Calandrino, Bruno ja Buffalmacco menevät Mugnonen notkoon
etsimään heliotrooppia, ja Calandrino luulee sen löytäneensä
ja palaa kotiin kantaen taakan kiviä. Hänen vaimonsa pilkkaa
häntä, jolloin hän suuttuu ja pieksää vaimoaan ja kertoo
tovereilleen asioita, jotka nämä tietävät paremmin kuin
hän itse.
Kaupungissamme, jossa on aina ollut yltä kyllin merkillisiä eläjiä ja
tyhmiä olennoita, eli, eikä siitä kauan vielä olekaan, maalari nimeltä
Calandrino, yksinkertainen ja tavoiltaan lystikäs mies, joka vietti
suurimman osan aikaansa kahden muun maalarin seurassa, joista toisen
nimi oli Bruno ja toisen Buffalmacco. Nämä olivat sangen iloisia
miehiä, mutta sangen älykkäitä ja nokkelia, ja he seurustelivat
Calandrinon kanssa senvuoksi, että voivat usein huvitella suuresti
hänen tuhmuutensa kustannuksella.
Samoin oli Firenzessä siihen aikaan eräs tavattoman miellyttävä
nuorukainen, älykäs ja kekseliäs kaikessa, mihin hän ryhtyi, nimeltä
Maso del Saggio. Tämä kuuli puhuttavan minkä mitäkin Calandrinon
yksinkertaisuudesta ja hän päätti hullutella hänen älynsä
kustannuksella, tekemällä hänelle jonkin pilan ja uskottelemalla
hänelle jotakin merkillistä asiaa. Sattumalta huomasi hän eräänä
päivänä Calandrinon S. Giovannin kirkossa ja näki hänen tarkkaavasti
katselevan pyhimysarkun maalauksia ja leikkauksia, joka arkku on
mainitun kirkon alttarilla ja oli siihen lyhyt aika sitten asetettu. Ja
silloin ajatteli hän, että nyt hän oli saanut hetken ja tilaisuuden
toteuttaakseen aikeensa. Hän ilmaisi niin ollen eräälle toverilleen,
mitä hän aikoi tehdä, ja sitten he lähestyivät yhdessä sitä paikkaa,
jossa Calandrino yksinään istuskeli, ja alkoivat ikäänkuin eivät olisi
häntä huomanneet puhella keskenään, erilaisten kivien sala-voimista,
joista asioista Maso del Saggio puheli niin varmasti kuin olisi hän
ollut etevä ja mainio kivenhioja.
Näille puheille Calandrino kallisti korvaansa ja nousi jonkun ajan
päästä ylös, kun näet huomasi, etteivät he puhuneet salaisuuksia, ja
tuli heidän luokseen. Tämä oli Maso del Saggiosta suuresti mieleen, ja
kun hän jatkoi kertomustaan, niin Calandrino kysyi, missä näitä niin
voimallisia kiviä oli.
Maso vastasi, että niitä oli enimmäkseen Berlinzonessa,
Basliskien maassa, eräällä seudulla nimeltä Himmerkki, jossa
viiniköynnökset sidotaan makkaroilla, ja ankan saa kolikolla ja pojan
kaupanpäälliseksi; ja siellä oli kokonainen vuori jauhetusta Parman
juustosta, jonka päällä asui ihmisiä, jotka eivät tehneet muuta kuin
makaronia ja lihakokkareita ja keittelivät ne salvokukon liemessä ja
heittelevät sitten alas, ja kuka enimmän otti, se enimmän sai. Ja
siellä lähellä juoksi joki, joka oli valkoviiniä, parasta, mitä
milloinkaan on juotu, eikä siinä ollut pisaraakaan vettä.
Ohoo, sanoi Calandrino, se on hyvä maa. Mutta sanopas, mitä he tekevät
salvokukoilla, joita he keittävät?
Maso vastasi: Basliskit syövät ne suuhunsa.
Silloin Calandrino sanoi: Oletko sinä koskaan siellä käynyt?
