Saksankielestä ["Der Lauterbacher"] mukaillen suomentanut Kustaa
Karjalainen [A. O. G. Genetz]
K. E. Holm, Helsinki, 1877.
Venäjän kirkonkellot soivat heleästi [kylässä oli sekä venäläinen että
luterilainen kirkko]; niiden sävelet kaikuivat yhä kauemmaksi
keskipäivän valaisemaan seutuun; ihmiset palasivat työstään kotiin
päivälliselle. Nuori, solakka mies oli tullut kaupungilta päin tietä
myöten. Hän oli kaupunkilaisen tavalla puettu ja kädessään oli hänellä
mustankirjava pahkakeppi, johon monta nimeä oli piirretty. Nähdessään
kirkonkylän levenevän edessään seisattui hän, kuunteli kellon soitantoa
ja katsoi ympärilleen niihin kukoistaviin tuomistoihin, jotka olivat
kylän kummallakin puolen. Hän tervehti kansaa, joka tuli hänelle
vastaan vainiolta, erinomaisella ystävyydellä, aivan niinkuin olisi
heidät tuntenut. Ihmiset kiittivät iloisesti ja katsahtivat kaikki
vielä kerran taakseen hänen jälkeensä, arvellen, että se on varmaan
joku kyläläinen, joka kaukaisilta matkoilta kotiin palajaa; hän oli
muka heitä niin tarkkaan silmäillyt, eivätkä häntä kuitenkaan
tunteneet.
Kun kellon viimeiset sävelet olivat vaienneet, kun pellolla kaikki oli
äänettä, ei yhtään ihmistä enää näkyvissä ja ainoastaan leivot
riemuilivat korkealla ilmassa, silloin vieras istuihe tienvarrelle,
katseli vielä kauan kylään päin, otti viimein muistikirjan esille ja
taaskin katsahdellen ympärilleen kirjoitti siihen:
"Kreikan ja Rooman kansat! Kyllä korkealle kajahtelivat voittoriemunne
ja raikahtelivat sotatorvenne, mutta kristinusko yksin kaivoi malmin
syvältä maan povesta ja kohotti sen korkealle ilmaan heilumaan ja
kaikuansa kauas levittämään, hartautta, iloa ja surua herättämään.
Kyllä ihanasti lienevät kanteleet ja rummut Jerusalemin temppelissä
soineet; mutta nyt ei ole enää vaan yksi temppeli maan päällä,
tuhansittain on kristinusko niitä pystyttänyt kaikkialle... Minusta oli
taannoin, niinkuin kellot olisivat kaiullaan ilmoittaneet minun tuloni
uuteen määräpaikkaani, niinkuin Jumalan ääni olisi minulle huutanut:
terve tultuasi! Kyllä ihmetellen loitte katseenne taaksenne, te hyvät
ihmiset, ettekä tietäneet, mikä meidän keskinäinen välimme tulee
olemaan. Oi, voisinko saada näiden ihmisten sielut kokonaan valtaani,
niin tahtoisin päästää heidät sitkeästä taikauskostaan ja antaa heidän
maistaa hengen puhtaita iloja. -- Mutta tuolla he käydä köntivät, ja
samoin kuin eläin, joka kulkee heidän edellänsä, eivät halua muuta
mitään kuin ravintoa ruumiillensa... Tämä siis on se paikka, jossa uusi
elämä minulle alkaa: nämä notkot ja peltomaat, millä ajatuksillahan
minä niitä vielä kerran silmäilen! Ah, maa on kaikkialla ihana ja iloa
tuottava, missä kukkasia on. Ja vaikk'eivät ihmiset minua ymmärtäisi,
ymmärrät sinä minut kumminkin, sinä ijänkaikkinen Luoja, ja hymyilet
minulle lempeästi kun kuuntelen hiljaisia ilmaisemias... Tuolla
seisovat puut soreasti kukkien, ja kylästä kuulen lasten iloa, lasten,
joiden sydämiin minun tulee heittää sivistyksen valon säteitä..."
Hän herkesi kirjoittamasta; sauvaansa katsellen sanoi hän hiljaa
itsekseen: "Joka haaralle olette hajonneet, te nuoruuteni kumppalit,
muuta ei ole minulle teistä jäänyt, kuin tähän piirretyt nimenne, ja
niiden kanssa minä nyt astun uuden elämäni kynnykselle, te kaikki minua
seuraatte näkymättöminä. Minä lähetän teille sydämestäni tervehdyksen
kevätilmaan, kaikukoon se teille vastaan lintuisten suusta ja
virvoittakoon mieltänne!"
Äkkiä nousi hän seisaalleen ja kulki kylään.
Nyt tiedämme, että nuori tuttavamme on uusi kansakoulunopettaja. Hän
kysyi koulun johtokunnan esimiestä ja häntä neuvottiin Hukkasen taloon.
Hukkanen istui pöydässä lukuisan perhekuntansa kanssa, kun vieras astui
sisään. Kun oli ystävällisesti tervehditty, pyydettiin häntä pöytään
käymään; opettaja vaan kiitti.
