Ripin varjolla ja puhtaalla omallatunnolla saa muuan erääsen
nuorukaiseen rakastunut nainen ankaran munkin menettelemään
niin, että tämä tietämättään antaa hänelle tilaisuuden
toteuttaa täydellisesti toiveensa.
Kaupungissamme, jossa on enemmän vilppiä kuin rakkautta ja
uskollisuutta, oli muutama vuosi sitten vallasnainen, jonka luonto oli
varustanut paremmin kauneudella ja viehättävillä tavoilla ja hengen
lahjoilla ja hienolla älyllä kuin harvat muut. Hänen nimeään, enemmän
kuin kenenkään muunkaan, jotka tässä kertomuksessa esiintyvät, en aio
ilmaista, vaikka ne tiedänkin, koska on vielä elossa niitä, jotka
saattaisivat siitä pahastua eivätkä osaisi sivuuttaa sitä pelkästään
naurulla. Tämä nainen, joka tiesi olevansa ylhäistä juurta, oli
naitettu eräälle villakankurille, eikä hän voinut masentaa
halveksumistaan sitä seikkaa kohtaan, että mies oli pelkkä
käsityöläinen, sillä hänen mielestänsä ei halpasyntyinen mies ansainnut
aatelisnaista, vaikka hän olisi ollut miten rikas. Ja kun hän lisäksi
näki, ettei kankuri kaikilla rikkauksillaankaan ollut päässyt sen
pitemmälle kuin puhumaan sekakuteista tai panemaan kangasta taikka
kinastelemaan kehruunaisen kanssa langoista, niin päätti hän olla
huolimatta hänen halauksiansa, paitsi silloin, kun ei voinut niitä
häneltä kieltää, ja samalla etsiä oman makunsa mukaan itselleen jonkun
toisen, joka olisi ansiollisempi sellaiseen kuin tuo kankuri hänestä
näytti olevan. Ja niinpä rakastui hän erääsen keski-ikäiseen ja sangen
ylhäiseen mieheen siinä määrin, että jos hän ei nähnyt häntä päivällä,
ei hän voinut viettää seuraavaa yötä muuten kuin vaivassa.
Mutta aatelismies ei sitä huomannut eikä siis ollut millänsäkään; ja
rouva, joka oli hyvin varovainen, ei uskaltanut ilmoittaa siitä hänelle
minkään naislähettilään avulla eikä kirjeellä, sillä hän pelkäsi
vaaroja, joita sellaisesta mahdollisesti seuraisi.
Mutta sitten hän huomasi, että nuorukainen seurusteli paljon erään
hengenmiehen kanssa, jolla oli melkein kaikkialla, vaikka hän olikin
kömpelö ja tuhma ihminen, mallikelpoisen munkin maine, siitä syystä,
että hän vietti sangen pyhää elämää. Ja hänestä arveli nyt rouva
saavansa parhaan välittäjän itselleen ja rakastajalleen. Ja kun hän oli
mielessään miettinyt, millä tavalla hänen oli meneteltävä, niin hän
lähti sopivalla hetkellä kirkkoon, jossa munkki oleskeli, ja kutsutti
hänet puheilleen ja sanoi, että hän haluaisi, jos sopisi, ripittää
itsensä hänellä.
Munkki, joka hänet nähdessään huomasi hänet ylhäisnaiseksi, kuunteli
häntä mielellään. Ja ripin jälkeen rouva sanoi: Isäni, minun täytyy
turvautua teihin saadakseni apua ja neuvoa asiassa, jonka heti
kuulette. Tiedän, että te tunnette jo siitä, mitä olen teille puhunut,
minun sukuni sekä mieheni, joka rakastaa minua enemmän kuin omaa
henkeänsä. Eikä minulla ole toivetta, jota hän ei heti täyttäisi, sillä
hän on sangen rikas ja voi sen hyvin tehdä. Mutta kaiken tuon tähden
rakastan minäkin häntä enemmän kuin omaa itseäni, ja jos edes
ajattelisinkin, saatikka sitten tekisin mitään, joka olisi hänen
kunniaansa tai mieltänsä vastaan, niin eipä olisi niin katalaa naista,
joka paremmin ansaitsisi joutua tuleen kuin minä. Mutta kuitenkin
näyttää nyt eräs herra, jonka nimeä minä en edes tiedä, mutta joka on
mielestäni ylhäisen näköinen, ja, ellen erehdy, seurustelee paljon
teidän kanssanne, sekä on kaunis ja vartaloltaan kookas ja puettu
ruskeihin ja sangen hienoihin vaatteihin, ryhtyneen minua suorastaan
piirittämään, luultavasti aavistamatta, että minun luonnonlaatuni on
sellainen kuin se on. Sillä minä en voi mennä ovelle enkä ikkunaan,
enkä astua ulos kotoani, hänen ilmestymättä heti eteeni, ja
ihmettelenpä, ettei hän ole nyt täälläkin. Ja siitä minä olen hyvin
tuskissani, sillä moinen menettely saattaa usein turmella viattomasti
kunniallisten naisten maineen. Minä aioin jo kerran antaa veljieni
sanoa tämän hänelle, mutta sitten ajattelin, että miehet vievät joskus
moiset terveiset sellaisella tavalla, että siitä seuraa pahat
vastaukset, joista syntyy kiistaa, ja sanoista joudutaan tekoihin.