Maso vastasi: Kysytkö, olenko siellä käynyt? Olen käynyt yhtä monta
kuin senkin seitsemänkymmentä kertaa!
Ja montako peninkulmaa sinne on? kysyi Calandrino silloin.
On sinne tuhatkunta, minkä riittää unta, vastasi Maso.
Silloin sanoi Calandrino: Niin ollen se on kauempana kuin Abruzzit.
Onpa kyllä, vastasi Maso, kukon askelen.
Kun Calandrino-tyhmyri näki Mason vakavin kasvoin ja nauramatta sanovan
nämä sanat, niin hän uskoi niitä kuten ainoastaan selvintä totuutta
voidaan uskoa. Ja koska hän piti niitä tosina, niin hän sanoi: Liian
kaukana se on meikäläiselle. Mutta jos se olisi täällä lähempänä, niin
sanonpa sinulle, että tulisin sinne kerran kanssasi, katsomaan, miten
nuo makaronit luirivat alas ja saadakseni niitä mahallisen. Mutta
sanopas, jos suvaitset olla niin hyvä, eikö täällä näillä seuduillakin
ole yhtään niin voimallisia kiviä?
Siihen Maso vastasi: Onpa kyllä; kaksi lajia täällä on sangen
voimallisia kiviä. Toinen laji on nuo Settignanon ja Montiscin
louhoskivet, joiden voimalla, kun ne on valmistettu myllynkiviksi,
tehdään jauhoja. Ja siksi sanotaankin niillä mailla, että Jumalalle
kiitos jyvistä, Montiscille myllynkivistä. Mutta näitä kiviä on niin
paljon, että niille annetaan meillä yhtä vähän arvoa kuin heillä
smaragdeille, joita on siellä kokonaisia vuoria, suurempia kuin Monte
Morello, ja ne paistavat keskellä yötä, että voi sun taivahan valkeus!
Ja tiedä, että se, joka tekisi oikein kauniita myllynkiviä ja juottaisi
niitä sormuksiin, ennenkuin niihin on kaivettu reikä, ja veisi
sultaanille, saisi häneltä mitä vaan mielensä tekisi. Toinen laji on
eräs kivi, jota me kivenhiojat sanomme heliotroopiksi, erittäin
oivallinen kivi; sillä henkilöä, joka sitä kantaa, ei näe kukaan sillä
aikaa, kun se hänellä on siellä, missä hän ei ole.
Silloin sanoi Calandrino: Ne ovat hyviä ominaisuuksia. Mutta missä tätä
toista kiveä on?
Maso vastasi, että tuolta Mugnonen rannalta sitä usein on löydetty.
Calandrino kysyi: Minkä kokoinen se kivi on? Ja minkä värinen?
Maso vastasi: Sitä on eri kokoa, sillä toinen on suurempi, toinen
pienempi. Mutta kaikki ne ovat väriltään pikimmittäin kuin mustia.
Calandrino painoi nämä seikat mieleensä, ja sanoi sitten, että hänellä
oli muka muuta tekemistä, ja lähti Mason luota, päättäen itsekseen
ryhtyä etsimään tätä kiveä. Mutta kuitenkin hän ajatteli, ettei hän tee
sitä Brunon ja Buffalmaccon tietämättä, joita hän rakasti erikoisen
suuresti.