"Mitä nyt?" sanoi Hukkanen, joka kohta taas oli istautunut, kun ei
antanut minkään häiritä itseään syömisessä, "tehkeä työ tiloa
vieraalle. Tuo sie Heli lautane sukkelaa. Käykää istumaan tähän,
opettaja. Meillä ei ole sama muoti kuin Inkeriläisillä, jotka sanovat:
oisitta ennen tulleet; kuka meille sattuu tulemaan syöntaikana, se
pöytään. Vaikka mihin muualle menisitte, ette enää saa niin mitään, ja
tässä on keittoruokaa; täytyyhän teidän hyvänä pitää mitä talossa on.
Sattuipa olemaankin oikein Karjalan ruokia: lammaskoalii ja
keitinpiiraita."
Heli oli tuonut lautasen ja opettaja istunut pöytään, ett'ei näyttäisi
epäkohteliaalta.
"Tuon minun Helini saatte sunnuntaikouluun oppilaaksi," sanoi Hukkanen
tyhjennettyään kukkurapäisen lautasen.
"Noo, teillä ei mahda enää olla paljoa oppimista," virkkoi opettaja,
edes jotain sanoakseen. Tyttö ujosti vaan katsoi lautaseen alas.
"Mitä! Heli, puhu sinäkin, ethän muulloin ole mykkä ollut, sanoppas,
osaatko kaiken?"
"Ka lukiiha mie siks osoasin kutakuinki, vain kirjuttoa miun ei soa
putillee, sormet on jäykällaiset ku kaiken viikkautta täytyy roatoa
mitä mitäki."
Kaikki tytön sulous katosi yht'äkkiä opettajan mielestä, kun kuuli nämä
murteelliset, raa'alla tavalla äännetyt sanat.
Kun oli syömästä päästy, tuli yksi renki, joka pöydässä oli istunut
jotenkin likellä Hukkasta, isäntänsä eteen ja sanoi veistään tuppeen
pistäessänsä:
"Tullooko miun lähtii yksin heposiin kansa pellolle?"
"Mene vaan, minä kohta tulen jälestä. Ota poika mukaasi Hiirakkaa
taluttamaan, se ei taho oikein taipua."
"Elkeä työ hoppuilko, soan mie sen hallituks," sanoi renki ja meni
raskailla askelilla tuvasta. Opettaja pudisti päätään.
Heli raivasi pöydän sukkelaan, sillä hänellä oli kiire päästä kyökkiin
piikojen kanssa haastelemaan, mitä kullakin oli vastatulleesta
muistuttamista.
"Potra poika," virkkoi Varpu, joka oli piioista vanhin ja Helin
uskottu, "se sinuu silmäili niin jott' en mie tietänyt, kätöistäkö vai
suukkoista heän siulle ojentaa. Mitäs sanot, eikö siin' ois siulle
mies? Heän on vielä naimatta."
"Kernaammin mie jeän naimattomaks kunnes kivi vein peällä pyörii,
ennenku hänelle mänisin."
"Oikeen sanot," virkkoi toinen piika, "heän vielä kahella kopralla
pistäs siunki suuhuse; et sie nähnyt miten heä otti veihen oikiise ja
kahvelin vasempaa käteese ja sitte kahella käillä syyvvä ahmasi, sitä
mie en oo eläissän' nähnyt kenenkää tolkullisen ihmisen tekevän."
"Nii," sanoi kolmas, "ja sitte heä vielä veihellää leikkel piiraita
palasiks."
Sill'aikaa kun tytöt kyökissä astioita pestessään opettajaakin vähän
huuhtelivat, ei juuri pahasta sydämestä, mutta sentähden, että kerran
oli niin aljettu, oli tuvassakin Hukkasen puhe jotenkin vähän
ilahuttava.
"Kielestä päättäen," alkoi hän, "tuntuu kuin olisitte Mikkelin puolelta
kotoisin."
"En juuri sieltä, minä olen Päijänteen rannoilta."
"No, niitä eroituksia me emme niin tarkkaan tiedä; mikä sitte pitäjän
nimi on?"
Opettaja joutui vähän hämille, pani molemmat kätensä rinnalleen ja
sanoi viimein maahan katsoen: "Sysmä."
Hukkanen purskahti kaikuvaan naurunhohotukseen, opettaja vaan katsoi
totisesti eteensä; viimein virkkoi edellinen:
"Elkää pahaksi panko, mutta Sysmän tietää jok'ainoa lapsenkakara, onhan
se laulussakin. Miksikä ette sitä paikalla suoraan sanoneet? Eihän se
mikään häpeä ole. No te varmaan tiedätte sanoa oikean syyn, miksi juuri
Sysmä on lauluun pantu?"
"Kuka sen voi tietää? luultavasti siinä ei ole mitään perää, sellaisia
lauluja tekevät yksinkertaiset ihmiset, jotka valitsevat tämän tai tuon
paikan nimen sen tähden, että se juuri sopii heille runomittaan."