Siksi olen minä, ettei syntyisi pahennusta ja häväistystä, vaiennut ja
päättänyt puhua asiasta mieluummin teille kuin muille, koska näytätte
olevan hänen ystävänsä, ja koska myöskin teidän sopii nuhdella ei
ainoastaan ystäviä, vaan vieraitakin. Sentähden rukoilen teitä Jumalan
nimessä, että nuhtelisitte häntä ja pyytäisitte, ettei hän enää
jatkaisi noita kujeita. Onhan täällä tarpeeksi muita naisia, jotka ovat
aina valmiit noihin asioihin ja mielellään antavat hänen itseään
tähystellä ja silmillään hyväillä, kun se taasen minusta on sangen
kiusallista, sillä olen nainen, joka en ole millään tavoin sellaiseen
kallistuvainen.
Ja sen sanottuaan rouva loi kasvonsa maahan ikäänkuin ruveten itkemään.
Pyhä mies huomasi heti, että rouva tarkoitti todella sitä henkilöä,
josta hän näytti puhuvan, ja hän kiitteli suuresti tätä hänen hyvää
päätöstään, koska näet uskoi aivan todeksi, mitä rouva oli sanonut. Ja
hän lupasi menetellä niin, ettei tuo herra enää häntä häiritseisi.
Mutta koska hän tiesi rouvan sangen rikkaaksi, niin hän ylisteli
hänelle laupeuden töitä ja almujen antamista ja kertoi hänelle omatkin
puutteensa.
Silloin sanoi rouva hänelle: Ja jos hän tämän kieltää, niin pyydän
teitä Jumalan tähden sanomaan hänelle suoraan, että minä kerroin sen
teille ja tulin siitä valittamaan. Ja kun rouva oli tehnyt rippinsä ja
saanut katumustyöt, niin muisti hän, miten munkki oli ylistänyt almujen
antoa, ja täytti sentähden salaa hänen kouransa rahoilla, pyytäen häntä
lukemaan messuja hänen kuolleitten omaistensa puolesta; ja nousi sitten
munkin jalkain juuresta ja palasi kotiin.
Lyhyt aika sen jälkeen tulikin aatelismies tapansa mukaan hurskaan
veljen luokse, ja kun he olivat tuokion puhelleet yhtä ja toista, niin
vei munkki hänet syrjemmälle ja moitti häntä sangen kohteliaalla
tavalla keikailemisesta ja tähystelemisestä, sillä hän luuli hänen
käyttäytyvän tuota naista kohtaan siten kuin rouva oli hänelle
selittänyt.
Aatelismies hämmästyi, sillä hän ei ollut koskaan katsellut tuota
naista, ja ani harvoin hänellä oli tapana kulkea hänen talonsa ohitse.
Niinpä hän alkoi itseänsä puolustella, mutta munkki ei antanut hänen
puhua, vaan sanoi: Älä olekaan hämmästyvinäsi äläkä tuhlaa sanoja
kieltoon, sillä sitä sinä et voi tehdä. Minä en ole kuullut tätä
naapurien naisilta, ei: hän itse kertoi sen minulle, kovasti
tuskissaan. Ja paitsi että narrittelut eivät ollenkaan sovi sinulle,
voin sanoa hänestä sen verran, että jos koskaan olen nähnyt naista,
jota sellaiset hullutukset inhoittavat, niin on se juuri hän. Ja siksi
pyydän sinua, sekä oman kunniasi että hänen onnensa tähden, heitä ne
pois ja anna hänen olla rauhassa.
