Tancredi, Salernon ruhtinas, surmaa tyttärensä rakastajan
ja lähettää hänen sydämensä tyttärelle kultaisessa maljassa.
Tämä kaataa sydämen päälle myrkkyvettä, juo sen ja kuolee.
Tancredi, Salernon ruhtinas, olisi ollut sangen inhimillinen ja
lempeäluontoinen herra, ellei hän vanhoilla päivillään olisi tahrannut
käsiään rakastavain verellä. Hänellä oli koko elämänsä aikana
ainoastaan yksi tytär, mutta onnellisempi olisi hän ollut, ellei
hänellä olisi ollut sitäkään.
Isä rakasti tuota tytärtään niin hellästi kuin koskaan mikään isä
lienee tytärtään rakastanut; mutta tämän hellän rakkauden vuoksi ei hän
voinut hänestä erota eikä naittanut häntä, vaikka Ghismonda, se oli
tytön nimi, oli jo monta vuotta ohi sen iän, jolloin hänen olisi tullut
saada mies. Vihdoin hän kuitenkin antoi hänet eräälle Capuan herttuan
pojalle, mutta tämän kanssa eli tytär ainoastaan lyhyen aikaa, jäi
leskeksi ja palasi isänsä luokse.
Ghismonda oli ruumiiltaan ja kasvoiltaan niin kaunis kuin nainen
koskaan ollut lienee, ja nuori ja voimakas ja älykkäämpi kuin naiselta
saatettiin vaatia. Ja koska hän eli hellän isänsä luona ylhäisenä
naisena monissa mukavuuksissa ja kuitenkin näki, että isä, rakkauden
tähden, jota hän tunsi tytärtään kohtaan, piti vähän huolta siitä, että
hänet olisi naitettu uudestaan, ja hän itse taas ei pitänyt soveliaana
pyytää sitä isältään, niin hän päätti hankkia itselleen salaa, jos
mahdollista, oivallisen rakastajan.
Ja kun hän näki isänsä hovissa käyvän paljon mieshenkilöitä, niin
ylimyksiä kuin muitakin, kuten tiedämme hoveissa oleskelevan, ja
arvosteli heidän käytöstään ja tapojaan, niin miellytti häntä muiden
joukossa suuresti eräs hänen isänsä nuori hovimies nimeltä Guiscardo,
joka oli tosin aivan halpasyntyinen, mutta mieleltään ja käytökseltään
ylevämpi kuin yksikään noista muista. Ja kun hän sai usein nähdä
Guiscardoa, syttyi hän salaa julmasti häneen ja ihaili hänen olemustaan
yhä enemmän. Nuorukainen, joka oli sangen tarkkanäköinen, huomasi
myöskin pian tämän, ja hän sulki silloin Ghismondan niin kiihkeästi
ajatuksiinsa, että käänsi mielensä pois kaikesta muusta paitsi
rakkaudesta häneen.
Sillä tavoin he nyt rakastivat salaisesti toisiaan, eikä nuori nainen
toivonut mitään niin suuresti kuin saada jo olla Guiscardon kanssa
kahden kesken; mutta kun hän ei tämän rakkautensa vuoksi voinut uskoa
aikomuksiaan kenellekään, niin mietti hän ovelan keinon, jolla hän
saattoi ilmaista asiansa hänelle.
Ghismonda kirjoitti kirjeen ja neuvoi siinä nuorukaiselle, mitä tämän
oli tehtävä, jos tahtoi huomenna tulla hänen luokseen, ja pani sitten
kirjeen ruokotorveen ja antoi sen kujeillen Guiscardolle ja sanoi: Anna
tämä tänä iltana palkeeksi palvelijattarellesi, kun hän sytyttää
valkean.
Guiscardo otti sen ja ajatteli, ettei nainen kai antanut hänelle sitä
lahjaa ilman tarkoitusta eikä syyttä niin sanonut, ja lähti sieltä. Ja
kun hän tuli kotiin, tarkasteli hän ruokoa ja huomasi, että se oli
halkaistu, ja kun hän sen avasi, niin hän löysi sisästä kirjeen
Ghismondalta. Ja hän luki sen ja ymmärsi hyvin, mitä hänen oli tehtävä,
ja oli nyt tyytyväisempi kuin ihminen koskaan on ollut, ja ryhtyi
toteuttamaan aiettaan: mennä Ghismondan luokse sillä tavalla kuin tämä
oli hänelle neuvonut.