"Ei se laulu ole niinkään tuhma, ja sill' on vielä hyvin lysti nuotti,
sitä minä oikein kernaasti kuulen laulettavan."
"Sallikaa minun olla toista mieltä."
"Mitä siitä sallimisesta? vaikk'en sallisikaan, olisitte te kuitenkin
toista mieltä, mutta virkkakaa vaan vapaasti: miksi?"
"Minä en voi ymmärtää, mitä tarkoitusta, mitä tolkkuakaan tuossa
laulussa on:
"Sy sy Sysmässä sukkani hukkasin;
Susi sukitta suikkikoon!
Minä Sysmähän taas menen takaisin
Sukan uutosen osteloon.
"Se ei ole muuta kuin paljasta lorua, ja sitäkö te sanotte lystiksi.
Kuinka voipi laulu olla lysti, kun ei siinä ole tuon taivaallista
tolkkua? Tolkuttomuusko se onkin se hauskuus."
"Niin, olkoon se nyt miten tahansa, mutta lystiä se on kuitenkin; se
sopii niin aivan tesmälleen, kun sitä" -- Hukkanen ei tässä enää voinut
ajatuksiansa oikein selittää, hän vain löi näppiä molemmilla käsillään,
ja jatkoi sitten: "niin tuota, kun sen perille oikein pääsee. Täällä on
meillä eräs mies, Yrjö, siltä teidän pitää saada se kerran kuulla, niin
sitten tekin sanotte, ett'ei sen lystimpää ole. Muutama irvihammas
mulle kerran sanoi, että pitäisi laulaa 'kengästä' eikä 'sukasta' ja
että sentähden Sysmä on pilkan alaisena, kun siellä kenkirajat
vetelehtävät joka paikassa. Mutta mitä laulu nyt meihin koskee?
Puhutaan jotain muuta. Onko teillä näillä tienoin tuttavia?"
"Ei ketään."
"No, kyllä täällä meillä löydätte hyviä ystäviä, vaikka ihmiset näillä
seuduilla ovat vähän raakamaisia; eivät ne sitä oikeastaan ole, mutta
siltä näyttävät kumminkin. Pikkusen pilkkaa mielellään laskevat, se on
totta, mutta ei siinä ole pahaa tarkoitusta, täytyy vaan antaa takaisin
aika tavalla; ja kun vaan ymmärtänet heitä oikein kohdella, niin saatat
kääriä vaikka sormesi ympäri."
"Minä kyllä tahdon kaikkia ihmisiä rakkaudella kohdella."
"Niin, mitä minä olinkaan sanomassa, nyt teidän tulee tervehtiä koulun
johtokunnan ja kunnan lautakunnan jäseniä, käydä heidän luonansa; ja
vielä yksi asia, menkää myös vanhan opettajan luo, jolla jo on 25
vuotta ollut ero virastaan: hän on kunnon mies ja se olisi hänelle
hyvin mieleen. Hän on vielä vanhan ajan ihmisiä, mutta myös kerrassaan
kelpo mies. Minäkin vielä kävin koulua hänen luonansa, vaikka vähän
minä kyllä tiedän. Edellinen opettaja tuli hänen kanssaan huonoon
sopuun, sen vuoksi kun ei käynyt hänen luonansa; ja jos te tahdotte
oikein tehdä hänelle mieliksi, niin antakaa hänen jonkun kerran
sunnuntaina soittaa urkuja. [Kansakoulunopettajalla oli myös urkunistan
ammatti.] Nyt näytän teille asuntonne, teidän kapineenne tulivat jo
eilen."
Alakuloisen näköisenä kulki opettaja Hukkasen rinnalla kylän kautta.
Hän oli tullut tänne niin jaloilla, ylevillä ajatuksilla, ja oli
kolahtanut niin kovaa, kivistä todellisuutta vastaan. Usein kuuli hän
takanaan sanottavan: toa on varmaan veres opettaja. Keskievarin
kohdalla tuli heille vastaan Matti Väistö, joka oli lautamiehenä
kunnallishallituksessa. Hukkanen esitti hänelle uuden opettajan.
Muutamat olivat sen kuulleet ja nyt levisi siitä tieto kulovalkean
nopeudella. Matti rupesi käymään heidän molempien kanssa.
Niin paljo rakkautta ja taipumusta opettajaan oli lapsissa, joiden
sydämiin hän aikoi tunkeutua, että kiitivät tiehensä niin pian kun vaan
kaukaa saivat häntä nähdä. Siellä täällä jäi kuitenkin joku rohkeampi
poika seisomaan ja nyykäytti ystävällisesti päätään, eikä kohottanut
lakkiansakaan, siitä luonnollisesta systä, ett'ei hänellä sitä päässä
ollut.
Likellä koulukartanoa seisoi soma kuusi- tai seitsenvuotinen poika.
"Tule tänne, Jussiseni," huusi Matti, katsokaas, opettaja, tuo on
minun. Pitäkää häntä vaan kovalla, kyllä hän on hyväoppinen, mutta
monesti huolimaton. Anna kättä opettajallesi, häntä sinun pitää
rakastaa. Mitenkäs vieraille sanotaan?"
