Aukusti Opattinen.
(Heinikossa pitkällään.) Kaikessa elpymisessä, jokaisessa uudessa
olemuksessa on jäännöksiä entisestä kesken sekoitettuina. Jos tarkkaan
katselee nurmikkoa keväällä, niin huomaa paljon kuivaa kuloheinää
vihannan ruohon välissä ja alla; sen täytyy ensin mädätä, tullaksensa
höysteeksi uudelle elämälle. Mutta tässä mielettömät huutavat: ei tämä
ole mikään kevät, eikä kevättä voi tullakaan, katsokaa näitä kuivia
korsia tässä! Eikö ole myös koko hengen elämän laita sama? ... eikö
vanha opettaja ole myöskin tuommoinen tukku kuloa?...
* * * * *
Minusta on koko luonto kuvaus hengestä: minä ajattelen aina, että
luonto on vaan naamus, jonka takana hengen kasvot piilevät. Noita
talonpoika raukkoja! he elävät keskellä vapaata luontoa niinkuin
kuoleman kodissa, eivät pelloissaan eivätkä metsissään näe muuta kuin
mahdollista voittoa, kuinka monta lyhdettä viljaa, potaattisäkkiä,
halkosyltä j.n.e. niistä tulee, mutta minä imen sitä kauneuden
hengenhuokua, joka niiden yli heiluu. Minä tahdon jättää oleville
onnillensa ne ihmiset, jotka keskellä tätä valoisata elämää vaeltavat
pimeydessä, minä tahdon kohotaita kaikkien alhaisten, kurjain
pyrintöjen yli, ja niinkuin mehiläinen tässä imee mettä ohdakkeesta,
josta raavas vaan saapi raa'an ravintonsa, niin tahdon minäkin kaikesta
imeä hengen hunajata. Auta minua, ijänkaikkinen Henki, eläkä anna minun
tulla niiden kaltaiseksi, jotka ovat maassa kiinni, kunnes maa vieree
heidän ruumiin-arkkunsa yli: ja te! te minun kansani suuret henget,
joiden teokset ovat minua tänne seuranneet, vahvistakaa minua ja
sallikaa minun aina istua teidän jalkainne juuressa.
* * * * *
Jokaisella pellolla on oma historiansa. Jos tietäisi ne muutokset,
jotka ovat saattaneet pellon yhden omistajan kädestä toisen käteen, ja
niiden ihmisten elämänvaiheet ja tunteet, jotka ovat sitä viljelleet,
niin se olisi ihmiskunnan historia: samoin kuin pellon geologillinen
muodostus, jos se olisi tutkittu syvälle aina maan keskukseen asti,
toisi maanpallon historian ilmi.
* * * * *
Kaikki mitä maan päällä on, tulee jollekulle toiselle ravinnoksi, tai
muuten käytettäväksi ja nautittavaksi: ihminen yksin omistaa itsellensä
kaikki, mutta seisoo itse vapaana maan päällä, kunnes se avaa suunsa ja
nielee hänen ruumiinsa. Minä olen siis omituisella tavalla tullut
siihen jokapäiväiseen ajatukseen, että ihminen on maan herra; mutta se
vaan onkin totta, omaa havaintoa, jonka omituisella tavalla
havaitsemme.
Minä olen kerran kuullut ja lukenut, että ainoasti siinä, missä
hyödyllisten koti-eläinten luku on suurempi kuin ihmisten, olisi
yleinen varallisuus hyvällä ja onnellisella kannalla.
Onkohan hengenkin alalla sama laita, että mielettömiä täytyy olla
enämpi kuin mieleviä?
Se olisi kauheata, jos niin olisi, ja kuitenkin...
* * * * *
Se on todistettu, että ihmiskunnan sivistys alkoi vasta maanviljelyksen
kanssa ja sen kautta. Niin kauan kuin ihmiset vaan hankkivat
ravintoansa metsästyksellä, kalastuksella y.m. semmoisella, olivat he
melkein samalla kannalla kuin eläimet. Vasta aljettuansa ennakolta
varustaa itselleen ravintoansa, siten että vaarinottivat ja johdattivat
kasvien luonnollista kehkeämistä, siten että niitä istuttivat ja
hoitivat, vasta silloin alkoivat pysyä yhdessä paikassa, rupesivat
tutkimaan ja keksimään luonnon lakeja, vaikuttamaan sekä ulkonaiseen
maailmaan että sen sisälliseen elämään.
Maanviljelys on kaiken sivistyksen juuri tässä maailmassa, mutta
maanviljelijät itse saavat siitä vähimmän hyödyn. Pitääkö niin olla?
* * * * *
Uutterasti hunajata imeskellen pitäytyy mehiläinen kiinni kukkasessa,
jota tuuli heiluttaa: niin ihminenkin nautitsee horjuvata maallista
elämää, ja maa vapisee hänen allansa.
