Tshi-tshi tshi-tshi-tshiritshi!
Ei koskaan kuulunut iloisempaa viserrystä keväällä metsässäkään kuin
räätäliläisten tuvassa. Se tupa oli täynnä lapsia, jotka kaikki pitivät
hirveätä melua, mutta pieni laulaja tuolla seinällä huonossa viheriässä
häkissään voitti livertelemisellään melun, niinkuin hyvä-ääninen
tenoori septetissä toverinsa ja orkesterin.
Se visersi täyttä kurkkua.
Mutta sillä oli kiittämätön yleisö, joka ei piitannut laulajasta
mitään; jokainen hääräsi askareissaan, lapset leikkivät, vanhat tekivät
työtä.
Ei hän kuitenkaan aivan turhaan lauleskellut -- hänelle ilmestyi
tarkkaavainen kuulija -- ei kuitenkaan sisällä tuvassa, vaan ulkona
käytävässä. Ja mimmoinen kuulija! Kaunis, solakka, nuori nainen, jolla
samassa kerroksessa, missä räätälin suuri perhe asustaa pienessä
pihanpuolisessa tuvassa ja kyökissä, on tilava, valoisa, komea
kadunpuolella oleva asunto, jossa on kaksi salonkia, soma budoaari ja
herra tiesi mitä kaikkea.
Hän seisoo käytävän rauta-aidaketta vastaan nojautuneena ja on
nähtävästi ihastunut pienen laulajan kauniisen ääneen.
Sillä välin aukenee räätäliläisten ovi, räätälin vaimo astuu ulos ja
huomaa hämmästyen ylhäisen naisen seisovan siinä.
-- Kuuntelen lintuanne -- sanoo jälkimmäinen.
-- Eikö totta, se laulaa kauniisti? Ei olekaan koko lintutorilla
parempaa laulajaa kuin se. Sain sen lahjaksi veljeltäni, joka osaa
kasvattaa lintuja, sillä hänellä on, vaikka ammatiltaan onkin nikkari,
paljon lintuja, hyvin paljon. Sitte hän myyskentelee niitä. Se on
hänelle semmoinen sivuansio, josta hän saa kauniin lisätulon. Tämä
meidän lintumme oli paras koko joukosta -- vastasi räätälin vaimo
tuttavallisella puheliaisuudella.
Sana synnyttää sanan ja kaunis, solakka nainen kertoo että hänellä ei
ole onnea kanarilintuihin nähden; hänellä oli ollut niitä jo kaksi,
mutta toisesta tuli ilmi että se kuuluu heikkoon rotuun eikä siis
laula, toinen taas tuli kipeäksi ja kuoli. Mutta hän kovasti haluaisi
sellaista lintua. Hänen asuntonsa on tyhjä, hiljainen, ikävä. ("Huvitus
ei olekaan lesken asia", ajattelee räätälin vaimo). Ellei parketin ja
huonekalujen paukahdus joskus keskeyttäisi hiljaisuutta, luulisi
olevansa haudassa.
Pian hierottiin kauppaa; kaunis, solakka nainen tarjosi hyvän hinnan ja
räätälin vaimo oli, vaikka raskaalla mielellä, kuitenkin valmis
luopumaan lintusesta. Pieni laulaja muutti jo iltapäivällä komeaan
katuasuntoon.
Asunnon kera muuttui häkkikin.
Mihin katositkaan sinä viheriäksi maalatusta puusta ja yksinkertaisesta
rautalangasta tehty pieni, jokapäiväisen mallin mukainen häkki? Sinun
tulikin hävetä tuon uuden ihanan häkin rinnalla! Se ei riipu seinällä,
se seisoo telineellä, omalla eri telineellään; puun sijassa on siinä
merenruokoa, rautalangan korvaa messinki. Ja kuinka mukava sitten,
mukavammasti kanarilintu ei saata asua. Viisi puikkoa on asetettu
leposijaksi; katosta riippuu alas pieni rengas; kuinka hauskalta
tuntuneekaan hyppiä puikolta puikolle ja sitten keinua renkaassa!