"Hyvä päivä," sanoi poika, rohkeasti kättä tarjoten.
Opettajan kasvot olivat ikäänkuin kirkastuneet, tämä tervehdys lapsen
suusta ilahutti häntä suuresti. Hän oli taas omassa paratiisissaan, kun
lapsen viaton mieli kääntyi häneen. Hän kyyristyi alas lapsen eteen ja
suuteli sitä.
"Tahdotko mua rakastaa?" kysyi hän sitten. Jussi katsoi isäänsä.
"Rupiit sie opettajoa armaana pitämää?" kysyi Matti.
Poika nyykäytti päätään vastaukseksi, hän ei voinut enää puhua, sillä
kyynelet olivat hänellä silmissä.
Ne kolme miestä menivät eteenpäin, poika juoksi kiireesti kotia,
taakseen katsahtamattakaan.
Hukkanen ja Väistö näyttivät nyt opettajalle hänen asuntonsa.
"Tämä koti on vielä emäntää vailla," sanoi Matti, "kouluopettajalla
pitää olla vaimo. Meillä nyt on ensi kertaa naimaton opettaja, mutta on
täällä pulskia tyttöjä, katsokaa vaan ympärillenne. Parasta olisi naida
täkäläinen; jos et itse ole paikkakunnasta kotoisin etkä siitä naikaan,
niin jäätkin kokonaan vennon vieraaksi. Olenko oikeassa, vai en,
lanko?"
"Kenties on opettaja jo valinnut jonkun itselleen," vastasi Hukkanen,
"ja olkoon se kotoisin mistä hyvänsä, niin kyllä se täällä hyvästi
vastaan otetaan."
"Niin, me pidämme hänelle tulijaiset," sanoi Matti, ajatellen: kyllä
Hukkanen on minua viisaampi. Opettaja virkkoi:
"Minä olen ihan irtonainen, ja voin vielä hyvän aikaa katsella
kassapäitä." Mutta itsekseen ajatteli hän: parempi apina kuin
tuommoinen talonpoikaistallukka vaimona.
"Nyt elkää pahaksi panko," sanoi Hukkanen, mun täytyy lähteä pellolle.
Minä olen heposen kaupassa ja täytyy katsoa minkälainen se on vetämään.
No, näämmehän tän'iltana tosiamme. Jääkää hyvästi siks'aikaa. Lähetkö
mukaan, Matti?"
"Lähen, hyvästi, opettaja, ja jos teillä aika pitkäksi käypi, niin
pankaa kaksin kerroin."
Opettaja ei oikein ymmärtänyt tätä Matin vähän epäselvää kuvallista
puheenpartta, joka oli tehty vertaamalla liian pitkään lankaan.
Kun miesten lähdettyä ovi jo oli kiinni, vetäisi opettaja sitä vielä
kerran ikäänkuin vakuutukseksi itselleen, että hän nyt oli yksin.
Hänestä tuntui mielensä hyvin raskaalta, eikä oikein tietänyt sanoa
minkä vuoksi. Viimein johtui hänelle Sysmän juttu taas mieleen. Hän
katsoi sitä raa'aksi ja törkeäksi kohteluksi, eikä muistanut koko sitä
hyväntahtoisuutta, jota hänelle muuten oli osoitettu.
Semmoisia ihmiset ovat! Kun ovat suutuksissaan, niin pitävät aina vaan
sitä yhtä mielessään, joka heitä loukkasi, ja unohtavat kaiken muun,
vaikka se olisi kuinka lempeätä. Ensin opettaja istui kauan alallaan,
sitten nousi kapineitansa purkamaan. Hänelle muistuivat koti-olot
mieleen, kun näki tutut esineet ympärillään. Mutta pian hän taas vaipui
ajatuksiinsa ja mietti itsekseen: tässä nyt olet, niinkuin erämaahan
joutunut; mikä sinua ilahuttaa ja surettaa, sitä nämä ihmiset eivät
tiedä olevankaan; esimiehesi ei ole muuta mitään kuin talonpojan
tolvana, vielä päälliseksi ylpeä raakuudestaan. Saattaa näissäkin
ihmisissä piillä henkistä voimaa, mutta sen päälle on kaikenlaista
rikkaa karttunut, Tahdon kaikki voimani ponnistaa, vastustaakseni
talonpoikaistumista. Jok'ikinen päivä tahdon perkaa koko olentoni, minä
tahdon pysyä vapaana seuralaisteni vaikutuksesta. Minä olen nähnyt
opettajia, jotka astuivat virkaan täynnä ajan vapaata henkeä, ja
muutaman vuoden kuluttua ovat he kokonaan vaipuneet vanhan tavan
orjiksi, muuttuneet talonpojiksi, ja heidän ulkomuotonsakin on tullut
huolimattomaksi ja veltoksi. -- Hän kirjoitti paperilipulle: _muista!_
ja pisti sen peiliin.
