ISRAELIN KUU
Kertomus II:sta Moseksen kirjasta
Kirj.
H. RIDER HAGGARD
Suomennos englannin kielestä
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1919.
SISÄLLYS:
I. Kirjanoppinut Ana tulee Tanikseen.
II. Pikari särjetään.
III. Userti.
IV. Kihlaus hovissa.
V. Ennustus.
VI. Goshenin maa.
VII. Hyökkäys.
VIII. Seti varoittaa faraota.
IX. Amonin kukistuminen.
X. Faraon kuolema.
XI. Amenmeseksen kruunaus.
XII. Jabez'in sanoma.
XIII. Punainen Niili.
XIV. Kii tulee Memphikseen.
XV. Kauhujen yö.
XVI. Jabez myy hevosia.
XVII. Merapin uni.
XVIII. Merapin kruunaus.
I
KIRJANOPPINUT ANA TULEE TANIKSEEN.
Tämä kirja kertoo minusta, kirjanoppineesta Anasta, Merin pojasta ja
siitä ajasta, jolloin minä elin maan päällä. Olen kirjoittanut nämä
asiat nyt, kun hyvin vanhana elän Rameses III:nnen valtakunnassa,
jolloin Egypti on vielä kerran yhtä mahtava kuin entisinä aikoina.
Olen kirjoittanut tämän ennen kuin kuolema noutaa minut, jotta
kertomukseni voidaan haudata minun mukanani, sillä niinkuin henkeni
nousee ylösnousemushetkellä, samoin nämä kertomukseni nousevat
ajallaan ja kertovat niille, jotka tulevat jälkeeni maan päälle,
siitä, mitä minä sain kokea maailmassa. Olkoot kokemukseni sellaisia,
ettei taivas voi niitä tuomita. Ainakin kirjoitan, ja mitä kirjoitan,
se on totta.
Kerron hänen jumalallisesta Majesteetistaan, jota rakastin ja
rakastan kuin omaa sieluani, Seti Meneptah II:sta, jonka syntymäpäivä
oli sama kuin omanikin, haukasta, joka on lentänyt taivaaseen ennen
minua. Kerron hänen kuningattarestaan, ylpeästä Usertista, hänestä,
joka myöhemmin meni naimisiin jumalallisen Majesteetin Saptahin
kanssa, ja jonka näin sitten laskettavan hautaansa Tebessä. Kerron
Merapista, jota sanottiin Israelin kuuksi, ja hänen kansastaan
hebrealaisista, jotka asuivat kauan Egyptissä ja lähtivät viimein
sieltä maksettuaan ensin meille takaisin turmiollisesti ja monin
kerroin kaiken sen hyvän ja pahan, mitä meiltä olivat saaneet.
Kerron Egyptin jumalien ja Israelin Jumalan välisestä taistelusta ja
paljosta muusta, mitä siinä tapahtui.
Samalla minä, kuninkaan seuralainen, suuri kirjanoppinut, faraon
suosikki, faraon, joka on elänyt yhtä aikaa minun kanssani täällä
auringon alla, kerron muistakin ihmisistä ja tapahtumista. --
Lukekaa, tulevaisuuden lapset, tätä ja oppikaa salaisuuksia noista
menneistä ajoista, jotka näyttävät olevan niin kaukana teistä, mutta
jotka todellisuudessa ovat kuitenkin niin lähellä.
Prinssi Seti ja minä olimme syntyneet samana päivänä, ja siksi, kuten
muutkin ylhäissäätyiset äidit, joiden lapset näkivät valon tuona
päivänä, minunkin äitini sai lahjan faraolta, ja minä arvonimen "Raan
kuninkaallinen kaksoinen". Mutta vaikka olimmekin syntyneet samaan
aikaan, en nähnyt tuota jumalallista prinssi Setiä ennen kuin meidän
kumpaisenkin kolmantenakymmenentenä syntymäpäivänä. Senjälkeen kaikki
tämä tapahtui.
