-- Enpä suinkaan, -- vastasi isä ja istui nojatuoliin, vaipuen syviin
ajatuksiin.
Mutta isä on kuin onkin suuttunut. Hän on ihan varmaan suuttunut
minuun, etten ole täyttänyt lapsen velvollisuuttani ja syntynyt
pojaksi. Sen huomaan siitä, että hän ei vielä ole suudellut minua. Hyvä
Jumala, minkätähden tulinkaan maailmaan, kun jo näin nuorena saan sen
katkeruutta kokea! Vaan onko se minun syyni? Mitä minä siihen olen
voinut? -- Yhtä kaikki! Myöhäistä tässä enään on surra, viisainta
lienee olla koko asiasta sen enempää huolimatta.
Uusia katsojia, sukulaispiiriin kuuluvia, saapuu.
Minua näytetään heille järjestään, mutta kaikki katselevat minua
jonkinlaisella ylenkatseella.
Yksi sanoo: "Vahinko, ettei ole poika." Tämä yhä jatkuva halveksiminen
rupee vihdoin harmittamaan isää. Suurella mielihyvällä havaitsen, että
hän jo muutamia vastaan asettuu puolustuskannalle.
Niinpä hän eräälle nuorelle sukulaiselle, joka ivallisesti lausui:
"Elek, sinun ei olisi pitänyt edeltäpäin kerskailla", vastata tiuskasi:
-- Odotappas vaan, jahka tyttö kasvaa isoksi, tulee hänestä vielä
semmoinen tanssiaiskuningatar, että saattaa molempien poikiesi päät
pyörälle, mutta eipäs häntä vain anneta kummallekaan.
Minun on myöntäminen, että tämä luottamus lumoomiskykyyni teki hyvää
nuorelle sielulleni ja johonkin määrin lepytti minua siihen jurouteen
nähden, jota isä tähän asti oli minulle osoittanut. Hänen käytöksensä
yleensä näyttää alkavan muuttua. Jota enemmän häntä pistellään, sitä
enemmän hän minua puolustaa. Kerran hän jo sanoi iloitsevansakin siitä,
että oli saanut tytön ja puolusti itseään juuri samoilla perusteilla,
joita isoäiti vast'ikään oli häntä itseä vastaan käyttänyt. Omituisia
olentoja nuot miehet, heidän vakuutuksensa näyttää seisovan varsin
heikolla pohjalla.
Tästä muutoksesta huolimatta yksi seikka kuitenkin mieltäni painaa. Isä
on useamman kerran kumartunut puoleeni -- hän tahtoo yrittää jotakin --
hän epäröi -- hän taistelee itsensä kanssa -- hän mielisi tehdä
ratkaisevan päätöksen, mutta ei kykene siihen.
Isä, isä, etkö katso pienen vauvasi ansaitsevan edes ainoata suukkosta?
Minä jo suipennan huuliani sitä varten!
Vetäisin luokseni nuot minuun kääntyneet kasvot, mutta en kykene.
Yht'äkkiä omituinen ääni tunkee korviini äidin sängystä päin. Niinkuin
hiljainen tukehutettu nyyhkytys. Isäkin sen kuulee, sillä hämmästyen
hän katsahtaa sinne.
-- Lilla, mikä sinua vaivaa? -- kysyy hän pelästyneenä ja astuu sängyn
viereen. -- Mitä näenkään, sinä itket? Herran tähden, tämä
mielenliikutus nykyisessä tilassasi saattaa käydä vaaralliseksi.
Äiti ei vastaa, nyyhkytys hiljenee, vain silloin tällöin syöksähtäen
esiin povesta huokaukseen yhdistyneenä.
-- Miksi itket, kultaseni? -- kysyy isä huolestuneena. -- Sano!
Mutta äiti ei sano.
Isä kyselee kyselemistään, lempinimiä käyttäen, vastausta saamatta.
Isoäiti astuu huoneesen ja osoittaa hämmästystä, nähdessään kyyneliä
äidin silmissä.
-- Olen joutua epätoivoon, -- sanoo hänelle isä. -- Lilla ei tahdo
ilmoittaa minulle syytä murheesensa.
-- Ja sinä et sitä arvaa? kysyy isoäiti.
-- En.
-- Ethän ole vielä suudellut tyttöäsi.
Isä kavahtaa ylös.
-- Senkötähden itket, Lilla?
Ja samassa astui hän kehtoni ääreen, otti minut siitä ja vei äidin luo,
jonka kasvoista rakkaus, rakkaus loisti vastaani. Voi, kuinka lempeät
äitini silmät ovat! Sellaista katsetta ei vielä kukaan ole minuun
luonut.
Isä likisti minua rintaansa vastaan, lausuen:
-- Rakas tyttöni!
Ja sitte hän suuteli minua suutelemistaan, niin että hänen partansa
minua kutkutteli ja pisteli, josta purskahdin kovaan itkuun.
-- Tukehutathan raukan -- sanoi äiti -- antakaa tänne!
Ja minä laskettiin hänen viereensä siniselle silkkipeitteelle.
Äiti katsoi minuun kauan -- kauan. Herkesin itkemästä.
-- Oletko onnellinen? -- kysyi äiti. Isä suuteli äitiä.
-- Olen!