Viimein hän kavahti seisaalleen ja läksi ulos kävelemään sitä tietä,
jota oli tullut. Talonpojat jotka tekivät työtä pelloilla maantien
vieressä, sanoivat: "No, mitä kuuluu, opettaja? joko alkaa kylä
tuttavalta tuntua?" Opettaja vastasi lyhyesti mutta ystävällisesti;
tämä heidän kainostelematon käytöksensä oudostutti ja melkein loukkasi
häntä. Hän ei tietänyt, että nämä ihmiset luulivat itsellänsä olevan
oikeutta siihen, koska olivat häntä ensin nähneet, hän heitä
ensimmäiseksi tervehtinyt.
Kauan kuljettuansa sinne tänne vainioita myöten huomasi hän yksinäinen,
sorean pihlajan. Hän katseli sitä joka puolelta, kunnes löysi oikean
paikan. Silloin istuihe rajapyykille ja alkoi piirustaa.
Useammat talonpojat tulivat uteliaina sinne katsomaan. Pian levisi
suusta suuhun sanoma: veres opastaja kirjuttaa kai puutki kirjaa.
Päivä painui illemmalle. Tyyntyneellä mielellä kääntyi opettaja kotiin
päin. Matkalla yhtyi hänen seuraansa useampia talonpoikia;
kursailematta astuivat rinnatusten hänen kanssaan ja paljo oli heillä
kyselemistä. Vaikka tämä oli vieraasta hyvin rasittavaa, suostui hän
siihen kuitenkin. Mutta se oli hyvin sopimatonta, että hän heidän
kysymykseensä: eikö tämä ole kaunis seutu? vastasi: "no, käypihän tuo
laatuun." Hän ajatteli, että täällä ei näkynyt olevan paljo kuvattavaa
kaunista, mutta ei saattanut sitä kuitenkaan sanoa. Kun kirkontornin
rumuus oli hänelle silmään pistänyt, kysyi hän: "Kuka on kirkon
rakentanut?"
Ihmiset katselivat häntä ällistellen; he eivät voineet ajatellakaan
semmoista aikaa, jolloin koko kirkkoa ei vielä ollut olemassa.
Kotonaan odotti opettaja Hukkasta, jonka luuli tulevan itseänsä
noutamaan. Jo alkoi hämärtää, tiellä oli vilkas liike: opettaja yksin
istui ääneti avatun ikkunan vieressä. Elävämmin kuin ennen juontui
hänelle nyt mieleen, kuinka tarpeellinen ikuinen kumppali olisi, joka
hänet oikein ymmärtäisi, niin ett'ei hän olisi ainoa hehkuva rinta
kylmien aaltojen kesken.
Oli perjantai-ilta; nuoret pojat kulkivat laulellen kylän läpi. Kun
tultiin opettajan asunnon kohdalle, oli juuri aloitettu kaunista
laulua:
Mitä sinä itket ja mitä sinä suret
Kultani kaunokainen?
Elä sinä sentähen kantele murett'
Ett' olet kulkevainen!
Vähitellen kuului laulu soinnahtuvan yläkylään päin. Opettaja tunsi
olevansa syvimmässä sydämessään liikutettu. Hän tempasi viulunsa ja
soitti kaipausvalssia; niitä säveliä ei oltu kylässä koskaan kuultu.
Pian huomasi hän, että oli useampia ihmisiä kokoutunut huoneen
edustalle; ilahuttaakseen itseänsä ja toisia soitti hän sitten vielä
uuden lystikkään valssin. Naurua ja riemuhuutoja kaikui kadulta hänelle
palkinnoksi.
Viimein kuitenkin kävi hänestä aika liian pitkäksi; hän läksi ulos ja
kysyi vastaan tulevalta Matilta Hukkasta.
"Tulkaa mukaan," sanoi Matti, "keskievarissa hän käy mielellään,
etenkin perjantai-iltoina."
Opettajan mielestä se tosin ei ollut paikoillaan, että johtokunnan
esimies istui muiden talonpoikain kanssa keskievarissa, mutta hän meni
kuitenkin mukaan.
Siellä saapui hän suureen seuraan ja vilkkaasen keskusteluun.
Venäjänuskoisia istui tässä suomenuskoisten kansalaistensa keskellä.
Vähä aikaa oltiin ääneti sen perästä, kun opettaja oli tupaan tullut:
mutta kohta kun oli tervehditty ja Hukkanen tehnyt viereensä tilaa,
alkoi hän taas:
"Mitä te, opettaja, sanotte eläintenrääkkäys-yhtiöistä? Voipiko kukaan
määrätä minulle, kuinka minun pitää menetellä oman omaisuuteni kanssa?
Saapiko minua siitä sakoittaa?"
Opettaja siinä taas ei nähnyt muuta mitään kuin näiden ihmisten
raakuutta; sen tähden hän suurella innolla puolusti poliisisääntöjä,
jotka koskevat eläinten rääkkäystä; mutta Hukkanen vastasi:
"Kaupungissa olkoon minusta nähden tarpeellista, että kehoitetaan
ihmisiä elukoitansa säästämään, mutta sakoittaa heitä siitä ei saa.