Aatelismies, joka oli älykkäämpi kuin hurskas veli, arvasi kohta rouvan
oveluuden. Siksi hän oli hiukan häpeävänään ja sanoi, ettei hän vasta
sellaisiin antaudu. Ja munkin luota lähdettyään hän meni kankurin
talolle, jossa rouva seisoi aina pienen ikkunaisen ääressä
tähystelemässä, kulkiko ylimys siitä ohitse. Ja kun hän huomasi hänen
tulevan, näytäikse hän hänelle niin iloisena ja suloisena, että
nuorukainen saattoi huomata sangen hyvin ymmärtäneensä munkin sanoista
toden. Ja siitä päivästä alkaen ryhtyi hän kulkemaan hyvin
varovaisesti, ikäänkuin siihen olisivat olleet syynä muut asiat, omaksi
mielihyväkseen ja rouvan suurimmaksi iloksi ja onneksi sen kadun
kautta.
Mutta rouva, joka huomasi vähän ajan kuluttua miellyttävänsä
aatelismiestä yhtä paljon kuin tämä häntä, halusi nyt yhä häntä
tulistaa ja vakuuttaa hänelle yhä enemmän rakkauttaan, jota hän tunsi
häntä kohtaan. Ja siksi hän valitsi sopivan tilaisuuden ja hetken ja
meni taas pyhän munkin luokse ja asettui kirkossa hänen jalkainsa
juureen ja rupesi itkemään.
Tämän nähdessänsä munkki kysyi säälivästi, mitä uutta hänellä oli
sanottavaa.
Rouva vastasi: Isä, ne sanottavat, mitä minulla on, ovat taas tuosta
Jumalan hylkäämästä, teidän ystävästänne, josta jo kerran teille
vaikeasti valitin, sillä minusta tuntuu, kuin hän olisi syntynyt
suurimmaksi kiusanhengekseni ja johdattamaan minua tekemään jotakin
sellaista, jonka tähden en sitten voisi koskaan enää olla iloinen enkä
tohtisi asettua teidän jalkojenne juureen.
Kuinka! sanoi munkki, eikö hän ole lakannut sinua kiusaamasta?
Eipä lainkaan, vastasi rouva, päinvastoin hän on kulkenut sen jälkeen,
kun teille siitä valitin, ikäänkuin uhmalla, ohitsemme jokaisen kerran
asemasta, mitä hän ennen kulki, nyt hyvinkin seitsemän kertaa, kai
pannen pahakseen, että minä hänestä teille kantelin. Ja jos Jumala
olisi suonut, että hän olisi edes tyytynyt siitä kulkemaan ja
tähystelemään minua, mutta ei, hän on tullut niin rohkeaksi ja
hävyttömäksi, että lähetti eilen luokseni erään naisen tuomaan
terveisiä ja mairituksia, ja ikäänkuin minulla ei olisi tarpeeksi
kukkaroita ja vöitä, lähetti minulle kukkaron ja koruvyön. Ja siitä
minä pahastuin ja olen vieläkin niin pahastunut, että jos en olisi
varonut syntiä ja ajatellut teidän hyvyyttänne, olisin tehnyt
suorastaan piruja; mutta sain hillityksi itseni enkä tahtonut tehdä
enkä sanoa mitään, ennenkuin annan teille siitä tietää. Ja vielä
lisäksi: minä annoin jo kerran kukkaron ja vyön takaisin sille
naiselle, joka ne oli tuonut, vietäväksi hänelle takaisin, ja sanoinpa
hänelle rumat jäähyväiset; mutta sitten minä pelkäsin, että hän pitää
ehkä ne itse ja sanoo herralleen, että minä olen ne ottanut vastaan,
niinkuin luulen sellaisten usein tekevän. Ja siksi minä huusin hänet
takaisin ja otin ne kiukuissani hänen kädestään ja tuon ne nyt teille,
jotta antaisitte ne hänelle itselleen ja sanoisitte, että minä en hänen
kalujaan tarvitse, sillä minulla on, Jumalan ja puolisoni kiitos,
kukkaroita ja vöitä niin paljon, että vaikka hänet niiden alle
tukehduttaisin. Ja pyydän anteeksi teiltä, sillä tehän olette minulle
kuin oma isä, mutta ellei hän nyt jo heitä moista pois, niin minä
kerron sen miehelleni ja veljilleni, ja tulkoon sitten, mitä tulkoon.