* * * * *
(Lammen rannalla.) Vesipisara, joka taivaasta putoo liikkumattomaan
veteen, synnyttää hetkeksi poreen, joka sitten halkeaa ja sekaantuu
lampiveden kanssa; vilkkaasen virtaan pudoten muuttuu se itse
liikkuvan, elävän laineen osaksi. Onko minun olemukseni semmoinen
pisara? Minä tahdon yhdistyä vilkkaasen virtaan, niin, niin...
* * * * *
Kaikki linnut pakenevat sadetta, pääskyset vaan iloisesti siinä
lentelevät.
* * * * *
Se minussa usein vaikuttaa erinomaista tunnetta, että, kun lähden ulos
kedolle hankkiakseni itselleni ruumiillisesti virkistävää väsymystä,
ihmiset tulevat väsyneinä kotiin työstänsä; minusta on silloin usein
ikäänkuin minun pitäisi hävetä, että silloin lähden kävelykselle.
Ainoastaan illoin ja aamuin huomataan valon sukkelat muutokset;
kuitenkin se kaiken päivää on enenemässä puolipäivään asti ja siitä
saakka samaten vähenemässä.
Eikö ihmishengen kehkeämisen ole sama laita?
Vaikka jo usein olen päivänlaskua katsellut, ei se ole koskaan ollut
samallainen; tässä näytäksen luonnon ääretön moninaisuus, jonka vuoksi
se onkin ijäti ihana ja uusi.
Auringon lasketessa luulet aina iltaruskon ulottuvan lännestä siihen
paikkaan asti, jossa seisot; siihen asti näyttää vielä valoisalta,
mutta jos käännyt taaksepäin näyttää kaikki pimeältä; ne taas, jotka
seisovat takana päin, luulevat sen ulottuvan ainoastaan heihin asti.
Niin jokainen määrää näköalansa oman kantansa mukaan, ja joka katoovaa
valkeutta katsoo, arvaa sen ulottuvan vaan itseensä asti.
Minkä vuoksi on auringon lasku useimmista ihmisistä miellyttävämpi kuin
nousu?
Senkö tähden, että harvat näkevät nousua usein, vaiko siitä syystä,
että mikä on katoova, kuoleva likemmin koskee meihin? En sitä luule.
Päivän laskussa tulee tämän näytelmän vienoksi salaiseksi päätökseksi
yö ja sen rauha; mutta auringon nousulla ei ole mitään oikeata
päätöstä, sen jälkeen tulee kirkas valo, päivän rauhattomuus ja
hääriväinen hälinä. Kaunis on kuolema! ah kuin halajan...
* * * * *
(Hovinha'an takana.) Kun vaaja juntataan maahan, täytyy hiillyttää sen
päätä, ett'ei se lahoisi; kehen hengen liekki käypi, se ei voi kuolla.
* * * * *
Yhden eläimen nahasta leikataan hihnat, joista toiselle tehdään ohjat,
suitset ja ikeenjutta. Vertaus helppo.
* * * * *
Jos jollekulle ilmoittaa jonkun matkan liian lyhyeksi, niin hän väsyy
kahta vertaa enemmän; tämä luultavasti tulee siitä, että yhä
levottomasti toivoo pääsevänsä perille.
Minä olen myös liian lyhyeksi ajatellut sen tien, jolla elämäni
tarkoitus on saavutettava.
* * * * *
Niittäessä täytyy vaan ottaa lyhyitä askeleita ja suoraan eteenpäin.
Mitä harvempi apilas on, sitä enemmän väsyy niittäjä; silloin viikate
vaan vuorotellen kolajaa kovaa maata vasten ja viilee tyhjää ilmaa, ja
lopulla ei ole mitään aikaan saanut. Kuinka monta vertausta tästä
saapi!!
* * * * *
Elon leikkuussa täytyy aina panna leikattu vilja taakseen, jossa sillä
on kyllin tilaa; edessäpäin ovat uudet korret, jotka vasta ovat
leikattavat; niin on meidän myös meneteltävä tehtyjen tekojemme kanssa:
ne täytyy siirtää pois näkö-alaltamme ja käydä käsin uusiin tehtäviin.
* * * * *
Kun kaukaa katselen leikkaajia, mitenkä välistä ojentavat itseään,
välistä taas kyyristyvät alas, näyttää minusta usein, niinkuin
pitäisivät monimenollista rukousta.
* * * * *
Tuolla hovin puutarhan säle-aitaa maalataan viheriäisellä öljymaalilla.
Kuiva puu lahoo tuulessa ja sateessa, jos ei sitä maalilla suojele.
Luoja on kaikkien luomiensa päälle levittänyt varjelevaisen kuoren;
mutta ihmiset repivät sen luonnollisen pinnan pois ja sitten täytyy
hankkia keinotekoinen sijaan.
* * * * *
Ehkä sivistys ei ole muuta mitään kuin öljymaali, joka korvaa
luonnollisen sulavuuden? Ei, se on jalostutettu, todellinen luonto;
nämä tämmöiset ihmiset kuin täällä on...