Ruhtinaan palatsin vieressä oli vuoreen kaivettu luola, ammoisia aikoja
sitten tehty, johon kallion läpi koverrettu aukko antoi heikkoa valoa;
mutta koska luolaa ei enää yhtään käytetty, peittivät aukon melkein
kokonaan sen päälle kasvaneet orapensaat ja ruohot. Ja tähän luolaan
saattoi mennä salaportaita myöten kamarista, joka oli palatsin
alakerrassa ja jossa juuri Ghismonda asui, joskin sangen luja ja
lukittu ovi sulki pääsyn portaille. Ja niin olivat nämä portaat
unohtuneet kaikkien mielestä, koska niitä ei oltu ammoisiin aikoihin
käytetty, että tuskin kukaan muisti niitä olemassakaan olleen.
Mutta lemmen silmillehän ei ole mikään niin salaista, ettei niiden
katse siihen ulottuisi, ja niinpä se johdatti nyt nuo portaat
rakastuneen naisen mieleen. Tämä vaivasi monta päivää itseään ja
koetteli avaimia silloin, kun sitä ei kukaan huomannut, ennenkuin hänen
onnistui avata ovi. Ja kun se viimein aukesi, laskeutui hän yksinään
luolaan ja näki reiän katossa, ja sitä tietä hän sitten pyydätti
Guiscardoa koettamaan tulla hänen luokseen, ja ilmoitti hänelle, miten
ylhäällä aukko oli maasta.
Tätä varten nuorukainen hankki itselleen nopeasti köyden, johon laittoi
solmuja ja silmukoita, niin että sen avulla voi laskeutua alas ja
kiivetä ylös. Ja kun hän oli pukeutunut nahkoihin, varjellakseen
itseään okailta, niin hän meni seuraavana yönä, hiiskumatta kellekään
koko asiasta, luolan aukolle, kiinnitti köyden toisen pään lujaan puun
runkoon, joka oli kasvanut aukon suulle, ja laskeutui köyttä myöten
sitten luolaan naista odottamaan.
Seuraavana päivänä Ghismonda teeskenteli haluavansa nukkua ja lähetti
pois seuranaiset luotaan ja sulkeutui yksinään lukon taakse
huoneesensa. Ja sitten hän avasi salaoven ja laskeutui luolaan, ja
koska hän tapasi Guiscardon jo siellä, syntyi heidän keskensä
ihmeellinen riemu. Sen jälkeen menivät he yhdessä Ghismondan kamariin
ja viettivät siellä suurimman osan päivää tavattomaksi mielihyväkseen;
ja kun he olivat älykkäästi järjestäneet asiansa sillä tavalla, että
heidän rakkautensa pysyisi salassa, niin Guiscardo palasi luolaan ja
Ghismonda sulki oven ja tuli takaisin seuranaistensa luo.
Seuraavana yönä Guiscardo nousi köyttä pitkin pois aukosta, josta oli
sinne tullutkin, ja meni kotiin. Mutta kun hän kerran oli tämän tien
oppinut, tuli hän sinne ajan kuluessa vielä monta kertaa takaisin.
Mutta onni, joka kadehti niin pitkää ja suurta iloa, muutti surkealla
tapahtumalla rakastavaisten riemun katkeriksi kyyneleiksi.
Tancredilla oli tapana tulla jonkun kerran yksinään tyttärensä kamariin
ja oleskella ja jutella siellä hänen kanssaan jonkun aikaa ja sitten
lähteä pois. Niinpä hän eräänäkin päivänä meni päivällisten jälkeen
sinne alas, sillaikaa kun tytär Ghismonda oli lähtenyt kaikkien
seuranaistensa kanssa puutarhaan. Ja kun hän oli kenenkään näkemättä ja
kuulematta tullut kamariin eikä tahtonut vaatia Ghismondaa pois hänen
huvistaan, ja koska hän näki, että ikkuna oli suljettu ja sängyn verhot
laskettu alas, niin hän asettui istumaan sängyn jalkapäähän jakkaralle
nurkkaan, kallisti päänsä vuodetta vasten ja veti verhot eteensä,
ikäänkuin tahallaan sinne piiloutuen, ja nukahti.