Mainiointa oli kumminkin kylpylaitos. Uudenaikuista asuntoa ei voi
ajatella ilman kylpyhuonetta -- uudenaikaista lintuhäkkiä vielä
vähemmän. Toimellinen emäntä oli asettanut häkkiin punaiseksi
maalatusta vaskesta tehdyn pienen kylpyammeen, jotta sen asukas ei
kärsisi mitään puutetta.
Joka asuu tällä tavoin, sen täytyy arvonsa mukaisesti elääkin.
Missäpä lintu voi osoittaa ylellisyyttä? Sen yksinkertainen olemus
sallii sitä vain ravintoon nähden.
Tuolla räätäliläisten luona sinua, pieni kanari, ei tosiaankaan pidetty
liioin kehuttavassa ruoassa. Sait kyllä annoksesi hampunsiemeniä, mutta
ei minkäänlaista "extra" pistetty rautalankojen väliin -- korkeintaan
suurina juhlapäivinä palanen porkkanaa. Nyt ei ainoastaan ruokakupista
hymyile vastaasi hyvää syötävää, vaan häkkisi raoista houkuttelee
kaikenlaiset herkkupalat, niinkuin sokeria, omenaa, härkkiä...
Et suotta ole tenoristi lintujen joukossa -- teuoristeilla on hyvä olo
tähän maailman aikaan. Toivon että sinäkin olet tyytyväinen...
Eipä vain, loistosta huolimatta näyttää siltä kuin tuossa pienessä
talossa ei olisi hyvä olla.
Jo on neljäs päivä eikä lintu vielä ole edes äännähtänytkään. Siitä
asti kuin uuteen asuntoonsa muutti on hän tullut kuin mykäksi. Kaunis,
solakka nainen seisoskelee siellä päivät pääksytysten, kehottaa,
hyväilee, mielittelee häntä kaikin tavoin, mutta tuota pientä houkkiota
ei käy mitenkään saaminen laulamaan. Alussa hän luuli vaitiolon syyksi
pelkuruutta, tottumattomuutta uuteen häkkiin ja ympäristöön, mutta nyt
on jo neljäs päivä ja tuo oikullinen lintu vielä nytkin istua kököttää
liikkumatonna yhdellä puikollaan. Ainoastaan suurin nälkä ja jano
saattavat pakottaa sitä hypähtämään alas ruokakupille, ja kun hänen
hallitsijattarensa pistää häkkiin sormensa ja tahtoo veikostella hänen
kanssaan taikka tulee liian likelle häkkiä, tekee lintu mitä hurjimpia
lentoyrityksiä häkissä.
Kaunis nainen ei vieläkään menetä kärsivällisyyttään -- hän tahtoo
odottaa. Ja hän -- todellakin odottaa viikon, odottaa kaksikin viikkoa
-- turhaan. Muutamaa katkonaista äännähdystä lukuun ottamatta kuuluisa
laulaja ei anna mitään kuulla.
-- No, sitten minun täytyy luopua siitä toiveestani, että
hauskuuttaisit asuntoani, sinä pieni villilintu! -- sanoo hän toisen
viikon lopulla ja heittäytyy katkeroittuneena keinutuoliinsa, yrittäen
keinumisella karkoittaa suuttumustaan.
Kaunis vaimo parka, olet todellakin säälittävä! Tuskin olit mennyt
miehelään -- noin viisi vuotta sitten -- miehesi jätti sinut iäksi.
Puolen vuoden avioliiton jälkeen sinun oli pukeutuminen suruvaatteisin.
Noin kolme vuotta takaperin talosi kävi vähäisen hauskemmaksi... Erään
nuorukaisen seura oli sinusta sangen mieluisa... Mutta mihin hän
joutui? Hän katosi. Ja siitä asti elät yksinäsi, ihan yksinäsi! Sinulla
on tosin seuranainen, mutta mitä siitä? Talo on mykkä, kuollut...
Ja kuitenkin olet kaunis ja asuntosi todistaa hienoutta,
varallisuutta... Vaan kohtalo ei suosinut sinua ja lopulta sinä
luovuitkin kaikesta muunlaisesta toiveesta elämässä... Ainoastaan
vähäisen eloisuutta vielä halusit ... toiveesi perustit pikku
keltalintuun ja siinäkin petyit...