* * * * *
Vanha salvomies Niskanen on niin hajamielinen, kulkee piiska kädessä
vaan tietään eteenpäin ja sanoo aina itsekseen: naa, ruuna!
huomaamatta, että ruuna on jo kolmekymmentä askelta taempana mennyt
toista tietä. Eikö monelle hallitsijalle käy aivan samalla lailla?
* * * * *
Vastapäätä minun taloani on niin kutsuttu tulipalon paikka; siinä oli
talo, johon kokonainen perhekunta, mummo, miniä ja viisi vunukkaa
paloi; nyt lapset kernaimmin leikittelevät siinä, semmoisissa
raunioissa on muuten harvinaisia piilopaikkoja. Mustia seiniä myöten
kapuilevat punaposkiset pojat, peuhaten ja iloa pitäen. Niin nousee
joka paikassa pian uusi elämä entisen sijaan; missä liekki ennen on
raivonnut, siinä nuori sukupolvi huoletonna lyöpi leikkiä. Samaten on
myös maailmanhistoriassa.
* * * * *
Nämä lehdet ovat kolmen kuukauden hedelmiä, joina kuukausina opettaja
maleksi kedoilla ja metsissä. Ne olivat hänelle tuottaneet monta
salaista moitetta, sillä kansa ei voinut ollenkaan ymmärtää, mitä
kummia hänellä aina oli kirjaan pistettävää, vaan vaivasivat päitään
kaikellaisilla arvauksilla. Luultavasti olette huomanneet, että hän
pani kirjaansa monta havaintoa aivan tavallisista asioista, jotka
olivat hänelle vielä uusia; ihmiset katselivat häntä suurilla silmillä
ja pudestivat päitään, sillä he eivät ollenkaan voineet käsittää,
kuinka semmoisissa asioissa voipi olla tietämätön.
Luultavasti on monellekin tapahtunut, kun on maalaiselta kysynyt tietä
lähimpään kylään, että tämä ensin hämmästyy luullen itseänsä
pilkattavan, mutta sitten neuvoo tietä sillä tavalla, kuin jos toinen
tuntisi likiseudun. Mutta samoin käypi monelle sivistyneellekin: koska
heillä itsellään on hengellinen eli aatteellinen piirinsä selvänä, niin
luulevat, että jokainen sen käsittää, ja siis ilmaisevat ajatuksensa
vaan puoleksi.
Opettaja oli vielä niin tuntematon kylässä, ett'ei kukaan tietänyt
hänen nimeänsä. Yhden asian vaan oli jokainen kuullut, sen, että hän
oli Sysmästä kotoisin, ja siihen nyt tarttui pilkkaamisen halu kiinni:
tahdottiin häntä rangaista siitä, että hän oli niin ylpeä ja rahvasta
karttavainen. Iltaisin kun kylän pojat tiesivät opettajan olevan
kotona, tunkeutuivat he yhteen joukkoon hänen ikkunainsa eteen ja
lauloivat lakkaamatta Sysmän virttä. Ja kun myös tiedettiin, että hän
oli eläinten suojelusyhteyden ankara puolustaja, niin veisasivat
tavallisesti päälliseksi toista laulua, joka kuului näin:
Jop' on laulu loppununna,
Virsi vieno vierähtännä:
Tuolla hiironen hitserti,
Sen on näppihin nipistin.
Veiin veihen, riisun rauan,
Päästän hiireltä hipiän;
Kaivan silmän, kaivan toisen:
Siin' on silmitön sikiö.
Tämä "ilkeys" suututti opettajaa. Mutta ei hän vieläkään tietänyt, mitä
tämä kaikki merkitsi, ennenkuin entinen lukiolainen Aleksanteri liittyi
poikaparveen; sillä vaikka tämä oli jo nainut mies, oli hän kuitenkin
ensimmäisenä kaikissa vallattomissa kepposissa. Hän lisäsi nyt uuden
värsyn, jota usein kerrottiin:
Sy sy Sysmässä siinnyt ja syntynyt oon,
Sisus siitä mull' ylpeä on;
Voi voi voisinko kääntyä takaisin,
Oisin omalla oksallain.
Nyt huomasi opettaja, mitä nämä yhteenliittäytymiset merkitsivät, ja
hän suri syvimmässä sydämessään sitä, että nämä ihmiset, joille hän soi
ainoastaan hyvää, kohtelivat häntä niin pahalla tavalla. Sisässä
opettaja oli suruissaan, mutta ulkona karttui ilo karttumistaan.
Silloin hän kavahti pystyyn, tahtoi astua ikkunan luo ja puhua muutamia
viisaita sanoja: mutta onneksi sattui hänen silmänsä viuluun, hän otti
sen seinältä ja soitti höläytti Sysmän laulun nuottia suoraa päätä.
Alaalla kuunneltiin ääneti, ei kuulunut sieltä muuta kuin estettyä
naurunhikerrystä; mutta pian alkoi laulu uudestaan ja opettaja soitti
viulullaan sen mukaan, vaikka kuinka usein olisi aloitettu.
Viimein astui hän ikkunan tykö ja sanoi ulospäin:
"Kas niin, oikeinko minä tämän tein?"