Kun hän nyt siinä nukkui, niin astui Ghismonda, joka kovaksi onneksi
oli juuri sinä päivänä kutsunut Guiscardon luokseen ja oli nyt
senvuoksi jättänyt naisensa puutarhaan, hiljaa kamariinsa. Ja kun hän
oli lukinnut oven takanaan, avasi hän, huomaamatta, että kamarissa oli
ketään, oven Guiscardolle, joka jo häntä odotti, ja he menivät tapansa
mukaan vuoteesen; mutta juuri kun he leikitsivät ja huvittelivat
keskenään, tapahtui, että Tancredi heräsi ja kuuli ja näki, mitä
Guiscardo ja hänen tyttärensä tekivät. Siitä hän tuli suunnattoman
pahoilleen ja aikoi ensin purkaa vihansa suoraan, mutta malttoi
kuitenkin mielensä ja vaikeni ja pysyi piilossa niinkuin voi,
saattaakseen sitä ovelammin ja itselleen häpeää tuottamatta täyttää ne
aikeet, jotka jo olivat hänen mieleensä johtuneet ja jotka hän päätti
toteuttaa.
Rakastavaiset olivat pitkän aikaa yhdessä, kuten heidän tapansa oli,
eivätkä huomanneet Tancredia. Ja kun heidän mielestään oli aika erota
ja he nousivat vuoteesta, niin Guiscardo palasi luolaan ja Ghismonda
poistui kamarista, josta sitten myöskin Tancredi, vaikka oli vanha
mies, laskeutui ikkunasta ulos puutarhaan ja meni sieltä kenenkään
huomaamatta ja kuolemaan saakka murheissaan huoneesensa. Ja hänen
käskystään otti kaksi miestä Guiscardon seuraavana yönä, kun hän ensi
unen hetkellä nousi luolasta ylös, kiinni, sillä nahkatamineet olivat
hänelle haitaksi, ja veivät hänet salaa Tancredin eteen.
Melkein itkien sanoi tämä, kun hänet näki: Guiscardo, minun hyvyyteni
sinua kohtaan ei olisi ansainnut sitä loukkausta ja häpeää, jonka minun
kodilleni tuotit, niinkuin tänään omilla silmilläni näin.
Tähän Guiscardo ei vastannut muuta kuin: Rakkauden voima oli väkevämpi
kuin sekä teidän että minun.
Tancredi käski sitten, että häntä oli vartioitava salaa siellä eräässä
huoneessa; ja niin tehtiin.
Seuraavana päivänä, kun Ghismonda ei vielä tiennyt mitään tästä, lähti
Tancredi tapansa mukaan, mietittyään monenlaisia eri aikeita,
päivällisen jälkeen tyttärensä kamariin ja kutsutti hänet sinne ja
sulkeutui hänen kanssaan lukon taakse ja alkoi itkien: Ghismonda,
luulin tuntevani sinun kuntosi ja kunniasi eikä olisi mieleeni
johtunut, vaikka minulle olisi vakuutettu, jos en olisi nähnyt sitä
omin silmin, että sinä voisit edes ajatuksin, vielä vähemmin teoin,
antautua yhteyteen miehen kanssa, joka ei ole puolisosi. Ja sitä olen
minä koko sen vähäisen elämäni, mitä vanhuus minulle enää täällä suo,
aina murehtiva, milloin sitä muistan. Ja jospa Jumala olisi edes
sallinut, kun sinun kerran piti tällaiseen häpeään pyrkiä, että olisit
valinnut itsellesi miehen, joka olisi ollut sinun aatelisi arvon
mukainen. Mutta niistä kaikista, jotka hovissani oleskelevat, sinä
valitsit Guiscardon, halpasyntyisimmän nuorukaisen, jota on kasvatettu
hovissamme pienestä pojasta aina tähän päivään saakka melkein armosta.
Siten tuotit sinä minulle niin suuren sieluntuskan, etten tiedä, mikä
päätös minun nyt on tekeminen. Mitä minä teen Guiscardolle, jonka
annoin ottaa kiinni viime yönä, kun hän tuli ulos aukosta, ja jota nyt
pidän vankilassa, sen olen jo päättänyt. Mutta, kautta Jumalan, en
tiedä, mitä minun on sinulle tehtävä. Toisaalle minua vetää
isänrakkaus, jota olen aina tuntenut sinua kohtaan lujemmin kuin mikään
isä tytärtään kohtaan, ja toisaalle taas oikeutettu viha tämän sinun
suuren hullutuksesi tähden. Toinen tahtoo, että minun on annettava
sinulle anteeksi, ja toinen vaatii, että minun on luontoani vastaan
oltava sinulle julma. Mutta ennenkuin teen päätökseni, haluan kuulla,
mitä sinulla on puolestasi sanottavaa.