Paha, kiittämätön sydän lienee tuolla pienokaisella.
Sillä jos joku -- olipa se lintukin -- kahteen viikkoon ei totu uuteen
asuntoon, niin siihen ei voi olla syynä muu kuin ilkeys, varsinkin kun
osoitetaan niin suurta ystävällisyyttä...
Kaunis leski kavahtaa paikaltaan ja astuu häkin luo. Silloin sattuu
akkunaan leveä auringon säde ja lankee juuri häkkiin.
Ja pieni lintu rupee laulamaan... Ja millä tapaa! Iloisemmin se ei
visertänyt räätäliläistenkään tuvassa kuin nyt...
Mikä saattoi hänessä mielenmuutoksen aikaan: se auringon säde, joka
niin iloisesti tanssi hänen häkkinsä messinkilangoilla, vaiko
hallitsijattarensa poveen luotu silmäys -- sitä älkäämme tutkiko.
Siinä kyllä, että hän liverteli suureksi iloksi emännälleen, joka jo
seisoo hänen vieressään, alottaen hänen kanssaan mitä mielevintä
pakinaa.
-- Et siis olekaan mykkä, sinä-sinä-sinä? puhuu kaunis, solakka nainen
suipentaen suutaan (lintujen kanssa on tapa siten haastella) ja
sormellaan uhaten sitä, jota sinutteli.
Ja "sinä" ei enään pelästy, ei räpyttele siipiään häkin
messinkilankaisia seiniä vastaan, vaan vastaa ystävällisimmästi:
-- Ty ... ty -- tyy ... tshitshitshi!
Kuinka hämärältä näitten sanain merkitys näyttäneekään, nainen ymmärsi
sen heti ja vastasikin heti:
-- Vai niin! Etkö ole tuntenut olevasi kotona luonani? -- Sepä
kaunista, sangen kaunista. Enkö ole muka tarpeeksi hemmotellut teitä?
Te-te-te pieni veijari!
-- Ymmärrän, ymmärrän, te lupaatte vastedes käyttäytyä paremmin, te
laulatte kauniisti emännällenne koko päivän, eikö niin?
-- Tytyty!
-- No niin, minä annan anteeksi, kaikesta sydämestäni.
Niinkuin saattoi nähdä, he ymmärsivät toisiaan varsin hyvin ja pakinaa
heidän välillään kesti kauan -- kauan. Nainen ei lakannut
jaarittelemasta, naljailemasta ihmiskielellä eikä kanari vastaamasta
linnunkielellä. Ja tuttavuus heidän kesken nähtävästi kasvoi
kasvamistaan! Seuranaisen, vieläpä kamarineidonkin täytyi tulla
ihmettelemään, kuinka tuo pieni veitikka nipistelee emäntänsä
ruusukynsiä, kun hän pistää ne ristikon väliin.
Hänen äänensä, no, se on lumoova, siitä rouva, seuranainen ja
kamarineito ovat yksimieliset.
Tästä lähtien tuli taloon eloa, iloa; aikaisesta aamusta alkaen iltaan
saakka lintu liverteli, lauleskeli. Kaunis, solakka nainen, jolla ennen
monta kertaa oli ollut niin kovin ikävä (eikä mikään niin rumenna
kauniimpiakin kasvoja kuin ikävyyden ilme), näytti nyt aina
tyytyväiseltä, iloiselta. Ja kuinka ei, eihän hän enään ollut yksin
maailmassa!
Olihan yksi olento, jota hän saattoi rakastaa, josta hän voi pitää
huolta. Ja kylläpä pitikin huolta. Huonosti olisi käynyt kamarineidon,
jos hän olisi koskenut häkkiin. Laulamisen päivästä alkaen pienen
tenoristin sekä ruumiillinen että henkinen hyvä oli kauniin, solakan
naisen huolen ja johdon alaisena. Tietäen, kuinka tärkeä puhdas asunto
on elämän ylläpitämiseksi hän jokapäivä omakätisesti suurimmalla
huolella puhdisti häkin ja ripoitti sen lattialle puhdasta hiekkaa.