"Oikein," kaikui yleinen vastaus, ja siitä illasta asti pääsi opettaja
tätä laulua kuulemasta, sillä nyt tiedettiin, ett'ei se häntä enää
harmittanut.
Siitä ajasta asti alkoi myös opettaja olla ystävällisempi ja
puheliaampi käytöksessään kansaa kohtaan; hän huomasi itsellään olevan
ei ainoastaan koulussa, vaan myös sen ulkopuolella velvollisuuksia
niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa hän eli yhdessä.
Tämän päätöksen täyttäminen tuli hänelle piankin palkituksi runsaassa
määrässä.
Muutamana sunnuntaina kirkosta päästyä näki hän, kylän kautta
astuessaan, erään talon edustalla istuvan vanhan vaimon, jonka kädet
olivat ristissä ja jonka pää vapisi; hän sanoi ystävällisesti:
"Hyvää päivää! Auringon paisteessa on teidän hyvä istua, eikö niin?"
"Jumal' antakoon, on kyllä, vieras kulta," vastasi tämä, päätänsä
nykytellen. Opettaja jäi seisomaan.
"Te olette jo monta kesää nähneet," sanoi hän.
"Kahdeksan kahdeksatta, on sitä hyvä kappale aikaa eletty;
seitsemänkymmentä ajastaikaa on ihmisen ikä, sanotaan raamatussa. Usein
minusta tuntuu niinkuin kuolema olisi minut unohtanut; vaan kyllä Luoja
minut korjaa, kun aika tulee; hän kyllä tietää, ett'en minä häntä
pakene."
"Te kuitenkin yhä vielä näytte olevan hyvissä voimissa".
"En suinkaan -- rintaani ahdistaa -- mutta tämä tekee hyvää," vastasi
hän näyttäen harmaita lankoja, jotka hänellä olivat sidottuna
kumpaisenkin käsivarren ympäri, niin että suonet olivat pullistuksissa.
"Mitäs nuo sitten ovat?"
"Ka, nämä on puhdas neitsyt punonut aamulla varhain, syömättömällä
suulla ja on sitä tehdessään lukenut kolme isämeitää. Jos ne sitoo
käsivarren ympäri ja silloin lukee Herran rukousta yhdeksän kertaa,
niin heittää ahdistamisen, -- minua niin kovasti ryvittää," sanoi hän
rintaansa osoittaen, ikäänkuin sillä selittäen syyn katkonaiseen
puheesensa.
"Kuka sitte on langat punonut?" kysyi opettaja.
"Kah, minun poikani tytär, Katri, ettekö häntä tunne? Ketä te sitte
olette?"
"Minä olen uusi opettaja."
"Ettekä tunne Katistani, vaikka hän on kirkonparvessa laulamassa. Mitkä
ihmeen ajat nämä ovat, kun opettaja ei enää tunne parvilaulajoita. Minä
olen myös ollut parvilaulajana, vaikk'ei sitä enää voi kuulla
ryvitykseltäni: ja pulska tyttö minä olin: ei minun tarvinnut hävetä
näköäni. Mutta 'Ei ole ajat niinkuin oli ennen, Entiset ajat on olleet
ja menneet.'"
"Te kai hyvin rakastatte poikanne tytärtä?"
"Kuinkas muuten: hän on kaikista nuorin. Ohho! Kati kultani on niinkuin
vanhan ajan ihmiset; hän nostattaa ja makauttaa minua eikä päästä pahaa
sanaakaan: kernaasti soisin hänelle, että pian kuolisin, sillä hänen
täytyy olla niin paljo kotona minun tähden; ja kun olen kuollut, niin
tahdon vasta oikein rukoilla hänen puolestaan taivaassa."
"Taidatte paljon rukoilla?" kysyi opettaja, istuen penkille mummon
viereen.
"Niin, mitä minä parempaa voin tehdä? Työstä ja puuhasta ei tule enää
mitään."
"Onko teillä enemmän lapsenlapsia?" kysyi opettaja.
"On vielä viisi ja neljätoista lapsenlapsen lasta, ja Aleksanterille
tulee pian viidestoista. Ettekö tunne häntä. Hän on myös kouluja
käynyt, mutta on aika rasavilli; vaikk'ei mulla ole mitään
valittamista, sillä minulle hän on aina hyvä."
Yht'äkkiä tuli talon takaa näkyviin tyttö, jota lumivalkoinen kana
seurasi aivan likeltä. "Onko teillä hyvä olla, mummo?" kysäsi tyttö ohi
mennessään, ja tuskin ylös katsahtaenkaan. Opettaja niin hämmästyi
tytön ilmautumista, että hän kavahti seisaalleen ja tarttui lakkiinsa.
"Oliko se teidän poikanne tytär?"
"Oli kyllä."
"Sepä pulska neitonen," sanoi opettaja.