Ja näin puhuttuaan isä painoi kasvonsa alas ja itki kuin kovaa
kuritusta saanut lapsi.
Kun Ghismonda kuuli isänsä sanat ja huomasi, että salainen rakkaus oli
tullut ilmi, vieläpä Guiscardo joutunut kiinni, niin tunsi hän
sanomatonta tuskaa ja oli vähällä ilmaista sen valituksilla ja
kyyneleillä, niinkuin naiset yleensä tekevät. Mutta hänen ylpeä
mielensä masensi sellaisen arkamaisuuden, ja ihmeellisellä voimalla
piti hän kasvonsa lujina, ja hän päätti, että hän lähtee mieluummin
vaikka tästä elämästä kuin rukoilee sanallakaan puolestaan, sillä hän
piti jo Guiscardoakin kuolleena.
Ja niinpä hän vastasi isälle, ei suinkaan kuin sureva ja rikoksensa
rangaistuksen kärsivä nainen, vaan huolettomasti ja uljaasti,
kyynelettömin kasvoin ja aivan levollisen näköisenä: Tancredi, en aio
kieltää tekoani enkä pyytää armoa, sillä toinen niistä ei minua nyt
auttaisi ja toisesta en apua itselleni tahdo. Enkä myöskään millään
tavoin koeta taivutella sinun lempeyttäsi ja isänrakkauttasi
puolelleni, vaan tahdon tunnustaa totuuden ja samalla ensin puhdistaa
selvillä syillä kunniani ja sitten voimakkaalla teolla toteuttaa sen,
mitä suuri sieluni haluaa. Totta on, että olen rakastanut ja rakastan
Guiscardoa, ja niin kauan kuin elän, ja sitä ei kestä kauan, olen häntä
rakastava; ja jos vielä kuoleman jälkeen toinen toista rakastaa, niin
en häntä rakastamasta lakkaa. Mutta pelkkä naisellinen heikkous ei
minua vietellyt siihen, vaan enemmänkin sinun huono huolenpitosi, kun
et naittanut minua, ja Guiscardon omat avut. Olisihan sinun, Tancredi,
pitänyt ymmärtää, että kun kerran itse olet lihaa ja verta, niin on
siittämäsi tytärkin lihaa ja verta, eikä puuta tai kiveä, ja sinun
olisi pitänyt ja pitää muistaa, vaikka oletkin jo vanha, millä tavalla
ja muodolla ja voimalla nuoruuden lait oikeutensa ottavat. Ja vaikka
oletkin miehenä viettänyt parhaat vuotesi asetoimissa, niin olethan
kuitenkin kokenut, millä tavoin joutenolo ja mukavuus vaikuttavat yksin
vanhoihinkin, puhumattakaan nuorista. Minä olen siis, sinun lapsenasi,
lihaa ja verta, mutta olen kuitenkin saanut elää vasta niin vähän, että
voin pitää itseäni vielä aivan nuorena, ja näistä molemmista syistä
olen lihallisille himoille sangen altis. Ja niille lisäsi vielä
tavatonta voimaa se seikka, että sain jo naimisissa ollessani kokea,
miten suloista on tyydyttää sellaisia himoja. Tuota voimaa minä en
jaksanut vastustaa, vaan päätin minä, koska olin nuori ja nainen,
seurata sitä sinne, mihin se minua tahtoi, ja rakastuin. Mutta
totisesti ponnistin kaikki voimani, ettei siitä, johon minun
luonnollinen synnillisyyteni minut veti, koituisi häpeää ei sinulle
eikä minulle, mikäli minä suinkin saatoin. Ja armahtava rakkaus ja hyvä
onni keksivät ja neuvoivatkin minulle silloin salapolun, jota myöten
pääsin ainoankaan tietämättä toivojeni määrään, enkä sitä, olkootpa sen
nyt näyttäneet sinulle muut tai tiesitpä sen itsestäsi, kiellä. En
ottanut Guiscardoa sattumasta, niinkuin monet tekevät, vaan valitsin
hänet vakaasti harkiten kaikkia muita parempana, ja varovasti ja
ajattelevasti johdin hänet luokseni ja kauan olen nyt, jolloin molemmat
meistä noudattivat sitkeästi älyä, nauttinut haluni tyydyttämisestä.