Niihin aikoihin hallitsi Egyptiä mahtava farao Rameses toinen, ja
häntä seurasi poikansa Meneptah. Hän oli jo vanha silloin, kun
mahtava Rameses otettiin Osiriksen luo laskettuaan sata Niilin
nousua. Meneptah oleskeli enimmäkseen Taniksen kaupungissa, jota
vastoin minä vanhempaini kanssa asuin valkoisilla muureilla
ympäröidyssä Memphiksessä Niilin varrella. Välistä vieraili hän kyllä
hovineen Memphiksessä sekä myöskin Tebessä, jossa tämä hallitsija
nyt makaa kuninkaallisessa haudassaan, mutta nuori prinssi Seti,
kruununperillinen, Egyptin toivo ei ollut milloinkaan mukana.
Kerrotaan, että hänen äitinsä, As-nefert, ei pitänyt Memphiksestä,
missä hänelle nuoruudessaan oli tapahtunut ikävyyksiä -- hän oli
joutunut siellä rakkausseikkailuihin, jotka olivat maksaneet
rakastajalle elämän ja hänelle itselleen särjetyn sydämen -- ja Seti
pysyi äitinsä luona, joka ei päästänyt häntä näkyvistään.
Kerran hän kuitenkin, ollessaan viisitoistavuotias, tuli
näyttäytyäkseen kansalle isänsä poikana, Auringon poikana,
kaksinkertaisen kruunun tulevana kantajana. Ja silloin me hänen
kaksoisensa Raassa -- meitä oli siellä yhdeksäntoista korkeasäätyistä
-- olimme kutsutut tervehtimään häntä ja suutelemaan hänen
kuninkaallisia jalkojaan. Valmistauduin lähtemään hienossa, uudessa
viitassani, joka oli koristettu Setin ja omalla nimelläni. Mutta
tuona aamuna lähetti joku paha jumala minulle sairauden. Kasvoni
ja koko ruumiini olivat täynnä täpliä, jollainen tauti on hyvin
tavallinen nuorilla. Ja niin kävi, etten nähnyt prinssiä, sillä ennen
kuin jälleen olin terve, oli hän lähtenyt Memphiksestä.
Isäni Meri oli kirjanoppinut Ptahin suuressa temppelissä, ja minut
oli opetettu hänen tehtäviinsä koulussa, jossa kopioin useita
aikakirjoja ja jäljensin kohtia Pyhästä kirjasta koristellen niitä
maalauksilla. Ja minä tulin niin taitavaksi tässä työssä, että, sen
jälkeen kuin isäni tuli sokeaksi muutamia vuosia ennen kuolemaansa,
minä ansaitsin sillä riittävästi elättääkseni hänet sekä siskoni,
kunnes nämä menivät naimisiin. Äitiä ei minulla ollut, sillä hänet
oli korjattu Osiriksen luo silloin, kun olin vielä aivan pieni. Niin
kului aika vuodesta toiseen, mutta sydämestäni vihasin kohtaloani.
Jo poikana ollessani heräsi minussa halu -- ei kopioida, mitä toiset
olivat kirjoittaneet, vaan kirjoittaa, mitä toiset kopioisivat.
Minusta tuli uneksija. Kävelin öisin palmupuiden alla Niilin rannalla
ja katselin kuun loistetta veden pinnalla, ja noissa säteissä olin
näkevinäni paljon ihania asioita. Silmäini eteen ilmestyi kuvia,
jotka olivat vallan erilaisia kuin ne, joita olin nähnyt täällä
ihmisten maailmassa, vaikka niissäkin oli miehiä ja naisia, jopa
jumaliakin.
Näistä kuvista muodostelin sitten ajatuksissani kertomuksia ja
viimein, vaikka se ei tapahtunut aivan samoina vuosina, aloin
kirjoitella noita kertomuksia vapaahetkinäni. Sisareni löysi
minut sitä tekemästä ja kertoi isälleni, joka nuhteli minua
sellaisesta hullutuksesta sanoen, ettei se milloinkaan tuottaisi
minulle leipää ja olutta. Mutta kuitenkin jatkoin kirjoitustani
salaa öisin kammiossani lampun valossa. Sitten sisareni menivät
naimisiin, ja eräänä päivänä kuoli isäni äkkiä ollessaan lukemassa
rukouksia temppelissä. Annoin balsamoida hänet korkeimman säädyn
mukaisesti ja kantaa kunnialla hautaan, jonka hän oli valmiiksi
hankkinut itselleen, vaikka minun, maksaakseni kaikki siitä johtuvat
menot, täytyi kopioida "Kuoleman kirjoja" lähes kaksi vuotta niin
uutterasti, ettei jäänyt yhtään aikaa kertomusten kirjoittelemiseen.