"Eikö se ole siivo tyttö? Vanha Yrjö seppä sanoo hänelle aina, kun
tulee kylällä vastaan, että tyttö on aivan mummonsa näköinen. Yrjö
seppä on ainoa niistä nuorukaisista, joiden kanssa minä olen tanssinut,
joka vielä on elossa; mutta nyt on niinkuin olisimme tuhat virstaa
toisistamme, hän istuu tuolla keskellä kylää eikä voi tulla minun
luokseni, enkä minäkään pääse hänen tykönsä; totta meidän täytyy
odottaa, kunnes tulemme yhteen hautausmaalla ja siellä saan tavata
kaikki vanhan ajan ihmiset, ja taivaassa sitä vasta oikein aletaan
elää. Aatami vainajani saapi kauan odottaa, ennenkuin tulen hänen
luoksensa, taitaa aika käydä hänestä pitkäksi."
"Teitä kaikki kylän ihmiset varmaankin rakastavat," sanoi opettaja.
"Miten metsään huutaa, siten metsä vastaa. Nuorena tahtoisi kernaasti
purra kaikki ihmiset kuoliaksi, muutamia rakkaudesta, toisia vihasta;
mutta vanhaksi tultua jättää jokaisen rauhaan. Te ette voi uskoa,
kuinka hyviä ihmiset täällä ovat; kyllä sen saatte vielä kokea. Joko
olette paljon maailmassa liikkuneet?"
"En juuri ollenkaan. Isäni oli myös opettaja, hän kuoli kun minä olin
kuusivuotiaana, ja pian sen perästä kuoli äitinikin; sitten tulin
seminaarin normaalikouluun, siitä seminaariin ja tänä keväänä
määrättiin minut tähän. Niin, hyvä emäntä, se on kovan onnen mies, joka
tuskin muistaa, miltä äidin käden silitys tuntuu."
Vanhan emännän käsi pyyhkäisi äkkiä hänen kasvojensa yli, hänestä
tuntui todellakin niinkuin korkeampi valta olisi häneen koskenut; hän
istui siinä silmät ummessa, silmät vapisivat, posket hehkuivat:
ikäänkuin heräten tarttui hän vanhan emännän käteen ja virkkoi:
"Saanhan minäkin luvan kutsua teitä mummoksi?"
"Aivan kernaasti, hyvä, armas mies, yksi vunukka enemmän tai vähemmän
on minulle yhden tekevä: olkoon siis niin, minä rupean sukkiasi
neulomaan, ja saat tuoda rikkinäisetkin parsittavaksi."
Ylevällä nautinnolla istui opettaja nyt vanhan vaimon luona eikä
tahtonut ollenkaan lähteä pois. Ohitse kulkijat ihmettelivät, kuinka
tuo ylpeä mies niin tuttavasti puheli vanhan Annan kanssa.
Viimein tuli mies ulos tuvasta, hieroen silmiään ja itseänsä ojennellen
ja kiskotellen.
"Saitko levänneeksi, Pekkoseni?" kysyi mummo.
"Sain, mutta sivuja vielä riivatusti kivistää tuosta leikkaamisesta."
"Kyllä se taas paranee, ei Luoja anna kellenkään vahinkoa tulla
työnteosta," vastasi äiti.
Opettajalle juohtui mieleen, kuinka ihmisten kyyristeleiminen oli
hänestä näyttänyt monimenolliselta rukoilemiselta. Kun olivat toisiansa
tervehtineet, seurasi hän Pekkoa pelloille.
Pekko rakasti semmoista kanssakäymistä, jossa ei tarvinnut mitään
tarjota, joka siis ei tullut mitään maksamaan; hän oli sentähden
ihastuksissaan opettajan herttaisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, sillä
tämä kuunteli häntä tarkkaan, kuinka hän selitti talouttaan,
Aleksanterin elämäkertaa ja monta muuta asiaa.
Iltasella kertoi Pekko kaikille ihmisille, ett'ei opettaja ollut
niinkään hullu; kieli vaan ei tahtonut sujua, ei ollut hänellä muka
oikein hyvä supliiki.
Mutta opettaja kotiin tultuaan kirjoitti muistikirjaansa: "hurskaus
yksin pysyttää ihmisen vanhoillakin päivillään rakastettavana, vieläpä
tekee hänet kunnian-arvoiseksi ja pyhäksi; hurskaus on sielun lapsuus;
vaikka ihminen nähtävästi taaskin muuttuu lapseksi, niin tämä muutos
kuitenkin levittää suloisen sädekehän-tapaisen lempeyden koko olennon
yli. Kuinka kovia, raakoja ja rumia ovat nautinnonhimoiset, itsekkäät
ihmiset vanhuudessaan, kuinka ylevä oli tämä vaimo taikauskossansakin?"
Vielä muutakin kirjoitti opettaja muistikirjaansa, mutta pyyhkäisi sen
taas paikalla pois. Katkerasti itseään syytellen istui hän kauan yksin;
viimein läksi hän ulos kadulle, hänen sydämensä oli niin täynnä; hänen
täytyi päästä ihmisten seuraan; poikien laulanta, joka kajahteli kauas
ympärille, vapisutti hänen rintaansa, ja hän sanoi: "Onnellinen minä,
se hetki on minulle tullut, että ihmisten laulu minua syvemmälti
liikuttaa, kuin lintujen; minä kuulen veljellisen huudon. Oi Jumala!
minä rakastan heitä kaikkia!"