Mutta lisäksi näytät sinä, seuraten enemmän yleistä arvostelua kuin
totuutta, soimaavan minua, paitsi tuosta rakkauden synnistä, myöskin ja
erikoisen katkerasti siitä, että olen alentunut alhaiselle miehelle,
ikäänkuin sinun ei olisi tarvinnut suuttua, jos minä olisin valinnut
jonkun aatelisen. Mutta tällä sinä et oikeastaan soimaa minun syntiäni,
vaan rikollista kohtaloa, joka niin usein nostaa arvottomat korkealle
ja jättää alas kaikkein arvokkaimmat. Mutta heittäkäämme nyt tämä ja
katso kaiken olevaisen alkua, niin huomaat, että meillä kaikilla, jotka
olemme lihaa ja verta, oli alussa samanlainen veri, ja että yhteinen
Jumala antoi kullekin sielulle samanlaiset voimat, samanlaiset kyvyt ja
samanlaisen älyn. Ainoastaan kunto eroitti meidät, jotka synnyimme ja
yhä synnymme kaikki yhdenlaisina, ja niitä, joilla oli kuntoa enemmän
ja sitä käyttivät, sanottiin ylhäisiksi, mutta muut jäivät alhaisiksi.
Ja vaikka aivan päinvastainen tapa tämän lain sitten on peittänyt, niin
ei se silti ole poistettu eikä kadonnut luonnosta eikä hyvien tapojen
joukosta. Ja siksi se, joka elää kunnokkaasti, osoittaa ilmeisesti
olevansa ylhäinen, ja virheen tekee se, joka muuksi häntä nimittää,
eikä hän, jota muuksi nimitetään. Katso vaan kaikkia ylimyksiäsi ja
arvostele heidän tekojaan ja tapojaan ja vertaa sitten heihin
Guiscardoa, niin sinä sanot, jos tuomitset ilman vihaa, että Guiscardo
on kaikista aatelisin ja sinun ylimyksesi ovat kaikki alhaisia.
Guiscardon kuntoa ja luonnetta arvostellessani en luottanut kenenkään
muun tuomioon kuin sinun sanojesi ja omien silmieni. Ken häntä on
ylistänyt enemmän kuin sinä ylistit kaikista niistä kiitettävistä
seikoista, joiden tähden kunnon miestä tulee kehua? Ja oikeassa sinä
olitkin. Sillä elleivät silmäni pettäneet, et ole lausunut hänestä
ainoatakaan kiitosta, jota en olisi hänen nähnyt teoillaan ansaitsevan,
vieläpä paljon ihmeellisemmässä määrin kuin sinun sanasi voivat sitä
ilmaista. Jos olisin jossakin suhteessa erehtynyt, niin itsepä sinä
johdit minua harhaan. Ja sinä sanot, että minä olen alentunut
alhaiselle miehelle. Se ei ole totta. Mutta jos edes sanoisit:
köyhälle, niin voisin omaksi häpeäksesi myöntää, että sellaiseen
komeaan asemaan sinä olet tiennyt auttaa kelvollisen miehen ja
palvelijasi. Mutta köyhyyshän ei riistä keltään aateluutta, joskin
tekee varattomaksi. Monet kuninkaat, monet mahtavat ruhtinaat ovat
aikoinaan olleet köyhiä, ja monet sellaiset, jotka kuokkivat maata ja
paimentavat lampaita, ovat olleet ennen hyvinkin rikkaita; ja niin on
vieläkin. Karkoita siis viimeinenkin epäilys, mitä sinun on tehtävä
minulle, jos haluat vanhuutesi viimeisessä iässä tehdä sellaista, jota
sinun ei ollut tapana nuorena tehdä, nimittäin julmuuksia. Ja anna
vimmasi purkautua minuun, kun kerran olen suurin vikapää tähän syntiin,
jota en aio sanallakaan anteeksi rukoilla, jos se mikä synti on. Sillä
minä vakuutan sinulle, että minkä sinä Guiscardolle olet tehnyt tai
teet, sen olen tekevä, jos et tee samaa minulle, itselleni omilla
käsilläni! Ja nyt, mene naisten kanssa kyyneleitä valuttamaan ja käytä
julmuutta ja tapa meidät samalla iskulla molemmat, jos luulet meidän
sen ansaitsevan.