Kun viimein olin päässyt velasta, kohtasin tebeläisen neidon,
jonka ihanat kasvot näyttivät aina hymyilevän, ja hän vei sydämen
rinnastani ja otti sen omaansa. Viimein, palattuani sodasta
niiniveläisiä barbareja vastaan, jonne minut, kuten muutkin nuoret
miehet, oli komennettu, nain hänet. Mitä hänen nimeensä tulee,
jääköön se sanomatta, en tahdo edes ajatellakaan sitä. Meillä oli
yksi lapsi, joka kuoli kahden vuoden vanhana, ja silloin opin mitä
suru voi merkitä ihmiselle. Aluksi oli vaimoni surullinen, mutta
ajan mukana poistui hänen surunsa ja hän hymyili jälleen, kuten
hänen tapansa oli tehdä. Hän sanoi ainoastaan, ettei hän tahtonut
enään useampia lapsia jumalien otettaviksi. Koska hänellä oli vähän
tehtävää, alkoi hän kulkea ympäri kaupunkia ja hankkia itselleen
ystäviä, joita minä en tuntenut, sillä ollen suloinen nainen löysi
hän paljon niitä. Lopuksi kävi niin, että hän pakeni takaisin Tebeen
erään sotilaan kanssa, jota en ollut milloinkaan edes nähnyt, sillä
minä työskentelin aina kotona ajatellen pienokaista, joka kuoli. Ja
ajattelin, miten onnellinen on lintu, jota ei ihminen voi pauloihinsa
kietoa, vaikka se välistä, omasta halustaan, lentääkin sisälle hänen
ikkunastaan.
Tämän jälkeen tulivat hiukseni valkoisiksi, ennen kuin olin täyttänyt
neljäkymmentä vuotta.
Nyt, kun minulla ei ollut ketään, jonka hyväksi työskennellä,
ja omat tarpeeni olivat vähäiset ja vaatimattomat, sain enemmän
aikaa kertomusten kirjoittamiseen, joista suurin osa oli jotenkin
surullisia. Yhden näistä kertomuksistani lainasi minulta muudan
kirjanoppinut toverini ja luki sen ääneen eräälle seuralle, jota
se miellytti niin paljon, että useat pyysivät lupaa kopioida ja
julkaista sen. Siten tulin vähitellen tunnetuksi kertomusten
kirjoittajana. Annoin kopioida ja myydä niitä. Ja maineeni kasvoi
niin suureksi, että eräänä päivänä sain tervehdyksen prinssi Setiltä,
kaksoiseltani. Hän kertoi lukeneensa muutamia kirjoituksiani, jotka
miellyttivät häntä paljon, ja ilmoitti toivonsa olevan saada nähdä
kasvoni. Kiitin häntä nöyrästi lähettilään välityksellä ja vastasin,
että matkustaisin Tanikseen ja kävisin kunniatervehdyksellä hänen
Korkeutensa luona. Ensin kuitenkin lopetin pisimmän kertomukseni,
mitä tähän asti olin kirjoittanut. Sen nimi oli "Tarina kahdesta
veljeksestä", ja siinä kerrottiin, miten toisen petollinen vaimo
aiheutti toiselle veljelle sellaisia ikävyyksiä, että tämä joutui
surmattavaksi. Ja edelleen kerrottiin siinä, miten oikeuden jumalat
toivat hänet takaisin elämään ja paljon muita asioita. Tämän
kertomuksen omistin hänen Korkeudelleen, prinssi Setille, ja se
viittani taskussa sekä säästämäni rahat visusti kätkettyinä pukuuni,
matkustin Tanikseen.