Niin käveli hän vielä kauan pitkin kylää, sydämessään tuttavasti
puhutellen kaikkia, mutta ei sanaakaan suusta saanut, Tietämättä, kuin
se oli tapahtunut, seisoi hän äkkiä Pekon talon kohdalla: kaikki oli
hiljaista ympärillä, ainoastaan alatuvasta, jossa mummo eli
muonamuorina, kuului rukousten yksitoikkoista hörpötystä.
Vasta myöhään yöllä palasi opettaja kotiin, kaikki oli ääneti,
ainoastaan siellä täällä kuului kahden rakastavan hiljaista sopotusta.
Kun hän viimein tuli kammariinsa, jossa ei ollut ketään, joka olisi
vastannut hänen puheesensa, joka olisi katsahtanut ylös häneen ja
hänelle sanonut: iloitse, sinä elät ja minä elän kanssasi -- silloin
rukoili hän ääneen Jumalata: "Herra! anna minun löytää se sydän, joka
minun sydäntäni ymmärtää."
Toisena päivänä eivät lapset voineet ymmärtää mitenkä opettaja tänään
oli niin mahdottoman iloisen näköinen. Välitunnilla lähetti hän Matin
Jussin keskievariin sanomaan, ett'ei tänä päivänä tarvinnut lähettää
ruokaa hänelle kotiin, sillä hän tahtoi itse sinne tulla.
Se ei tahtonut oikein soveltua, että opettaja niin korkealle lentävillä
ajatuksilla läheni sitä elämää, joka liikkui hänen ympärillään; hän
kyllä saattoi pidättyä omia tunteitaan muille julkaisemasta, mutta sitä
ei voinut estää, että moni ruma ja ilkeä asia tuli hänen näkyviinsä ja
kuuluviinsa.
Isossa tuvassa, jossa hänelle syödä annettiin, tapasi hän keskievarin
emännän vilkkaasti puhelemassa toisen vaimon kanssa.
"No," sanoi emäntä, "eilis-iltana siulle tuotii ukkos kotii hyvin
kylläsenä; se olj aika hutikassa; ku mie oisin nähnyt, jotta toiset
koatoat hänelle viinoa oluen keskee, ni oisin mie heitä opettanut."
"Nii," sanoi toinen vaimo, "heä olj aika lastissa, ihan niinku täpötäys
säkki."
"Nii, ja vielähä sie niitä toisii kiitit niin kauniisti, mitäs sie
heille sanot? Hyö niin nakrettii, jott' ei tahtonut loppuu tulla."
"Mie heille sanon, jotta suur kiitosta, paljo kiitoksii teille, miehet;
kost' Jumala. Ni hyö miulta kysy tää, jotta mistä sie kiität? Ni mie
toas virkan, jotta kiitetäähä sitä, jos toine tuop pikkaraisen
potsinki, ammunka aika siasta pitää tuojalle kost' Jumala sanuu."
Opettaja pani kahvelin pois, kuullessaan tämän törkeyden; mutta pian
taas rupesi edelleen syömään, ja ajatteli hymyillen, kuinka onnettomuus
ja kiivastus usein tekevät ihmisen sukkelaksi.
Mutta aina kun talonpoikain raa'at tavat ja puheet loukkasivat
opettajan tunnetta, ei hän kuitenkaan enää kääntynyt luonnon, kaikkien
äidin puoleen, vaan uuden isoäitinsä Annan puoleen, jolta hän sai monta
selitystä sikäläisten ihmisten elämästä ja tavoista. Moni sanoi
sentähden, että vanha mummo oli hänet lumonnut. Niin ei kuitenkaan
ollut. Sillä vaikka hän kyllä kernaasti haki virvoitusta tämän
lempeästä sydämestä, niin saattoi kuitenkin pikemmin sanoa, että Kati
oli sen hänelle tehnyt, vaikk'ei opettaja ollut häntä nähnyt kuin
kerran, eikä vielä sanaakaan puhunut hänen kanssaan. "Onko teillä hyvä
olla, mummo?" Näitä sanoja hän usein kertoeli itsekseen, ne hänestä
kaikuivat niin lempeästi, niin soinnullisesti, vaikka olivat lausutut
raa'alla murteella, vieläpä itse murrekin oli niiden kautta saanut
erinäisen vienouden ja suloisuuden.
Entisten päätöksiensä koko voimalla vastusti tuttavamme taipumustansa
talonpoikaistyttöön, mutta niinkuin aina käypi, keksii rakkaus monta
keinoa; niin sanoi opettajakin itsekseen: "Hän on nähtävästi hyvän
mummonsa kuva, ainoastaan tuoreempi, uudemman ajan valaisema kuva. Onko
teillä hyvä olla, mummo?"
