koetin soutaa; mutta vastustamaton uni jäykisti
käsivarsiani. Silloin kohotin äärettömän varovasti peitettä, joka
verhosi Samuelia, heittäytyäkseni tuon satunnaisen ystäväni viereen
häntä herättämättä.
Ja tiedottomasti, vähemmässä kuin sekunnissa, vaivuimme tuohon
painavaan uneen, jota on mahdoton vastustaa -- ja venhe ajelehti omin
päin.
Karkea germanilaisääni herätti meidät tunnin kuluttua huutamalla Saksan
kielellä jotakin sellaista kuin: 'Venhe ohoi!'
Olimme ajautuneet saksalaista sotalaivaa kohti ja poistuimme nyt
ankarasti soutaen. Vartioitten pyssyt oli tähdätty meihin. Kello oli
neljä. Aamun kirkastaman heijastuksen valaistessa Salonikin valkoisia
taloryhmiä ja suuria mustia sotalaivoja, kiipesin alukseeni kuin varas,
ja onnellisena, ettei minua oltu huomattu.
22.
Seuraavana yönä, 28:n ja 29:n päivän välillä, näin unta, että äkkiä
erosin Salonikista ja Aziyadésta. Samuel ja minä olisimme tahtoneet
juosta tuohon turkkilaiskylään, missä hän asui, sanoaksemme hänelle
ainakin hyvästit. Unen velttous pysähdytti juoksumme, aika kului ja
korvetti levitti purjeitaan.
-- Lähetän sinulle hänen hiuksiaan, virkkoi Samuel, -- pitkän kiehkuran
hänen ruskeita hiuksiaan.
Ja me koetimme yhä juosta.
Silloin minut herätettiin vahtiin. Oli puoliyö. Perämies sytytti
kynttilän huoneessani. Nähdessäni seinien silkkiverhojen kultauksien ja
kukkien kiiluvan heräsin kokonaan.
Sinä yönä satoi kuin saavista kaataen ja minä kastuin kokonaan.
23.
Salonikissa heinäkuun 29 p:nä.
Sain tänä aamuna kello kymmenen odottamattoman käskyn. Minun oli
paikalla jätettävä korvettini ja Saloniki, lähdettävä huomenna
matkustajalaivassa Stambuliin, ja noustava siellä englantilaiseen
vartiolaivaan _Deerhound'iin_, joka kulki Bosporin ja Tonavan vesillä.
Matruusiparvi hyökkäsi huoneeseeni kiskomaan seinäverhoja irti ja
täyttämään arkkuja.
Asuin aivan _Prince-of-Wales'in_ pohjalla olevassa panssaroidussa
komerossa, joka oli yhteydessä ruutivaraston kanssa. Olin kalustanut
erikoisella tavalla tuon luolan, minne auringonvalo ei päässyt.
Rautaseinillä oli paksua punaista silkkikangasta onnistuneille
kukkineen. Fajanssiastiat, vanhat esineet kuluneine kultauksineen ja
aseet välkkyivät tuota tummaa taustaa vasten.
Olin viettänyt alakuloisia hetkiä tämän huoneen pimeydessä, noita
välttämättömiä kahdenoloja itsensä kanssa, jotka on pyhitetty
omantunnon vaivoille ja menneisyyden jäytävälle kaipaukselle.
24.
Laivalla oli minulla eräitä hyviä tovereita. Olin tavallani aluksen
lempilapsi, mutta nyt en enää välittänyt kenestäkään; minun oli helppo
lähteä sieltä.
Taas loppuu eräs elämäni kausi, ja Saloniki on vain eräs maan kolkka,
jota en enää luullakseni milloinkaan näe.
Olenhan kuitenkin viettänyt hurmaavan autuaita hetkiä tuon suuren
lahden tyynillä vesillä, öitä, joista eräät maksaisivat paljonkin.
Rakastin melkein tuota nuorta, oudon suloista naista.
Unhotan pian nuo lain pimeät yöt, jolloin kajastuksen ensimmäinen
kimmellys löysi meidät lepäämässä veneessä, rakkauden huumaamina ja
aamukasteen kostuttamina.
Kaipaan Samueliakin, Samuel parkaa, joka niin turhasta pani henkensä
alttiiksi tähteni, ja joka itkee lähtöäni kuin lapsi. Näin annan aina
kaiken lain pimeän alttiuden mennä, ensin sen otettuani, oli sen
tarkoitus tai hämärä aihe sitten mikä hyvänsä. Otan suljetuin silmin
vastaan kaiken sen, mikä tunninkin voi täyttää elämäni peloittavan
tyhjyyden, ja kaiken sellaisen, mikä muistuttaakin ystävyyttä tai
rakkautta!