Ruhtinas tunsi kyllä tyttärensä luonteen suuruuden, mutta ei kuitenkaan
uskonut, että hän oli niin lujasti kuin hänen sanansa soivat, päättänyt
tehdä sen, mitä sanoi. Sentähden hän Ghismondan luota lähdettyään,
vaikka olikin hyljännyt ajatuksen osoittaa tyttärelleen itselleen
jollakin tavoin julmuuttaan, päätti jäähdyttää hänen rakkauttaan tuon
toisen tuholla. Ja hän antoi niille kahdelle, jotka vartioivat
Guiscardoa, käskyn, että heidän oli meteliä nostamatta Guiscardo
seuraavana yönä kuristettava, otettava hänen sydämensä ja tuotava
hänelle. Nämä tekivät niinkuin heitä oli käsketty.
Kun sitten seuraava päivä tuli, niin ruhtinas tuotatti itselleen suuren
ja kauniin kultaisen maljan ja pani siihen Guiscardon sydämen, ja
lähetti uskotuimman palvelijansa viemään sitä tyttärelle, käskien hänen
sitä antaessaan sanoa: Isäsi lähettää tämän sinulle, ilahduttaakseen
sinua sillä, jota sinä enimmän rakastat, niinkuin sinäkin lohdutit
häntä sellaisella, jota hän enimmän rakasti.
Ghismonda, joka ei horjunut hirveässä päätöksessään, oli kohta, kun isä
lähti hänen luotaan, tuottanut itselleen myrkyllisiä juuria ja yrttejä,
jotka hän liuensi veteen jo valmiiksi siltä varalta, että se, mitä hän
pelkäsi, tapahtuisi. Ja kun palvelija tuli ja toi lahjan ja lausui
hänelle ruhtinaan sanat, Ghismonda otti maljan vastaan lujin kasvoin;
ja kun hän sen avasi ja näki sydämen, ymmärsi hän nuo sanat ja tiesi
aivan varmasti, että se oli Guiscardon sydän.
Siksi käänsi hän kasvonsa palvelijan puoleen ja sanoi: Ei ollutkaan
kultaa halvempi hautakammio kyllin arvokas sellaiselle sydämelle kuin
tämä on; isäni on menetellyt siinä asiassa sangen älykkäästi.
Ja niin sanoen hän kohotti maljan huulilleen ja suuteli sydäntä ja
sanoi sitten: Aina ja joka suhteessa tähän elämäni viimeiseen hetkeen
saakka olen huomannut isäni rakkauden ylen helläksi minua kohtaan,
mutta kaikkein enimmin juuri nyt; ja vie hänelle siksi viimeiset
kiitokseni, mitä hänelle koskaan enää annan, tästä näin suuresta
lahjasta.
Näin hän sanoi; ja kumartuen maljan puoleen, jota hän käsillään
puristi, hän katsoi sydäntä ja lausui: Oi kaikkien ilojeni armahin
asunto, kirottu olkoon sen miehen julmuus, joka näyttää nyt sinut
näille ruumiillisille silmilleni! Olisi minulle riittänyt katsella
sinua sielunikin silmin joka hetki. Sinä olet nyt matkasi vaeltanut ja
eronnut sillä tavalla kuin kohtalo osaksesi sääsi: päässyt olet päähän,
johon jokainen rientää. Jättänyt olet maailman surkeudet ja vaivat, ja
onpa vielä vihamiehesi lahjoittanut sinulle hautakammion, jonka sinun
arvosi ansaitsee. Mitään muuta ei sinun hautajaisjuhlistasi puuttunut
kuin hänen kyyneleensä, jota sinä niin suuresti eläessäsi rakastit, ja
että ne saisit, johdatti Jumala armottoman isäni mieleen, että hänen on
lähetettävä sinut minulle. Ja minä annan ne sinulle, vaikka olinkin
päättänyt, että olen kuoleva selkein silmin ja mitään pelkäämättömin
kasvoin. Ja kun olen ne sinulle antanut, niin viivyttelemättä teen sen,
mikä yhdistää minun sieluni siihen sieluun, jonka uskollinen vartia
sinä, oi sydän, olit. Ja kenenpä seurassa voisin tyytyväisempänä ja
turvallisempana mennä tuntemattomille maille kuin rakastettuni sielun?