Muutamana iltana opettaja taas istui mummon luona, niin tuli tyttö
hehkuvilla poskilla, sirppi kädessä pellolta, pitäen esiliinaansa
varovasti koossa; hän astui nyt mummonsa luo ja tarjosi hänelle
esiliinastaan kypsiä vaaramia.
"Tiedäthän sinä, Kati, että on tapana ensiksi tarjota vieraille," sanoi
isoäiti.
"Nakoa tästä, opettaja," sanoi tyttö vilkkaasti katsahtaen häneen;
opettaja otti punastuen yhden marjan.
"Syö sinä itsekin," sanoi mummo.
"Kiitoksii, syökeä vai työ kahen kesken."
"Mistäkäs sinä nämä sait?"
"Toalta alaalta meijän pellon pientarelta, tijjättähä työ sen
voapukiston," vastasi tyttö ja meni sisään.
Opettajan mielestä oli aivan omituista, että samasta paikasta, jossa
hän ensi päivänä täällä ollessaan oli piirustanut puun, sieltä toi nyt
tyttö kypsiä marjoja.
Kati tuli pian taas sisästä, valkea kana aivan hänen jäljissään.
"Minnekäs taas niin pian, Katri neiti?" kysyi opettaja, "ettekö tahdo
vähän istua meidän kanssamme?"
"Kiitoksii vain, mut mie tahon vielä ennen iltasta pistäytyy vanhan
opettajan luona." [Kati tosin aina puhui aivan murteen mukaan, mutta me
muutamme sen niin paljon kuin mahdollista kirjakielen mukaan, että sitä
paremmin ymmärrettäisiin.]
"Jos suvaitsette niin minä seuraan teitä," sanoi ystävämme, ja läksi
mukaan, vastausta odottamatta.
"Käyttekö usein vanhan opettajan luona?"
"Se on tietty, heän on näet miulle sukuu, hänen eukko vainoa olj miun
mummonj sisar."
"Voi niin, no sepä oli oikein iloista kuulla."
"Mitenkäs niin? Tunsittako työ miun tätii."
"En, minä muuten vaan."
Nyt olivat tulleet vanhan opettajan puutarhaan, Kati sulki sukkelaan
puutarhan portin, jättäen kanan ulkopuolelle seisomaan ikäänkuin
vahdiksi.
"Mistä se tulee," kysyi opettaja, "että kana noin aina juoksee teidän
perästä? Hyvin harvoinhan semmoista näkee?"
Kati seisoi hämillään huiviansa näpelöiden.
"Ettekö tohdi sitä minulle sanoa," kysyi opettaja taas.
"Kyllä tohdin, kyllä voisin, mutta -- ette saa minua nauraa, ja teidän
täytyy luvata, ett'ette sano sitä muille; he muuten rupeisivat minusta
pilkkaa tekemään."
Opettaja tarttui nopeasti tytön käteen ja sanoi: "sen lupaan niinkuin
valan vannomalla." Hän ei enää päästänytkään kättä irti, ja kainosti
katsoen alas sanoi tyttö:
"Minä, minä oon, minä olen hautonut tämän kanan povessani; hautojakana
säikäytettiin pois, se juoksi tiehensä ja jätti munat silleen, mutta
minä kun yhtä munaa katselin kynttilää vasten, niin näin että siinä on
pikkarainen pää, ja silloin minä sen otin omakseni... Te ette saa mua
nauraa, mutta kun poikanen sitten tuli ulos munasta, niin minä ilosta
en voinut itseäni hillitä; minä sille tein pienen höyhentilasen, purin
sille leipää, syötin sitä, ja toisena päivänä se jo juoksenteli
pöydällä. Siitä ei tiedä kukaan mitään, paitsi mummoni. Sen tähden kana
on minulle niin uskollinen, että kun lähden pellolle, niin täytyy se
salvata kotiin, ett'ei juoksentelis minun jäljissäni. Ettehän minua
naura?"
"En suinkaan," sanoi opettaja ja kävi vielä jonkun matkaa käsi kädessä
Katin kanssa, mutta sitten kirosi itsekseen vanhan opettajan
järjestystä ja säästäväisyyttä, joka oli tehnyt tien niin kapeaksi,
ett'ei kaksi mahtunut vieretysten käymään.
Ystävämme hyvin suuttui, kun vanha opettaja tavattoman pikaisella
naurulla huusi tulijoille vastaan:
"Joko tunnette toinen toisenne? Enkö sitä sinulle jo aikoja sanonut,
Kati, että sinun pitää saaman kouluopettaja?"
Tämä liian aikainen kajoominen vasta puhkeamassa olevaan kukkaan, koski
kipeästi opettajaan, kuitenkin hillitsi hän närkästymistään ja oli
vaiti; mutta hän ihmetteli, että Kati, ikäänkuin ei olisi mitään
sanottu, alkoi puhua:
"Eno, teidän pitää huomispäivänä leikkauttaa otranne alapellosta,
muuten alkavat jyvät karista tähkistä, ne on jo liian tuleentuneet."