Tuommoisella vossikalla eli vossikan rengillä tahi herraskutsarilla ei
ole mitään oikeata rakkautta eläintä kohtaan, usein se ei ole hänen
omansakaan, ja siitä ei puhumistakaan, että hän olisi sen itse
kasvattanut. Mutta meillä, sen olen kyllä nähnyt, enemmän älistään jos
lehmä kylmäksi kellehtää, kuin jos lapsi kuolee."
"Herrojen pitäisi ensin kohdella talonpoikia paremmin," sanoi Matti.
"Entinen vallesmanni esimerkiksi sanoi koiralleen sulimmat sanat, mutta
talonpojille vaan tiuskasi. Heidän pitäisi ensin perustaa semmoinen
yhteys, ett'ei kukaan enää saisi sanoa talonpoikaa sinuksi."
"Niin," sanoi Hukkanen, "siinä se puntti seisookin, että virkamiehet
nyt kernaasti tahtoisivat hallita eläimienkin yli. Saattehan nähdä, jos
sillä tavalla jatketaan, niin kymmenen vuoden perästä vielä säädetään,
mitä sinun pitää peltoosi kylvää ja milloin se pitää kesannoksi jättää;
voipihan peltojaankin piinata ja niiden voimia liian paljon koettaa."
"Jos ihmiset eivät ole niin viisaat," sanoi opettaja, "että joka
asiassa tietävät pitää määränsä, niin valtion velvollisuus on pitää
kohtuuden puolta sakoittamalla."
"Ei, sata seitsemän kertaa ei, ei!" huusi Hukkanen, mutta vaikeni taas
heti: joko lienee tahtonut hillitä kiihkoansa, vai eikö lienekään ollut
hänellä mitään vastaan sanottavaa.
"No luuletteko, että valtiolla on oikeus sakoilla pakoittaa ihmisiä
lapsiansa kouluun lähettämään?" kysyi opettaja.
"Kyllä, tiettävästi."
"Niin, mutta mistä syystä?"
"Sen tähden, että se on oikein."
"Mutta eihän muka ole valta pakoittaa ihmisiä olemaan hyviä."
"Ei, vaan rangaista heitä saapi, jos ovat pahoja, ja kuka ei laita
lastansa kouluun, se tekee pahoin. Eikö niin?" lopetti Hukkanen
kääntyen toiseen, joka äsken oli puhunut samaan suuntaan kuin hän.
"Se on tietty," vastasi tämä, joka oli kreikan-uskoisten opettaja.
"Valtio on niiden holhoja, jotka eivät voi itsestään huolta pitää eikä
itseään puolustaa. Niinkuin valtiolla on velvollisuus ottaa huomaansa
lapsi, jos vanhemmat kuolevat, ett'eivät voi sitä hoitaa, niin pitää
valtion myöskin sakoilla pakoittaa niitä vanhempia velvollisuuksiansa
täyttämään, jotka joko tuhmuudesta tai pahuudesta laimin lyövät
lapsiansa."
"Se on oikein, ihan tismalleen sanottu," virkkoi Hukkanen riemuiten.
Kääntymättä tähän muka kutsumattomaan puhujaan, mutta myöskin häntä
karttamatta, sanoi opettaja:
"Jos valtio on alaikäisten holhoja, niiden, jotka eivät voi itseänsä
auttaa eikä puolustaa, niin on sillä myös valta eläinten yli, jotka
ovat samassa tilassa kuin lapset."
"Se vertaus ei pidä ryhtiään," sanoi Hukkanen nauraen. "Elkää,
opettaja, pahaksi panko, mutta siinä ajoitte päin männikköön. Minulla
on kotona orpovasikka, sillä eläinrukalla ei ole isää eikä äitiä enää
elossa, täytyy, totta Jumala, saada kihlakunnanoikeus määräämään
hänelle vörmyntärin."
Koko tupa kajahteli naurunhohotuksista. Opettaja koki kaikella tapaa
selvemmin puolustaa mielipidettään, mutta ei päässyt sitä enää oikein
tarkalleen selvittämään. Se oli kaikille aivan mieleen, että liian
totinen puhe viimein oli kääntynyt lystimmälle polulle. Sen verran hän
vaan sai lausuneeksi, ett'ei millään muotoa tahtonut panna lapsia
nautojen kanssa samalle tasalle.
"Siitä ei puhettakaan," sanoi Hukkanen, "olettehan antaneet suuta
Väistön Jussille, sitä ei tehdä eläville. Mutta nyt minusta näyttää
niinkuin olisin saanut kolminkertaisen vakuutuksen siitä, että
eläinrääkkäys-yhtiöistä lähtee yhtä paljo lisää, kuin jos sitoo
kanoilta pyrstön pystyyn: ne pitävät sitä ilmankin kohti taivasta."