Sillä minusta on paljon parempi, että hän saa siitä haukut, koska hän
ne ansaitsee, kuin että minua panetellaan hänen tähtensä, kas niin se
nyt on, rippi-isä!
Ja tämän sanottuaan veti rouva katkerasti itkien päällysvaippansa alta
sangen kauniin ja kalliin kukkaron ja hienon ja arvokkaan vyön ja
heitti ne munkin helmaan, joka uskoi, täydellisesti, mitä nainen puhui,
otti ne häneltä haltuunsa ja sanoi mahdottoman suuttuneena: Tyttäreni,
sitä, että olet näistä asioista harmissasi, en ihmettele, enkä voi
sinua siitä moittia; päinvastoin kiitän sinua suuresti, että olet
noudattanut tässä minun neuvoani. Minä haukuin häntä tuonnottain siitä,
ja näin huonosti hän on pitänyt minulle lupauksensa! Mutta luulenpa
nyt, että minä sekä sen entisen että tämän tähden, mitä hän on viimeksi
tehnyt, kuumennan hänen korvansa niin, ettei hän enää tuota sinulle
harmia. Mutta sinä, turvaa Jumalan apuun äläkä anna vihasi voittaa
niin, että kertoisit tästä jollekin omaisistasi, sillä siitä voisi
seurata sangen paljon pahaa. Äläkä pelkää, että saisit tästä osaksesi
moitetta, sillä minä olen Jumalan ja ihmisten edessä sinun
kunniallisuutesi luja todistaja.
Rouva oli hiukan rauhoittuvinaan ja lakkasi puhumasta tästä. Ja kun hän
tiesi tämän ja muiden munkkien ahneuden, niin hän sanoi: Arvoisa isä,
näinä öinä on minulle ilmestynyt useita kuolleita sukulaisiani, ja
minusta näytti, että he ovat sangen kovissa vaivoissa eivätkä he anele
mitään muuta kuin almua, ja etenkin äitini, joka näytti niin
tuskaiselta ja huonolta, että oli sääli häntä nähdä. Minä luulen hänen
olevan sangen huolissaan siitä, että näkee tuon Jumalan vihamiehen
kiusaavan minua, ja siksi minä toivoisin, että te lukisitte heidän
sielujensa puolesta neljäkymmentä pyhän Gregoriuksen messua ja omia
rukouksianne, jotta Jumala vapauttaisi heidät tuosta vaivan tulesta. Ja
niin sanoen hän pisti munkin käteen florinin.
Pyhä mies otti sen ilolla vastaan ja vahvisti hyvillä sanoilla ja
monilla esimerkeillä hänen hurskauttaan, ja annettuaan hänelle
siunauksensa, laski hänet menemään.
Kun rouva oli lähtenyt, niin munkki, joka ei huomannut, että häntä
vedettiin nenästä, lähetti noutamaan ystäväänsä. Ja kun tämä tuli ja
näki hänet niin suutuksissaan, aavisti hän heti saavansa uutisia
rakastetultaan, ja odotti, mitä munkki sanoisi. Tämä toisti hänelle jo
ennen lausumansa sanat ja haukkui häntä uusilla kiukkuisilla ja
kiivailla sanoilla siitä, mitä rouva oli väittänyt hänen tehneen.
Aatelismies, joka ei ensin ymmärtänyt, mihin munkki tähtäili, kielsi
melkoisen kylmästi lähettäneensä mitään kukkaroa tai vyötä, niin ettei
munkki lakkaisi uskomasta sitä asiaa, jos rouva todella oli hänelle ne
tuonut.
Mutta siitä tulistui munkki suuresti ja sanoi: Kuinka voit sen vielä
kieltää, kelvoton mies? Kas tässä, hän toi ne itse minulle itkien
takaisin; katsopas, tunnetko niitä?
Aatelismies oli suuresti häpeävinään ja sanoi: No, tunnenhan ne, ja
tunnustan, että tein siinä pahasti. Mutta nyt vannon teille, kun kerran
näen, että hän on sen luontoinen, ettei teidän tarvitse enää vasta
kuulla tästä asiasta sanaakaan.
Nyt seurasi paljonkin sanoja, ja viimein veli Pässi antoi kukkaron ja
vyön ystävälleen, ja neuvoskeli häntä kauan ja pyysi, ettei hän enää
moista jatkaisi; ja kun toinen lupasi, laski hän hänet menemään.