Siellä puheltiin vähä, Kati näytti kovin väsyneeltä, hän istausi
penkille puun eteen. Molemmat opettajat puhuivat kyllä keskenään, mutta
sill'aikaa nuori ystävämme yhä katseli tyttöä niin terävästi, että tämä
monta kertaa pyyhkäisi kasvojaan esiliinalla, luullen tulleensa nokeen
kyökissä, kun pani potaatit tulelle. Mutta ystävämme huomio oli aivan
toisiin asioihin kiintynyt. Hän nyt vasta ensi kerran havaitsi, että
Kati vasemmalla silmällä katsoi hiukan kieroon; mutta tämä ei ollut
suinkaan rumaa, vaan antoi päin vastoin tytölle vienon ja ujon näön,
joka hyvin sopi yhteen kasvojen muun muodon kanssa: hienon, hoikan
nenän, aivan pienen punahuulisen suun, pyöreiden, vienosti rusottavien
poskien kanssa -- nuoren miehen silmät pysyivät mielihyvällä tätä
kaikkea katselemassa. Viimein kun oli virkaveljelleen antanut monta
hullua vastausta, huomasi hän, että oli aika lähteä pois; hän jätti
hyvästi, ja Kati sanoi:
"Hyvää yötä, opettaja."
"Eikö mulle anneta kättä jäähyväisiksi?"
Kati pisti sukkelaan molemmat kädet selän taakse.
"Meillä ei kysytä, vaan otetaan kättä, he, he," sanoi vanha opettaja.
Ystävällemme ei tarvinnut kahdesti tätä neuvoa antaa, vaan hän hyppäsi
puun taakse tarttuakseen Katin käteen, tämäpä taas pani kätensä
sukkelaan syliinsä.
Opettaja ei uskaltanut ruveta hänen kanssaan sylipainiin, vaan hyppeli
vielä useamman kerran edes taas, kunnes viimein kompastui ja lankesi
Katin eteen, niin että päänsä sattui tytön syliin, tämän käden päälle;
kauan arvelematta painoi hän tulisen suutelon tälle kädelle, sanoen
sitä mielessään omakseen. Siinä asemassa hän pysyi jonkun aikaa
nousematta, kunnes viimein Kati, molemmilla käsillään peittäen hänen
kasvonsa, nosti hänet ylös; hämmentyneenä ympärillensä katsellen sanoi
tyttö:
"Nouskaa ylös, ettehän lie loukanneet itseänne? Näetten, mitä
semmoisesta leikinteosta tulee; elkää vaan antako tuon enoni opettaa
teille mitään liikaa."
Opettaja nousi seisaalleen ja Kati kumartui nopeasti alas, esiliinansa
sisäpuolella pyyhkiäkseen hänen likautuneita polviaan; mutta opettaja
ei sitä sallinut, hänen sydämensä tykytti pikemmin, kun hän näki tätä
nöyrää itsensä-alentamista. Pian seisoi hän taas puhtaana siinä ja
sanoi Katille uudestaan hyvää yötä; tämä katsoi maahan, mutta ei
kieltänyt häneltä enää kättänsä.
Lentävillä askelilla meni opettaja sieltä; näytti siltä kuin hänen
jalkansa tuskin olisivat maahan koskeneet, niinkuin joku korkeampi
valta olisi häntä kantanut; sanomaton voiman tunne täytti hänen
sisimmän ytimensä, hänestä tuntui niin helpolta ja huokealta, kaikki
ihmiset katselivat häntä kummastellen, sillä hän hymyili heille aivan
peittelemättä.
Mutta niin äkkiä vaihtelee ihmisen mieli, että opettaja kohta tämän
ensimmäisen riemun perästä kotonaan istuen surkeasti syytteli itseään:
"Sinä olet liian pian antautunut himon valtaan," sanoi hän itsekseen.
"Onko tämä lujuutta? Sivistymättömälle talonpojan tyttärelle olet
antautunut, olet menettänyt itsesi. -- Ei, ei, nämä kasvot ilmaisevat
hienon, hellän sielun." Monenlaisia muita ajatuksia syntyi hänessä; hän
nyt tunsi talonpojan-elämän, ja vielä myöhään kirjoitti hän
muistikirjaansa: "Hopearisti joka hänellä on rintansa päällä, minun
mielestäni kauniisti kuvaa hänen pyhyyttään, lähenemättömyyttään ja
koskemattomuuttaan."
Kati taas kotonaan ei syönyt yhtä palaa iltaiseksi, ja omaiset toruivat
häntä, että hän oli liian paljon päivällä muokkautunut ja varmaankin
vielä auttanut vanhaa opettajaa puutarhantyössä; hän vaan kielsi ja
siirtyi pian mummonsa luo, jonka kanssa hän makasi samassa huoneessa.
Kauan iltarukouksen perästä, kun kuuli mummon yskivän ja siis tiesi
hänenkin olevan vielä valveella, sanoi tyttö:
"Mummo, mitä se merkitsee, kuin kättä suudellaan?"
"Että kättä armaana pidetään."
"Eikö muuta mitään?"
"Ei."