Lystillisyys karttui nyt karttumistaan, kompasanoja lasketeltiin joka
haaralta lakkaamatta ja tarkoin punnitsematta. Opettaja ei ollut sillä
tuulella, että olisi mennyt muiden mukiin, päin vastoin tuli hän
sydämensä pohjaa myöten pahoillensa, ja läksi pian pois keskievarista.
Toisena päivänä, joka oli lauantai, kävi opettaja koulun johtokunnan
jäsenten luona, mutta ei tavannut ketään kotona. Viimein läksi hän
entisen opettajan luo, ja häntä neuvottiin tien ääressä olevaan
puutarhaan. Puutarhan takapuolelta, humaliston luota kuului puhetta.
Opettaja astui sinne, näki siinä kaksi miestä ja sanoi lakkiansa
kohottaen:
"Saisinko tavata koulumestaria?"
"Meitä on tässä kaksi yhden sijassa, he, he, he," sanoi vanha mies,
joka paitahihasillaan piti lapiota kädessä.
"Minä tarkoitan entistä opettajaa."
"Minä se olen, ja tämä tässä on kreikan-uskoisten opettaja he, he,"
vastasi ukko viitaten vieressään seisovata.
"Hupaista tavata teidätkin tässä. Emmekö jo eilen liene toisiamme
nähneet?"
"Kunko Hukkasen kanssa puhelitte?"
Vanhus heitti lapion pois, otti piipun suustaan, tempasi, takkinsa ja
tahtoi sen pukea päälleen; mutta ystävämme esteli häntä.
"Eihän meidän kesken kursailemista tarvitse," sanoi hän, "oommehan
virkaveljeksiä, minä olen uusi opettaja. Teidänkö omanne tämä puutarha
on?"
"He, he, kenenkäs muuten?" vastasi vanhus; kaikkia hänen puheitansa
seurasi kumakka, rinnan pohjasta tuleva nauru. "Terve tultuanne
Karjalaan," jatkoi hän, antaen tulijalle kättä; tämän mielestä oli
niinkuin olisi tarttunut oven rautaiseen ripaan, niin kovalta se
tuntui.
Venäjän-uskoinen opettaja seisoi siinä neuvotonna, hieroen käsiänsä,
eikä tietänyt, pitikö antaa vasta tulleelle kättä vai ei. Viimein hän
kuitenkin astui esille, ojensi kättä ja sanoi erittäin ystävällisesti:
"tulkaa terveenä." Vieras sanoi:
"Te voitte varmaan antaa mulle hyviä neuvoja, miten olla, kuin eleä;
minä olen täällä niin peräti äkkinäinen."
"Sen minä voin hyvin arvata," virkkoi kreikan-uskoisten opettaja,
"minäkin saavuin tänne vaan pyhän sinodan määräyksestä, enkä tuntenut
yhtään sielua. Usein toivoin, että olisin saanut jonkun aikaa olla
täällä tuntemattomana tullakseni tarkalleen tuntemaan vanhempien
luonteet, sillä ilman vanhempien avutta ei voi lapsiin mitään
vaikuttaa, sen tiedätte hyvinkin. Minulla oli senkin puolesta
hankalampi, kun minun täytyi alusta alkain perustaa säännöllistä
koulua, josta venäjän-uskoisilla siihen aikaan ei vielä ollut
aavistustakaan. Minusta tuntui ensi aikoina, niinkuin olisin ollut
toiseen maailmaan lumottuna."
"Niin, pian annoitkin lumota itsesi ja nait koko paikkakunnan
kauniimman tytön, he, he, ja se, se olikin oikein," vastasi vanhus.
Kääntyn meidän tuttuumme jatkoi hän: "Pitääpä teidänkin naida tyttönen
meidän pitäjästä."
Ystävämme kavahti niin säikähtyneenä taaksepäin, että polki hyvin
silitettyyn kukkaispenkkiin: hänestä tuntui ikäänkuin kaikki olisi
ruvennut yhteen liittoon häntä parittaakseen. Pyydettyään anteeksi
tekemästänsä vahingosta, virkkoi hän:
"Minä tarkoitin neuvoa pyytää, mitenkä käyttäytyä vanhempia ja lapsia
kohtaan."
"Hyvin ankarasti vaan," sanoi vanhus, taaskin tasoittaen tallattua
paikkaa. "Uudesta koulumeiningistä minä en ymmärrä mitään, siinä
kysytään lapsilta: kuka on tuolin tehnyt? niinkuin sitä ei jo tietäis
itsestään; siinä äännetään änkytetään p. k. l. m. niinkuin mykät,
aapista ei enää olekaan."
"Oikein ankarastiko siis?" vastasi ystävämme kääntäen puheen toisaanne.
"Niin, jok'ainoa mies, joka kylässä liikkuu, on minun makeitani
maistanut, ja sanoppas sinä, eivätkö vielä tänäkin päivänä pidä minua
kunniassa?"