Aatelismies oli kovin iloissaan sekä siitä, että arveli nyt saaneensa
varman tiedon rouvan rakkaudesta, että kauniista lahjoista, ja hän meni
heti munkin luota lähdettyään sellaiselle kohdalle, josta hän saattoi
varovaisesti näyttää rouvalle, että oli saanut nuo molemmat esineet.
Silloin rouva oli sangen tyytyväinen, ja vielä tyytyväisempi, koska
hänen suunnitelmansa näytti edistyvän yhä paremmin.
Ja kun hän ei enää odottanut mitään muuta kuin että hänen puolisonsa
lähtisi jonnekin, voidakseen täyttää työnsä, niin tapahtuikin, että
miehen täytyi lyhyt aika tämän jälkeen jostakin syystä matkustaa
Genovaan saakka. Ja tuskin mies aamulla nousi ratsaille ja lähti pois,
niin rouva meni pyhän munkin luokse ja vaikeroitsi katkerasti ja sanoi
itkien hänelle: Isä, nyt minä en voi muuta kuin sanoa teille, että minä
en jaksa enää sitä kärsiä. Mutta koska minä tuonnottain lupasin teille,
etten tee mitään, ennenkuin olen aikeistani ilmoittanut teille, niin
tulin puolustamaan itseäni. Ja että uskoisitte, että minulla on syytä
itkeä ja valittaa, niin tahdon sanoa teille, minkä tuo ystävänne, tai
paremminkin ilmeinen paholainen, teki minulle tänä aamuna vähän ennen
aamukellojen soittoa. En tiedä, mikä onneton sattuma lie saattanut
hänen tietoonsa, että mieheni matkusti eilisaamuna varhain Genovaan,
mutta tänä aamuna, sillä hetkellä kuin teille sanoin, hän tuli minun
puutarhaani ja kiipesi erästä puuta myöten kamarini ikkunan kohdalle,
joka on puutarhaan päin. Ja hän oli jo avannut ikkunan ja aikoi astua
kamariini, kun minä heräsin ja nousin nopeasti vuoteesta, ja aloin
huutaa, ja olisin huutanut, ellei hän, joka ei vielä ollut sisällä,
olisi rukoillut minulta Jumalan ja teidän tähden armoa ja sanonut
minulle, kuka hän oli. Kun minä sen kuulin, vaikenin minä, teidän
hyvyytenne tähden, ja juoksin niin alasti kuin olin syntyessäni lyömään
ikkunan kiinni hänen nenänsä edessä. Ja hän meni kai lemmolle,
luullakseni, sillä en häntä sen perästä nähnyt. Onko tämä nyt enää
kaunista ja siedettävää, sen näette itse; minä puolestani en aio enää
sitä suvaita, olenpa jo teidän tähtenne liiaksikin sitä kärsinyt.
Kun munkki tämän kuuli, vihastui hän niin, ettei vertaa maailmassa,
eikä tiennyt, mitä sanoa, kysyi vaan häneltä monta kertaa, oliko hän
ihan varmaan tuntenut, ettei se ollut joku muu.
Siihen rouva vastasi: Taivaan Jumala, ettäkö minä en eroittaisi häntä
muista. Sanon teille, että se oli juuri hän, ja jos hän sen kieltää,
niin älkää häntä uskoko.
Silloin sanoi munkki: Tyttäreni, tähän ei ole muuta sanomista kuin että
se oli liian julkea ja sangen paha teko, ja sinä teit aivan niinkuin
piti, kun annoit hänelle sellaisen kyydin kuin annoit. Mutta kuitenkin
rukoilen sinua, koska nyt Jumala varjeli sinua tästä häpeästä, että
niinkuin olet jo kahdesti noudattanut neuvoani, tekisit sen vielä
tämänkin kerran, nimittäin, ettet valita asiasta omaisillesi, vaan
luotat minuun, niin minä koetan, enkö voi hillitä tuota irtipäässyttä
perkelettä, jota minä luulin oikeaksi pyhimykseksi! Ja jos saan sen
aikaan, että hän luopuu tuosta hurjasta himosta, niin on hyvä. Mutta
jollen sitä voi tehdä, niin annan jo nyt sinulle siunaukseni ohella
luvan, että saat sitten tehdä, minkä mielestäsi oikeimmaksi havaitset.