Sitten hän niinikään omin käsin täytti kylpyammeen vedellä sekä pani
päivän ravinnon ruokakuppiin ja seinälankojen väliin, suorittaen täten
huolenpidon laulajan ruumiillisesta hyvinvoinnista.
Mutta minne jää henki, sielu? Linnullekaan ei ole kylläksi parissa
ruokapalassa; se tarvitsee päivänpaistetta, iloista hälinää,
voidaksensa laulaa oikein sydämestään. Ja tuo hyvä emäntä ei unhottanut
tätäkään.
Huoneesta huoneesen, ikkunasta ikkunaan hän kantoi häkkiä, sitä
myöten kuin aurinko liikkui, ja jotta hänen henkensäkin saisi
ravintoa ja pieni tenoristi ei jäisi takapajulle uusimmasta
musiikkikirjallisuudesta, soitteli hän sille operettihelmiä osaksi
pianolla, osaksi harmoonilla, ilolla kuullen että laulaja ennen pitkää
oppi muutamia säveleitä.
-- Mitä menisinkään teatteriin? -- nauroi eräänä päivänä nainen --
onhan kotioopperassani semmoinen tenoristi, joka voittaa Perottinkin.
Jotain puuttui kumminkin vielä kanarin omistajan onnellisuudessa.
Kuinka selviä merkkejä hän antoikin rakkaudestaan, niin paljon
luottamusta hän ei kumminkaan voinut valaa lintuseen, että kun se
laskettiin häkistään, se olisi asettunut istumaan hänen sormelleen,
olalleen, päälleen. Mieluisampi sille oli kova uuninreuna kuin
ihoa-myöten-istuvan liivin alta pyöristyvä olka, ennemmin se istui
jollekin taulunraamille kuin sille valkealle kätöselle, jonka
suuteleminen lienee hurmaava nautinto, ja parempana olinpaikkana se
piti salongissa olevan palmun latvaa kuin sitä päätä, joka istuu
palmuvartalolla ja ansaitsisi kruunun.
-- Hyvä Jumala! Tämän ajan kuluessa ja tällä vaivalla olisin jo
valloittanut kymmenen miestä, -- huusi solakka, kaunis nainen eräänä
päivänä, väsyneenä huonosti onnistuneista kokeistaan.
Vihdoin hän kumminkin senkin saavutti. Suuri päivä se oli talossa, kun
pieni keltalintu lensi hänen sormelleen... Ensimmäisen kerran se siihen
jäi hyvin vähäksi aikaa, lensi melkein kohta pois, mutta parin päivän
kuluttua se tottui siihen ja sittenkuin retkeilyt pään tummaan
hiusmereen ja olan valkealle lumivuorelle nähtävästi olivat
saavuttaneet sen suosion, vietti se tuntikausia näillä suloisilla
paikoilla kauniin rouvan kirjoittaessa tahi lukiessa. Joskus tämä ei
huomannutkaan ennenkuin tuo veitikka yhtäkkiä istui hänen kaulallaan.
Olipa silloin naurua, riemua; hän otti veitikan pehmeään
samettikäteensä, nosti sen suulleen ja -- sitten he suutelivat,
muiskuttelivat toisiaan ja livertelivät niin, että!
Kaunis, sangen kaunis aika oli tämä pienelle linnulle ja hänen
emännälleenkin, ja sitä olisi ehkä kestänyt ikuisesti, jos...
Jos kaunis, solakka nainen eräänä päivänä ei olisi unhottanut antaa
pienokaiselle syödä. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, suvaitkaa
suosiollisesti uskoa että tämä ihme tapahtui. Heinäkuun 9 p:nä --
tiedämme hyvin päivän -- kello 12 päivällä pienen linnun häkki ei vielä
ollut puhdistettu, sen ruokakuppi seisoi melkein tyhjänä ja kylpyvesi
näytti selvästi että se käsi, jonka velvollisuutena häkin
järjestyksessä pitäminen on, oli tämän velvollisuutensa kokonaan
unhottanut. Seuranainen suoritti varkain kaikki eikä hänen emäntänsä
sitä huomannutkaan. Hän pysyi enimmäkseen kamarissaan... Mitä hän
siellä tekikään? -- Tullessaan sieltä ulos hänen silmänsä olivat
punaiset, hän pyyhki niitä nenäliinallaan...