"Kyllä kai," sanoi kreikkalainen opettaja hymyillen. Vanhus jatkoi:
"Ja jos kylässä on kemut, niin ei pidä herrastella, noin vähän aikaa
katsella, kuinka tuhma kansakin osaa huvitteleita; ei, siinä pitää olla
itsen muassa. Hitto vieköön! Hulluimmissa tempuissa minä olen osallisna
ollut, tolppatanssin ovat minulta oppineet, ja ristikisassa minä aina
olin Kerttuni kanssa lökittämässä: vieläkin hypittää kun sitä
ajattelen.
"Te olitte täkäläinen, saatoitte siis ennemmin olla semmoisissa
osallisna."
"En minä ole täkäläinen: minä olen Wiipurin tienoilta syntyisin."
"Varmaan olette eläissänne paljon kokeneet?"
"Senpä luulen. Ne ihmiset, joilla nyt on noin kolmekymmentä vuotta
ikää, eivät tiedä maailmasta niin mitään, nyt kaikki menee niin
tasaista kulkua, kuin suksen latua myöten. Tuommoinen opettaja, minä en
teitä sillä tarkoita, mutta mitä tietää nyt tuommoinen? Mitenkä paljon
hän on maailmasta nähnyt? Kirjoissaan hän on nuhjaellut. Nyt kaikki
sujuu siloista tietään, yks, kaks, kolm, koulupojasta seminaristiksi,
seminaristista opettajaks. Minä olen ollut sotamiehenä, minä
musikanttina, minä keräjäsihteerinä sen seitsemässä kihlakunnassa. Minä
olen tullut tuntemaan Venäläiset, Ruotsalaiset, Saksalaiset ja muut
pirulaiset"
Kello 11 lähdettiin puutarhasta; ystävämme kulki vielä venäläisen
virkaveljensä seurassa keskievariin asti, joka oli hänen
ruokapaikkansa.
Toisena aamuna sai opettaja paljon kiitosta urunsoittamisestaan.
Yksityisistä joukoista, jotka kirkosta päästyä olivat kokoutuneet,
kuuli hän useamman kerran lauseen: "hän sitä taitaa melkein niinkuin
vanha opettaja." Hän meni nyt tämän luo ja tarjosi hänelle urkujen
soittamista puolipäiväsaarnan ajaksi.
Vanhus nauroi aivan autuaana ja sanoi viimein, puhuen niinkuin aina
lyhyissä poikkinaisissa lauseissa. "Niin, siitä voivat nuoret
ihmiset jotain oppia, jos tahtovat. Minä olin puolen kolmatta vuotta
ala-urkunistina Wiipurissa, he, he. Entinen, ylpeä tirehtööri karkoitti
minut pois koko kirkosta, niin että koko vuodessa en käynyt ovesta
sisään, sillä minä en voinut kuulla hänen rämpytystään, ja sen perästä
minä vaan saarnan aikana olin kirkossa; kun ruvettiin virsiä laulamaan,
niin minun täytyi mennä pakoon."
Vanha opettaja siis puolipäiväsaarnassa soitti urkuja, mutta teki
pyhällä soitolla niin lystikkäitä hyppäyksiä, että nuori mies usein
pudisteli päätään; mutta kaikkein muiden läsnäolevien kasvoilla loisti
tyytyväisyyttä ja iloa.
Tästä ystävällisyydestä vanhaa opettajaa kohtaan kiiteltiin nuorta
suuresti: mutta siitä, että hän oli arkipäivänä käynyt johtokunnan
jäsenten luona, jolloin eivät kuitenkaan olleet kotona, siitä tuli
hänelle yhtä paljo moitetta. Ei tuo eikä tämä kuitenkaan tullut hänen
korviinsa.
Maanantaina alkoi koulu. Kirkkoherra, hyvätahtoinen ja jalomielinen
mies, asetti paljon sisältävällä puheella uuden opettajan virkaansa
koko koulun johtokunnan ja kunnallislautakunnan läsnä ollessa.
Siitä päivästä asti, kun koulu oli alkanut, söi opettaja kotonaan;
keskievarin hälinä häiritsi häntä, sillä hän tahtoi olla aivan
yksinänsä päästettyään lapsijoukon pois luotaan. Ylimalkaan hän
vetäytyi kokonaan itseensä, toimitti virkaansa tunnollisesti, mutta ei
pitänyt kanssakäymistä kenenkään kanssa; jonkun kerran vaan meni
kävelemään venäjän-uskoisen tahi vanhan opettajan kanssa. Muiden
kyläläisten, myöskin Hukkasen kanssa, oli opettaja yhtä vähän tuttu
kuin tulopäivänä. -- Hän ei käynyt koskaan keskievarissa eikä niissä
seuroissa jotka iltaisin kokoutuivat pitäjäntuvalle. Kun koulutunnit
olivat lopussa, kuljeskeli hän yksinänsä metsiä ja niittyjä myöten
piirustellen tai kirjoitellen muistikirjaansa, ja pimeän tultua soitti
tahi luki.
Kosk' emme saata piirustuksia tähän nähtäväksi panna emmekä taida
musiikkikappaleita uudestaan soittaa, saakoot muistoonpanot tässä
paikkansa sillä päällekirjoituksella, jonka opettaja itse oli niille
pannut:
* * * * *