No hyvä, sanoi nainen, tällä kerralla en vielä tahdo pahoittaa
mieltänne enkä olla tottelematon. Mutta tehkääkin niin, että hän
karttaa minua vasta kiusaamasta, sillä sen sanon, että en palaa enää
luoksenne tästä syystä.
Ja sanomatta sanaakaan lisää rouva lähti, muka hyvin vihoissaan, munkin
luota.
Tuskin hän oli ehtinyt kirkosta, niin tuli aatelismies sinne, ja munkki
kutsui hänet luokseen ja, vietyään hänet syrjään, haukkui häntä
pahimmilla herjauksilla, mitä kellekään koskaan lie sanottu, nimittäen
häntä valhettelijaksi, valapatoksi ja petturiksi.
Aatelismies, joka oli kokenut jo kaksi kertaa, mitä munkin sättimiset
tarkoittivat, kuunteli tarkkaavasti ja koetti saada hämärillä
vastauksilla hänet puhumaan, ja sanoi ensin: Mistä soima, herraseni?
Olenko minä naulinnut Kristuksen ristiin!
Munkki vastasi hänelle: Kas, sitä hävytöntä! Kuulesta, mitä hän sanoo!
Puhuu, niinkuin siitä olisi kulunut vuosi tai kaksi, ja hän olisi ajan
pituuden tähden typerät työnsä ja hävyttömyytensä unohtanut. Onko
haihtunut jo tästä aamusta tähän hetkeen mielestäsi, että loukkasit
erästä ihmistä? Missä olit tänä aamuna vähän ennen päivän valkenemista?
Aatelismies vastasi: En tiedä, missä lienen ollut. Ainakin te olette
saanut siitä hyvin pian sanan.
Aivan totta, vastasi munkki, minä olen saanut siitä sanan. Arvaanpa,
että luulit nyt, kun mies ei ole kotona, rouvan heti ottavan sinut
syliinsä. Hihii, hyvä herra! Se on kunniallinen mies! On ruvennut
yö-kulkijaksi, puutarhain avaajaksi, puun-kiipeejäksi. Luulitko
yllätyksellä voittavasi tämän siveän naisen, koska yöllä kiipeät puita
myöten hänen ikkunaansa? Ei ole mitään maailmassa, jota hän inhoaisi
niinkuin sinua; ja kuitenkin sinä yrität. Toden totta, puhumattakaan
siitä, että hän on itse sen monella tavalla sinulle osoittanut, mutta
näinkö hyvin sinä olet minun nuhteistani parantunut! Ja sen minä
sinulle sanon: hän on tähän saakka, ei rakkaudesta sinuun, vaan minun
hartaitten pyyntöjeni tähden, ollut puhumatta siitä, mitä olet tehnyt.
Mutta nyt hän ei enää aio vaieta: minä olen antanut hänelle luvan, että
jos sinä olet häntä kohtaan vähänkin epämiellyttävä, niin hän saa tehdä
sinulle mitä parhaaksi näkee. Mitä sinä sitten teet, jos hän sanoo
tämän veljillensä?
Aatelismies, joka jo ymmärsi, mitä tarvitsi, rauhoitti nyt munkkia
lujilla lupauksilla miten parhaiten voi, ja lähti sitten hänen luotaan.
Mutta kun seuraavan yön aamuhetki tuli, niin hän meni tuohon puutarhaan
ja kiipesi puuta myöten ylös, ja kun hän näki ikkunan auki, astui
kamariin ja riensi niin kiireesti kuin voi asettumaan kauniin
lemmittynsä syliin. Tämä, joka oli suurella halulla häntä odottanut,
otti hänet iloisesti vastaan ja sanoi: Suuret kiitokset herra munkille,
joka neuvoi niin hyvin sinulle tien tänne. Ja sitten he iloitsivat
toinen toisestansa ja puhelivat keskenään ja nauroivat makeasti hölmön
munkin tuhmuudelle ja moitiskelivat keriä ja sukia ja karstoja ja
huvittelivat yhdessä suuresti.
Senjälkeen järjestivät he asiansa niin, että he, tarvitsematta enää
käydä herra munkin luona, kohtasivat toisiaan monina muinakin öinä yhtä
suuressa ilossa.
Ja rukoilen Jumalaa, että hän pyhän laupeutensa tähden johtaisi
minutkin ja kaikki kristityt, jotka sitä haluavat, mitä pikimmin
sellaiseen iloon.