25.
Heinäkuun 30 p:nä, sunnuntaina.
Jätän Salonikin keskipäivän auringon paahteessa. Samuel saapuu
veneineen, viime hetkellä hyvästelemään laivalle, joka vie minut pois.
Hän on hyvin tuhdin ja tyytyväisen näköinen. -- Siinä on taas yksi,
joka pian unohtaa minut.
-- Hyvästi, _effendim, pensia poco de Samuel!_ (Ajatelkaa hiukan
Samueliakin, herra!)
26.
Syksyllä sanoi Aziyadé: 'Abeddin-effendi, isäntäni, muuttaa asuntonsa
ja naisensa Stambuliin. Jollei hän sattumalta tulisikaan sinne, tulen
ainakin minä sinun tähtesi.'
Olkoon menneeksi, Stambul, odotan häntä siellä. Mutta kaikki on
aloitettava alusta, uudenlainen elämä uudessa maassa, uusien kasvojen
keskellä, ajaksi jonka loppua en tiedä.
_Prince-of-Wales'in_ päällystö heiluttaa nenäliinoja hyvin
onnistuneesti, ja laiva loittonee, auringossa kylpien. Voin vielä kauan
aikaa erottaa tuon valkoisen tornin, jonka juurella Aziyadé öisin astui
veneeseen ja tuon kivisen kedon, missä siellä täällä kasvaa vanhoja
niinipuita, ja jolla niin usein öisin vehkeilimme.
Pian on Saloniki vain harmaa täplä, joka levitteleikse keltaisilla
karuilla vuorilla, täplä, josta törröttää valkeita huippuja --
minareetteja, ja mustia pilkkuja -- kypressejä.
Ja sitten katoaa tuo harmaa täplä, luultavasti ikuisiksi ajoiksi.
Kara-Burnun korkean niemen taakse. Neljä korkeata tarukukkulaa kohoaa
jo kaukaiselta Makedonian rannikolta: Olympos, Athos, Pelian ja Ossa!
II.
YKSIN.
1.
Konstantinopolissa, elok. 3 p:nä 1876.
Kulkumme kesti kolme päivää, kolmen pysäyspaikan: Athoksen,
Dedeagatsh'in ja Dardanellien kautta.
Meitä oli laivassa kirjava joukko: Kaunis kreikatar, kaksi
kaunista juutalaisnaista, muudan saksalainen, eräs ameriikkalainen
lähetyssaarnaaja vaimoineen ja dervishi. Hiukan sekalainen seurakunta
siis. Sovimme kuitenkin hyvästi yhteen, ja soittelimme ahkerasti.
Yleisimmin puhuttiin latinaa tai Homeron aikuista kreikkaa.
Keskustelimmepa joskus, lähetyssaarnaaja ja minä, polynesian
kielelläkin.
Jo kolme päivää olen asunut hänen britannialaisen majesteettinsa
kustannuksella Pera'n vanhassa kaupunginosassa olevassa hotellissa.
Naapurinani on muudan jäykkä ja miellyttävä lady [rouva], jonka kanssa
soittelen aina iltaisin Beethovenia pianolla.
Odottelen levollisesti alukseni palaamista. Se on kuulemma nyt jossakin
Marmara-merellä.
2.
Samuel on seurannut minua kuin uskollinen ystävä ainakin. Se on
liikuttanut mieltäni. Hän oli onnistunut piiloutumaan erääseen
Messagerie-yhtiön laivaan, ja saapui luokseni tänä aamuna.
Syleilin häntä sydämellisesti ja onnellisena nähdessäni hänen
avoimet ja rehelliset kasvonsa, ainoat, joista pidän tässä suuressa
kaupungissa, missä en tunne sieluakaan.
-- Kas, _effendim_, sanoi hän, -- olen jättänyt kaikki, ystäväni,
kotiseutuni, veneeni -- ja seurannut sinua.
Olin jo saanut kokea, että köyhien joukossa tapaa useammin kuin muualla
rajatonta, altista ystävyyttä. Pidän heistä enemmän kuin sivistyneistä
ihmisistä. Heissä ei varmastikaan ole jälkimäisten itsekkyyttä eikä
pikkumaisuutta.
3.
Kaikki Samuelin verbit loppuvat päätteeseen: _ate_. Kaikki, mikä
jyrisee, ilmaistaan sanomalla: '_fate boum!_' (panee pum).
Jos Samuel nousee hevosen selkään sanoo hän: 'Samuel _fate boum!_'
(Samuel putoaa!)