Olen varma, että hän vieläkin on tuossa sydämessä ja silmäilee tätä
hänen ja minun ilojeni asuntoa. Ja minä tiedän, että hän, joka minua
rakastaa, odottaa sieluani, joka häntä rakastaa yli kaiken.
Niin sanoen hän kallisti kasvonsa maljan yli ja alkoi naisellisesti
vaikertelematta vuodattaa kyyneleitä, kuin hänen silmissään olisi ollut
hyrskyvä lähde, ja itki niin, että sitä oli ihme nähdä, ja suuteli
lukemattomia kertoja elotonta sydäntä.
Hänen naisensa, jotka seisoivat ympärillä, eivät ymmärtäneet, mikä
sydän se oli, eivätkä, mitä hänen sanansa tarkoittivat, mutta sääli
valtasi heidät niin, että he kaikki itkivät ja kyselivät häneltä
hellästi syytä hänen itkuunsa, mutta turhaan. Ja sitten koettivat he,
mikäli tiesivät ja taisivat, häntä lohdutella. Mutta kun Ghismonda
arveli kyllin itkeneensä, kohotti hän päänsä ja kuivasi silmänsä ja
sanoi: Oi suuresti rakastettu sydän, kaikki velvollisuuteni sinua
kohtaan on täytetty, ei jäänyt muuta tekemättä kuin kiirehtiä sieluani
sinun sielusi seuraan.
Ja niin sanoen hän käski antamaan itselleen sen pullon, johon hän oli
edellisenä päivänä valmistanut myrkkyvettä, ja kaatoi sen maljaan,
jossa tuo hänen monilla kyynelillä kirkastamansa sydän oli. Ja
pelottomasti hän vei maljan huulilleen ja tyhjensi sen pohjaan. Ja kun
hän oli sen juonut, nousi hän malja kädessä vuoteelleen ja asettui
siihen niin siveästi kuin saattoi, sijoittaen rakkaan vainajan sydämen
oman sydämensä kohdalle, ja odotti sanaakaan lausumatta kuolemaa.
Seuranaiset, jotka näkivät ja kuulivat nämä asiat, vaikkeivät tienneet,
mitä vettä se oli, jota hän oli juonut, lähettivät kertomaan kaiken
tämän Tancredille. Tancredi aavisti jo sitä, mitä sitten tapahtuikin,
ja riensi nopeasti tyttärensä kamariin, jonne hän saapui silloin, kun
Ghismonda asettui vuoteelleen. Ja liian myöhään isä koetteli häntä
lohdutella suloisilla sanoilla, ja kun hän näki, missä tilassa tytär jo
oli, alkoi hän itkeä katkerasti.
Ghismonda lausui hänelle: Tancredi, säästä kyyneleesi vähemmän
toivottua kohtaloa varten kuin tämä, äläkä uhraa niitä minulle, joka en
niitä kaipaa. Onko kukaan koskaan nähnyt muiden paitsi sinun itkevän
sellaista, jota itse halusi? Mutta kuitenkin, jos sinussa kytee vielä
kipinäkin sitä rakkautta, jota ennen tunsit minua kohtaan, niin salli
minulle vielä viimeinen lahja, ja koska sinusta ei ollut mieleen, että
minä salaa ja hiljaisuudessa Guiscardon kanssa elin, niin anna minun
ruumiini nyt levätä julkisesti hänen ruumiinsa kanssa, minne sen lienet
heittänytkin.
Ruhtinas ei voinut kyyneleiltään ja tuskaltaan vastata. Ja Ghismonda,
tuntien jo loppunsa lähestyvän, lausui elotonta sydäntä poveaan vasten
painaen: Jääkää Jumalan huomaan, sillä minä lähden. Ja hänen silmänsä
kalsenivat, ja tiedottomaksi mennen hän erosi tästä raskaasta elämästä.
Niin onnettomasti päättyi Ghismondan ja Guiscardon rakkaus, kuten
olette kuulleet. Ja kun Tancredi oli heitä katkerasti itkenyt, katuen
liian myöhään julmuuttaan, antoi hän haudata heidät kunniakkaasti,
kaikkien salernolaisten surressa, yhteiseen hautakammioon.