Saavuin sitten Tanikseen syystalvella, menin prinssin palatsiin ja
pyysin rohkeasti puheille pääsyä. Mutta nyt alkoivat vastukset,
sillä sotamiehet ja vartijat heittivät minut kadulle. Lopulta sain
lahjottua heidät, ja minut päästettiin etuhuoneeseen, jossa oli
kauppamiehiä, silmänkääntäjiä, tanssijattaria, upseereita ja paljon
muita, jotka kaikki näyttivät odottavan saadakseen nähdä prinssin.
Heillä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi he huvittelivat itseään
tekemällä pilkkaa minusta, joka olin muukalainen. Mutta kun olin
ollut heidän kanssaan muutamia päiviä, voitin heidän ystävyytensä
kertomalla heille yhden kertomukseni, jonka jälkeen olin aina
tervetullut heidän seuraansa. Mutta sittenkään en voinut päästä
lähemmäksi prinssiä, ja koska rahavarani alkoivat melkein loppua,
tuumin itsekseni palata takaisin Memphikseen.
Mutta silloin eräänä päivänä pysähtyi eteeni pitkäpartainen vanha
mies, jolla oli virkansa mukainen kultapäinen keppi, ja jonka
viittaan oli kirjailtu härän pää. Hän nimitti minua valkopäiseksi
varikseksi ja kysyi, mitä varten hypin kaiket päivät palatsin
huoneissa. Esitin hänelle nimeni ja ammattini, ja hän sanoi minulle
omansa, josta sain tietää, että hän oli Pambasa, eräs prinssin
kamaripalvelija. Kun pyysin häntä viemään minut prinssin luo,
nauroi hän vasten kasvojani ja sanoi salaperäisesti, että tie hänen
Korkeutensa läheisyyteen oli kivetty kullalla. Ymmärsin, mitä hän
tarkoitti ja annoin hänelle lahjan, jonka hän otti yhtä nopeasti kuin
kukko nokaisee jyvän, luvaten puhua minusta isännälleen ja sanoen,
että minun oli tultava myöhemmin uudelleen.
Tulin kolme kertaa, ja joka kerta tuo vanha kukko noukki yhä enemmän
jyviä. Lopulta suutuin ja unhottaen missä olin, aloin huutaa ja
sanoa häntä varkaaksi, jolloin ihmiset kokoontuivat ympärille
kuuntelemaan. Tämä näytti pelästyttävän häntä. Ensin hän katsoi
ovea kohti kuin kutsuakseen vartioita heittämään minut ulos, sitten
hän muutti mieltään ja ärtyisellä äänellä pyysi minua seuraamaan
mukana. Kuljimme pitkiä käytäviä myöten, sivuutimme sotilaita,
jotka seisoivat siellä vartioimassa liikkumattomina kuin muumiot
arkuissaan, kunnes viimein saavuimme kirjaillun esiripun luo. Siinä
Pambasa kuiskaten käski minua odottamaan ja meni itse verhojen
toiselle puolen. Ne eivät aivan sulkeutuneet, joten minä voin nähdä
niiden takana olevaan huoneeseen ja kuulla kaiken, mitä siellä
tapahtui.
Se oli samanlainen pieni huone kuin kirjanoppineilla oli,
sillä pöydillä oli värilautasia, kirjoituskyniä, mustetta
alabasteripulloissa ja lautoihin kiinnitettyjä papyrus arkkeja.
Seinät oli maalattu vanhemman ajan tavan mukaan, niinkuin olin nähnyt
muutamissa vanhoissa hautaholveissa. Siellä oli kuvia vilulinnuista,
jotka vähitellen kohoavat rämeiköstä, kasvavista kukista ja puista.
Seiniä vasten oli asetettu telineitä, joissa oli papyruskääröjä, ja
takassa paloi keetripuista tehty tuli.
Tulen luona seisoi prinssi, jenka tunsin muotokuvista. Hän näytti
nuoremmalta kuin minä, vaikka olimme syntyneet samana päivänä.