Hänen mietteensä ovat äkillisiä ja toisistaan johtamattomia kuin
pienten lasten ajatukset. Hän on uskonnollinen, vilpittömästi ja
lapsellisesti uskonnollinen. Hänen uskonsa ilmaukset ovat erikoisia ja
huomautuksensa hullunpäiväisiä. Silloin kun hän koettaa olla 'vakavaa
miestä', on hän kaikkein hullunkurisin.
4.
_Lotin sisar kirjoittaa_.
Brightbury'ssa, elokuussa 1876.
Rakas veli!
Sinä kuljet, purjehdit, muutat ja asetut jonnekin... Ja olet poissa
kuin pikku lintu, jota ei voi milloinkaan siepata käteensä. Rakas
linturaukka, oikukas, väsähtynyt, joka tuulen tuutima, kangastusten
houkuttelema, sinä, joka et vielä tiedä, missä väsyneen pääsi ja
värisevät siipesi lepoon laskisit.
Kangastusta Salonikissa, kangastuksia muuallakin! Liitele, liitele
yhä, kunnes tajuttomaan lentoosi kyllästyneenä asetut jollekin tuoreen
vihreälle oksalle... Ei, siipiäsi et taita etkä vaivu rotkoon, sillä
pienien lintujen Jumala on _kerran puhunut_, ja tuota kevyttä rakasta
päätä vartioivat enkelit.
Kaikki on siis ohi! Sinä et siis tulekaan tänä vuonna lehmuksien alle!
Talvi saapuu, etkä olekaan kulkenut nurmikkokentillämme! Viitenä vuonna
olen nähnyt kukkastemme kukkivan ja varjojemme leikkivän, mielessäni
tuo suloinen ja viehättävä ajatus, että näkisin teidät täällä _kahden_.
Joka vuodenaika, joka kesä on se ollut onneni.... Nyt olet vain sinä,
ja sinua emme enää saa nähdä.
Kirjoitan sinulle Brightburyssä kauniina elokuun aamuna, maalla,
salissamme, jonka ikkunat aukenevat lehmuskujaan päin. Linnut
visertävät ja auringonsäteet seuloontuvat hilpeinä kaikkialle. On
lauantai, ja äsken pestyt kiviportaat ja lattiat kertovat kokonaisen
pikkuisen, kotoisen maalaisrunon, josta sinäkään, sen tiedän, et ole
välinpitämätön. Voimakas, painostava kuumuus on mennyt ja nyt seuraa
tuo rauhan ja raukaisevan sulon aika, jota niin hyvin voi verrata
ihmisen toiseen ikäkauteen. Väsyneinä kaikkiin kesän nautinnoihin
kohoavat kukat ja kasvit nyt, ja kukkivat voimakkaina, tummimmin
värein loistavan vihreyden keskellä, ja eräät jo kellastuneet lehdet
lisäävät kesän toistamiseen kukoistavan luonnon kypsää kauneutta. Tässä
paratiisini pikku kolkassa odottivat kaikki sinua, rakas veli. Tuntui
siltä kuin kaikki olisi kasvanut sinun takiasi... ja taas saa kaikki
kuihtua sinutta. Se on päätetty: emme enää saa nähdä sinua.
5.
Taximin meluava kaupunginosa Peran kukkuloilla. Eurooppalaiset
ajoneuvot ja eurooppalaiset puvut tungeksivat itämaisten vaunujen
ja pukujen keskellä. On hirveän kuuma ja aurinko paahtaa. Lämmin
tuuli kohottelee tomupilviä ja elokuun kellastuneita lehtiä. Myrtit
tuoksuvat, hedelmäkauppiaat meluavat, kadut ovat täynnä rypäleitä ja
makeisia... Konstantinopolissa oleskeluni ensimmäiset hetket ovat
piirtäneet nämä kuvat muistiini.
Vietin usein iltapäiväni tuon Taximin tien varrella, istuen tuulessa
puitten alla ja kaikille outona. Uneksien ajasta, joka äsken oli
loppunut, seurasin katseillani ohikulkevaa kirjavaa joukkoa. Ajattelin
paljon _häntä_, ja ihmettelin, että hän oli tunkeutunut niin syvälle
sieluuni.
Tässä kaupunginosassa tapasin muutaman vanhan armenialaisen papin, joka
opetti minulle turkin kielen ensimmäiset alkeet. En vielä rakastanut
tuota maata niin kuin myöhemmin, vaan tarkastelin sitä, kuten
matkailija; ja Stambulia, jota kristityt pelkäsivät, tuskin tunsin.
Kolmen kuukauden aikana asuin Perassa koettaen keksiä keinoja
toteuttaakseni mahdottoman suunnitelmani: mennä asumaan hänen kanssaan
Kultaisen sarven toiselle rannalle, elämään muhamettilais-elämää, hänen
elämäänsä, omistamaan hänet kokonaisia päiviä, ymmärtämään ja saamaan
selville hänen ajatuksensa, lukemaan hänen sydämensä pohjalta noita
tuoreita, kesyttömiä ajatuksia, joita tuskin olin aavistanutkaan noina
Salonikin öinä -- ja ottamaan hänet täydellisesti itseäni varten.