Hän lähti siis hakemaan heitä, mennäkseen viipymättä ja ennenkuin muut
heidän kanssaan etsimään kiveä, ja kulutti koko loppuosan sitä aamua
heitä haeskellessaan. Viimein, kun kello oli jo yli kolmen, hän muisti,
että he työskentelivät naistenluostarissa Faenzassa. Siksi hän jätti
kaikki muut tehtävänsä ja meni, vaikka helle oli suurimmillaan, melkein
juosten heidän luokseen, kutsutti heidät puheilleen ja sanoi heille:
Kumppanit, jos tahdotte uskoa minua, niin me voidaan nyt tulla Firenzen
rikkaimmiksi miehiksi, sillä minä olen kuullut luottamuksen arvoiselta
ihmiseltä Mugnonessa olevan erään sellaisen kiven, ettei sitä, jolla se
on mukana, näe kukaan. Ja siksi pitäisi meidän minun mielestäni mennä
viivyttelemättä, ennenkuin kukaan muu sinne menee, sitä etsimään. Me
löydämme sen varmaan, sillä minä tunnen sen. Ja kun olemme sen saaneet,
niin mitä tarvitsee meidän muuta tehdä kuin panna se rahapussiin ja
mennä rahanvaihettajain pöytäin luo, jotka, kuten tiedätte, ovat aina
kuormatut florineilla ja grosseilla, ja ottaa niitä itsellemme niin
paljon kuin tahdomme: kukaan ei meitä näe! Ja niin me voimme rikastua
yhtäkkiä tarvitsematta kaiken päivää tuhria seiniä niinkuin etanat.
Kun Bruno ja Buffalmacco tämän kuulivat, alkoivat he itsekseen nauraa,
katsoivat toinen toiseensa ja olivat suuresti hämmästyvinään ja
kehuivat Calandrinon neuvoa. Mutta kysyipä Buffalmacco sitten, mikä
tuon kiven nimi on.
Calandrinon mielestä oli nimi jo haihtunut, koska hän oli melkoisen
tuhma, ja siksi hän vastasi: Mitä meillä on nimen kanssa tekemistä, kun
vaan tiedämme sen ominaisuuden. Ja minun mielestäni meidän pitää vaan
nyt mennä sitä etsimään kauempaa viivyttelemättä.
Hyvä, sanoi Bruno, millainen se sitten on?
Calandrino vastasi: Niitä on monenlaisia, mutta kaikki ne ovat melkein
mustia. Ja siksi pitää meidän minun mielestäni koota kaikki mustat,
mitä näemme, kunnes osumme saamaan sen oikean. Ja siksi, elkäämme
hukatko aikaa, vaan menkäämme!
Siihen sanoi Bruno: Odotapas vähän. Ja kääntyen Buffalmaccon puoleen
hän jatkoi: Minun mielestäni Calandrino on oikeassa. Mutta minusta ei
tämä tunnu soveliaalta hetkeltä siihen työhön, sillä aurinko on
korkealla ja paistaa suoraan Mugnonen notkoon ja on kuivannut kaikki
kivet, niin että ne, mitä siellä on, näyttävät nyt valkeilta, kun ne
taas aamulla ennenkuin aurinko on ne kuivannut näyttävät mustilta. Ja
sitäpaitsi on tänään, joka on arkipäivä, Mugnonen notkossa monesta
syystä paljon ihmisiä, jotka näkisivät meidät ja voisivat arvata, mitä
me teemme siellä ja rupeaisivat ehkä tekemään hekin samaa. Ja kivi
voisi joutua heidän käsiinsä, ja niin menisi meiltä kana munan tähden.
Minun mielestäni, jos te suostuisitte, tämä on työ, joka olisi tehtävä
aamulla, jolloin eroittaa paremmin mustat kivet valkeista kivistä, ja
jonakin juhlapäivänä, jolloin siellä ei ole ketään meitä näkemässä.
Buffalmacco kiitti Brunon neuvoa, ja Calandrino taipui siihen, ja he
päättivät, että he kaikki kolme kokoontuvat sunnuntai-aamuna etsimään
sitä kiveä. Mutta Calandrino rukoili heitä kaikella muotoa, etteivät he
saisi puhua tästä asiasta kellekään maailmassa, sillä se oli uskottu
hänelle salaisuutena. Ja sen sanottuaan hän kertoi heille kaikki, mitä
hän oli kuullut Himmerkin seudusta, ja vahvisti valalla, että se on
totta.
Kun Calandrino lähti heidän luotaan, niin nämä sopivat keskenään, mitä
heidän oli tässä asiassa tehtävä.
Calandrino odotti suurella halulla sunnuntai-aamua. Ja kun se oli
tullut, niin hän nousi ylös päivän valjetessa, kutsui seuraansa
toverinsa, ja he lähtivät San Gallon portista ulos, laskeutuivat
Mugnonen notkoon ja alkoivat kulkea joen vartta alas, etsien kiveä.