Pikku lintu huomasi sen heti. Se kaiuttelikin lohdutukseksi:
tshitshitshi-tytyty!... Mutta iloinen viserrys, josta kaunis, solakka
nainen muulloin keksi niin paljon älyä, henkeä ja järkevyyttä, kaikui
nyt suotta, mitään vaikuttamatta. Kaunis nainen meni häkin ohitse,
heittämättä siihen silmäystäkään, ja kutsutti vaunut, istui niihin,
ajoi pois...
Miksikä kertoisin laveammalti näiden päivien tapahtumat? Lyhyesti
lausuen, velvollisuuden laiminlyönnit alkoivat seurata toisiaan!
Ainoastaan poikkeuksena tapahtuu enään, että kaunis nainen puhuisi
laulajan kanssa; kymmenen päivää on jo kulunut siitä kuin hän pisti
sormensa sen häkkiin; sen ruumiillisen hoidon hän tykkänään laiminlyö,
ja mitä henkiseen ravintoon tulee, niin koskahan hän enään on mitään
soittanut pianolla tai harmoonilla?
Mutta lintunen ei ansaitse tätä kohtelua. Se on pysynyt entisenään,
vielä nytkin se visertelee, hyppelee kuin ennen, mutta mikä on mennyt
Teihin, kaunis solakka nainen?
Kaiken todennäköisyyden mukaan ja asianhaaroja tarkasti punnittuamme
saatamme tehdä sen johtopäätöksen, että hänen eriskummainen käytöksensä
lintuun nähden ehkä on likeisessä yhteydessä erään kirjeen kanssa,
jonka postiljooni muutamana aamuna oli tuonut.
Se vain on varmaa, että siitä asti kuin tämä kirje saapui, kaunis,
solakka nainen oli mitä erilaisimpien tunnelmien vallassa; alakuloisuus
vaihtui yhtäkkiä mitä hilpeimpään iloon, joskus hän itki, toisinaan hän
hermostui niin, ettei voinut pysyä alallaan, vaan syöksyi ulos, ajeli
Andrássy-kadulla, kääntyi taas äkisti takaisin ja riensi kotia.
Kamariinsa saapuneena hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja ryhtyi
erinomaisen päättäväisesti kirjoittamaan kirjettä, jonka sitten taas
yhtä monta, ainakin kymmenen eri kertaa repi rikki. Mutta tuo
rikkirepiminen ei yleensä vaikuttanut häneen hyvää, hänen mielialansa
kävi siitä vielä oikullisemmaksi, ärtyisämmäksi.
Ihmeellinen kirje, joka voi synnyttää semmoisen käänteen ihmisessä.
Kaunis leski ottaa sen esille monta kertaa, lukee sen alusta loppuun,
kosto säteilee hänen kasvoillaan, sitten panee hän sen takaisin
laatikkoonsa ja lukitsee tämän suuttuneesti.
Mitähän onkaan tuossa kirjeessä? Vastikään otti hän sen taas esiin --
katselee sitä, päänsä käsivarteen nojaten, mietiskelee... Nyt voimme
sen lukea.
"Korkeasti kunnioitettu rouva!
Muistatteko vielä minua, muistatteko sitä, joka kolme vuotta
takaperin jätti Teidät, sitä onnetonta, joka rohkeni sanoa
Teitä koketiksi, nautinnonhimoiseksi?... Kuinka katkerasti hän
on saanut katua silloista jumalattomuuttaan... Hän luuli
voivansa unhottaa Teidät, mutta kuukaudet ja vuodet vierivät
tuottamatta lepoa hänen murtuneelle sielulleen. Ja mitä kaikkea
hänen sen jälkeen on täytynyt kokea?... Punastuen, häveten
lankeen jalkojenne juureen ja rukoilen: anteeksi, suokaa
anteeksi aiheeton syytökseni! Kolme vuotta olen tarkkaavaisuudella
seurannut elämätänne ja olen aivan masennettu... Onko vielä
anteeksiantoa maailman kiittämättömimmälle olennolle, joka
Teitä hautaan asti jumaloipi?