Taloni oli Peran kaukaisimmissa perukoissa, korkealla. Sieltä näkyi
Kultainen sarvi ja kaukainen muhamettilaiskaupunki. Kesän kauneus
muutti asumukseni viehättäväksi. Opetellen Islamin kieltä suuren
avonaisen ikkunani ääressä annoin katseeni liitää vanhan, auringossa
kylpevän Stambulin yli. Aivan perällä, kypressimetsikössä, näkyi
Eyoub, minne hänen kanssaan olisi ollut suloista mennä kätkemään
olemassaolonsa, salaperäinen tuntematon paikka, missä elämämme olisi
saanut oudon, suloisen kehyksen.
Majaani ympäröivät Stambulia korkeammalla olevat maa-alueet, joiden
hautojen välissä kasvoi kypressejä, ja autiot kentät, joilla
harhailemalla olen viettänyt monta yötä hakien varomattomia seikkailuja
armenialais- tai kreikkalaistyttöjen kanssa.
Sydämeni sisimmässä pysyin kumminkin uskollisena Aziyadélle, mutta
päivät kuluivat eikä häntä kuulunut...
Noista kauniista olennoista on minulle jäänyt vain viehätyksetön
muisto, jonka aistien kuumeinen kiihko jättää. Mikään muu ei
milloinkaan kiinnittänyt minua yhteenkään heistä, ja unhotin heidät
pian.
Mutta kuljeskellessani öillä hautausmaalla tapasin siellä usein
vaarallistakin väkeä.
Kolmen ajoissa eräänä aamuna astui eräs mies esiin muutaman kypressin
takaa ja sulki tieni. Hän oli yövartia, jolla oli aseinaan: pitkä
raudoitettu keppi, kaksi pistoolia ja tikari. Minä olin aseeton.
Ymmärsin heti mitä mies halusi. Hän olisi pikemmin riistänyt henkeni
kuin luopunut suunnitelmastaan.
Suostuin seuraamaan häntä, minullakin oli suunnitelmani. Kuljimme
noitten viidenkymmenen metrin syvyisten hietakuoppien reunaa, jotka
erottavat Peran Kassim-Pashasta. Kun hän oli päässyt aivan reunalle,
käytin hyväkseni suotuisaa hetkeä. Heittäydyin hänen kimppuunsa --
hän astui tyhjään ja kadotti tasapainonsa. Hänen kieriessään pohjaan
saakka, kuulin kaameaa jytinää ja valituksia.
Luultavasti oli hänellä tovereita, ja hänen putoamisensa oli saattanut
kuulua kauaskin hiljaisuudessa. Läksin juoksemaan pimeässä niin
nopeasti, ettei yksikään ihminen olisi voinut saavuttaa minua.
Taivas vaaleni idässä, kun saavuin huoneeseeni. Hullu irstailu pidätti
minut usein kaduilla aina aamuhetkiin saakka. Tuskin olin nukahtanut,
kun suloinen soitto herätti minut, tuollainen vanha, entisaikainen
aamulaulu, jossa oli niin iloinen ja itämainen sävel kuin aamun koi.
Kuoro kulki ohi ja katosi kaukaisuuteen. Avoimesta ikkunastani näkyi
vain aamusumua ja taivaan ääretön tyhjyys, jota vasten piirtyi kaukana
jotakin punertavaa: moskeija minareeteineen. Turkkilaisen kaupungin
ääriviivat selvenivät vähitellen kuin ilmasta riippuen.... Silloin
muistin olevani Stambulissa, ja että Aziyadé oli luvannut tulla sinne.
6.
Tuon miehen kohtaaminen oli jättänyt kaamean vaikutelman mieleeni.
Jätin öiset retkeni enkä pitänyt enää rakastajattaria -- paitsi erästä
Rebekka-nimistä juutalaistyttöä, joka oli oppinut tuntemaan minut
Pri-Pashan juutalaiskorttelissa Marketon nimellä.
Elokuun loppu ja osa syyskuuta kului retkeilyillä Bosporalla. Ilma
oli lämmin ja aurinkoinen. Varjoisat rannat, palatsit ja _yali't_
kuvastuivat tyyneen, siniseen veteen, jota kullatut venheet halkoivat.
Stambulissa valmisteltiin sultaani Muradin erottamista ja Abdul Hamidin
kruunausta.
7.
Konstantinopolissa elok. 30 p:nä.