Calandrino, joka oli halukkain, kulki ensimäisenä ja hyppäsi nopeasti
milloin sinne ja milloin tänne, ja missä näki mustan kiven, heittäysi
sinne, otti sen maasta ja pisti povelleen. Toverit astelivat perästä ja
poimivat milloin yhden, milloin toisen.
Mutta Calandrino ei ollut pitkää matkaa kulkenut, niin hänellä jo oli
povi täynnä kiviä, ja siksi hän nosti ylös mekkonsa helmat, joka ei
ollut Hainaultin kuosia, ja teki niistä avaran säkin, kiinnittäen ne
joka taholta vyönsä alle, ja täytti sen vähän ajan kuluttua. Ja samoin
hän teki jonkun hetken päästä vaipastaankin pussin ja täytti sen
kivillä.
Kun nyt Bruno ja Buffalmacco näkivät, että Calandrino oli kuormattu ja
että ruoka-aika läheni, niin sanoi Bruno, tehdyn sopimuksen mukaan,
Buffalmaccolle: Missä Calandrino on?
Buffalmacco, joka näki olevansa aivan lähellä Calandrinoa, kääntyi
ympäri, katseli sinne ja tänne ja sanoi: En tiedä, mutta aivan äsken
hän oli tässä meidän edessämme.
Bruno sanoi: Kyllä kai, aivan äsken! Mutta minusta on ihan varma, että
hän on nyt kotonaan suuruksella ja on jättänyt meidät narreinaan tänne
etsimään mustia kiviä Mugnonen rannalta.
Ah, miten oikein hän teki, sanoi silloin Buffalmacco, kun piti meitä
pilkkanaan ja jätti meidät tänne, koska olimme niin hulluja, että
uskoimme häntä. Kuules nyt, kuka muu olisi ollut niin hassu kuin me,
että olisi uskonut Mugnonessa olevan niin arvokkaita kiviä.
Kun Calandrino nämä sanat kuuli, kuvitteli hän, että se kivi oli
joutunut hänen käsiinsä ja että se juuri vaikutti, etteivät nuo toiset
häntä nähneet, vaikka hän oli heidän keskellään. Hän oli siis
tavattoman iloinen sellaisesta onnesta, ja päätti palata kotiin heille
mitään sanomatta. Ja hän käänsi kulkunsa takaisin ja alkoi nousta
rannalta.
Tämän nähdessään Buffalmacco sanoi Brunolle: Mitä me nyt teemme? Emmekö
mene täältä pois?
Bruno vastasi hänelle: Mennään vaan. Mutta sen minä vannon Jumalan
kautta, ettei Calandrino minulle enää koskaan tätä tee! Ja jos minä
olisin häntä yhtä lähellä kuin olen ollut kaiken aamua, niin antaisin
tästä kivestä häntä anturoille niin, että hän muistaisi ehkä kuukauden
tämän pilan.
Ja näiden sanain sanominen, kiven kaappaaminen ja heittäminen
Calandrinon kintuille oli tuokion asia.
Calandrino nosti iskun tuntiessaan jalkaansa korkealle ja alkoi
puuskuttaa, mutta vaikeni kuitenkin ja jatkoi matkaansa.
Buffalmacco otti käteensä yhden kivistä, jotka oli koonnut, ja sanoi
Brunolle: Ah, katsoppas, miten sievä kivi, kunpa se nyt voisi osua
Calandrinoa lonkkaan! Ja hän lennätti kiven ja antoi Calandrinolle
tosiaan lonkkaan aika moukun.
Lyhyesti sanoen: sillä tavalla he kivittivät Calandrinoa, milloin
niitä, milloin näitä piloja lasketellen, Mugnonen notkosta aina San
Gallon portille saakka.
Siellä heittivät he pois kivet, joita olivat koonneet, ja pysähtyivät
vähän pakisemaan tullimiesten kanssa. Näille olivat he selittäneet
asian jo ennen, joten nämä eivät olleet Calandrinoa muka näkevinään,
vaan antoivat hänen mennä portista, nauraen itse niin, ettei maailmassa
vertaa.
Calandrino saapui pysähtymättä kotiinsa, joka oli lähellä Myllyn
kulmausta. Ja niin suopea oli onni tälle pilalle, ettei Calandrinolle,
kun hän tuli joelta ja kulki kaupungin läpi, ainoakaan henkilö sanonut
sanaakaan, ja että hän tapasi ainoastaan harvoja, koska melkein kaikki
olivat ruualla.
Calandrino astui siis näin kuormattuna kotiinsa. Sattumalta oli hänen
vaimonsa, jonka nimi oli monna Tessa, kaunis ja kelpo nainen, portaiden
yläpäässä. Ja kun hän näki hänen tulevan, niin alkoi hän, jonkun verran
vihoissaan hänen viipymisestään, pilkata häntä ja sanoa: Kas herraa,
jokos piru sinut tuo kotiin! Kaikki ihmiset ovat jo syöneet, kun sinä
palaat suurukselle.
Kun Calandrino tämän kuuli ja huomasi, että hänet nähtiin, niin alkoi
hän kiukuissaan ja pahoilla mielin sanoa: Voi sinua, kelvoton nainen,
tulitko sinä siihen! Nyt sinä olet syössyt minut perikatoon, mutta
kautta Jumalan, sinä saat sen maksaa!
Ja hän nousi erääsen pieneen saliinsa ja heitti sinne kivet, jotka oli
tuonut, juoksi vimmoissaan vaimonsa luo ja ottaen häntä palmikosta
nakkasi hänet jalkainsa juureen ja antoi hänelle koko ruumiisen niin
paljon iskuja ja potkuja, minkä ehti käsiään ja jalkojaan liikuttaa,
eikä jättänyt hänen päähänsä hiusta repimättä eikä ruumiisen nikamaa
kolhimatta. Eikä hyödyttänyt lainkaan rukoilla häneltä armoa kädet
ristissä.
Kun Bruno ja Buffalmacco olivat tullimiesten kanssa portilla hyvän
aikaa naureskelleet, alkoivat he verkkaisin askelin seurata jonkun
matkan päässä Calandrinoa, ja saapuessaan hänen ovelleen he kuulivat
kauheat iskut, joita hän antoi vaimolleen. Ja he huusivat Calandrinoa,
ollen saapuvinaan Mugnonelta nyt vasta.
Calandrino ilmestyi ikkunaan aivan hiessään, punaisena ja puuskuttaen
ja pyysi heitä tulemaan ylös hänen luokseen.
He tekeytyivät hiukan suuttuneen näköisiksi, mutta menivät kuitenkin
ylös, ja näkivät salin täynnä kiviä ja vaimon yhdessä nurkassa tukka
hajallaan ja revittynä ja kasvot kalpeina ja kolhittuina surkeasti
itkemässä; ja toisella puolella Calandrinon istumassa vyöttömänä ja
läähättäen lopen väsyneen ihmisen tavalla.
Kun he olivat vähän aikaa katselleet ympärilleen, sanoivat he: Mitäs
tämä on, Calandrino? Aiotkos ruveta muurariksi, koska me näemme täällä
niin paljon kiviä?
Ja paitsi tätä he lisäsivät: Ja mikäs monna Tessalla on? Näyttääpä
siltä, kuin sinä olisit häntä lyönyt? Mitä tyhmyyksiä tämä on?
Calandrino oli niin väsynyt kivien painosta ja vaimonsa raivokkaasta
pieksämisestä ja surusta, kun luuli niin suuren onnen kadottaneensa,
ettei saanut henkeä sisästään antaakseen edes sanan vastaukseksi. Kun
hän siis viivytteli, niin alkoi Buffalmacco uudestaan: Calandrino, jos
sinulla olikin muut vihan syyt, niin ei sinun silti pitänyt puijata
meitä niinkuin teit. Sillä kun sinä ensin olit vienyt meidät etsimään
kanssasi arvokasta kiveä, niin sinä, toivottamatta meitä edes Jumalan
haltuun tai hiiteen, jätit meidät Mugnonen notkoon kuin kaksi pässiä,
ja tulit itse tänne. Sen me panimme suuresti pahaksemme. Mutta
totisesti se on viimeinen pila, minkä meille koskaan teet!
Näihin sanoihin Calandrino sai vastatuksi vaivoin: Kumppanit, elkää
suuttuko, asia on toisin kuin te luulette. Minä, onneton! olin sen
kiven jo löytänyt. Ja tahdotteko kuulla, puhunko totta? Kun te ensin
kyselitte toisiltanne minua, olin minä tuskin kymmenen jalan päässä
teistä. Ja kun minä huomasin, että te tulitte minua kohti ettekä
nähneet minua, niin minä tulin tänne päin ja koko ajan minä kuljin
vähän matkaa teidän edeltänne tänne.
Ja hän alkoi kertoa heille yhdestä päästä loppuun saakka, mitä he
olivat tehneet ja sanoneet, ja näytti heille selkänsä ja kupeensa,
miten kivet olivat niitä kolhineet, ja jatkoi: Ja sanon teille, että
kun tulin sisään portista, povellani kaikki nämä kivet, jotka näette
tässä, niin ei minulle sanottu mitään, ja tehän tiedätte, miten
epämiellyttäviä ja sietämättömiä nuo vartiat tavallisesti ovat
tahtoessaan kaikkea katsella. Ja sitäpaitsi kohtasin kadulla useita
kuomiani ja ystäviäni, joilla on aina tapana puhutella minua ja kutsua
juomaan, mutta ei ollut ainoatakaan, joka olisi sanonut minulle
puoltakaan sanaa, sillä eiväthän he nähneet minua. Mutta viimein, kun
tulin kotiin, tämä kirottu akka paholainen ilmestyi vastaani ja näki
minut, ja, kuten tiedätte, naiset hävittävät joka seikasta tehokkuuden.
Ja niinpä minä, joka äsken voin sanoa itseäni Firenzen onnellisimmaksi
ihmiseksi, olen nyt tullut kaikkein onnettomimmaksi. Ja sentähden minä
häntä pieksinkin niin kauan kuin voin käsiäni liikuttaa, enkä tiedä,
mikä minua pidättää, etten puhkaise häneltä vielä suonia, sillä kirottu
olkoon se hetki, jolloin hänet ensi kertaa näin ja jolloin hän tuli
minulle ja tähän taloon.
Ja taas syttyi hänen vihansa niin, että hän aikoi nousta ylös ja mennä
uudestaan lyömään vaimoaan.
Kun Buffalmacco ja Bruno tämän kuulivat, olivat he suuresti
hämmästyvinään ja vahvistivat usein todeksi, mitä Calandrino sanoi, ja
heillä oli niin suuri halu nauraa, että olivat haljeta. Mutta kun he
näkivät hänen nousevan raivoissaan ylös lyödäkseen vaimoaan
toistamiseen, niin he asettuivat häntä vastaan ja pidättivät häntä,
sanoen, ettei tässä asiassa ollut vaimossa mitään syytä, vaan hänessä
itsessään, joka tiesi, että naiset hävittävät kaikista seikoista
tehokkuuden, eikä ollut sanonut vaimolleen, että tämä varoisi
ilmestymästä hänen eteensä sinä päivänä. Mutta tämän varovaisuuden oli
Jumala häneltä riistänyt, joko siksi, ettei se onni ollut hänelle
tuleva, tai sentähden, että hän aikoi pettää tovereitaan, joille hänen,
kun hän näki kiven löytäneensä, olisi pitänyt siitä ilmoittaa.
Ja kun he olivat monilla sanoilla eikä vähällä vaivalla saaneet
onnettoman vaimon sovitetuksi hänen kanssaan, niin he jättivät hänet
alakuloisena kotiinsa, joka oli täynnä kiviä, ja menivät pois.