Hän oli pitkä, solakka ja hyvin kaunis, joka varmaan johtui
siitä, että syyrialaista verta virtasi hänen suonissaan. Hänen
hiuksensa olivat suorat ja ruskeat, kuten noitten pohjoismaisten
kansojen, jotka harjoittavat kauppaa Egyptin toreilla, ja hänen
silmänsä olivat pikemmin harmaat kuin mustat, ja niissä oli jotakin
silmiinpistävää ruskeutta, kuten hänen isänsä Meneptahinkin
silmissä oli. Hänen kasvonsa olivat lempeät kuin naisen, mutta
muuttuivat ankaran näköisiksi muutamien ryppyjen vaikutuksesta,
jotka kulkivat ulommaisista silmäkulmista korvia kohden. Luulen,
että ne johtuivat kulmakarvojen jännittämisestä hänen ajatellessaan,
mutta toiset sanovat, että hän oli perinyt ne eräältä naispuoliselta
esivanhemmaltaan. Ystäväni Bakenkhonsu, vanha tietäjä, joka
palveli Seti I:sen aikana ja kuoli vasta hiljattain elettyään
satakaksikymmentä vuotta, kertoi tunteneensa tuon naisen jo ennen
kuin hän oli mennyt naimisiin, ja että hän ja hänen jälkeläisensä
Seti olivat hyvin toistensa näköiset.
Prinssillä oli kädessä avonainen kirja, hyvin vanhanaikaista
kirjoitusta; sen minä, joka olen hyvin harjaantunut tällaisissa
ammattiani koskevissa asioissa, päätin sen ulkoasusta. Hän nosti
äkkiä katseensa kirjasta kamaripalvelijaansa, joka seisoi hänen
edessään.
"Tulet hyvään aikaan, Pambasa", sanoi hän äänellä, joka oli
ystävällinen ja miellyttävä, mutta kuitenkin miehekäs. "Sinä olet
vanha ja epäilemättä viisas. Sano, oletko viisas, Pambasa?"
"Olen, teidän Korkeutenne. Olen yhtä viisas kuin teidän Korkeutenne
eno, mahtava Khaemuas, tietäjä, jonka jalkineita minun oli tapana
puhdistaa nuorena ollessani."
"Todellako! Miksi sitten niin huolellisesti kätket viisautesi,
jonka pitäisi olla avonaisena kuin kukkanen mehiläisten imettävänä?
No niin, olen iloinen saatuani tietää, että olet viisas, sillä
tästä taikakirjasta löysin kysymyksiä, jotka ovat yhtä arvokkaita
kuin kuolleen Khaemuaksenkin. Muistan tuon enoni vain miettivänä,
mustakulmaisena miehenä, joka muistutti paljon pojastaan, serkustani
Amenmeseksesta, paitsi siinä, ettei Amenmesesta voi kukaan sanoa
viisaaksi."
"Miksi teidän Korkeutenne siitä iloitsee?" -- "Siksi, että sinä, oman
arvioimisesi mukaan, olet hänen vertaisensa, ja voit siis selittää
asiat samoin kuin Khaemuas olisi tehnyt. Tiedätkös, Pambasa, jos
hän olisi elänyt, olisi hänestä tullut Farao isäni sijasta. Hän
kuoli kuitenkin liian aikaisin, mikä osoittaa minulle, että tuossa
kertomuksessa hänen viisaudestaan on jotakin perää, sillä ei kukaan
todella viisas mies halua tulla Faraoksi."
Pambasa tuijotti häneen suu auki.
"Ei tahtoisi tulla Faraoksi!" hän aloitti --
"Ei, viisas Pambasa", jatkoi prinssi, ikäänkuin hän ei olisi
kuullut huomautusta. "Kuule! Tämä vanha kirja neuvoo taikakeinon
'sydämen väsymyksen poistamiseksi', joka, kuten sanotaan, on
vanhin ja tavallisin sairaus maailmassa, sairaus, josta ainoastaan
kissanpoikaset, muutamat lapset ja hullut ihmiset ovat vapaita. Tässä
kirjassa sanotaan, että tuo tauti voidaan parantaa seisomalla Khufun
pyramiidin huipulla sellaisen vuorokauden keskiyönä, jolloin kuu on
suurimmillaan koko maailmassa, ja juomalla unelmien maljasta samalla
lukien loihtusanat, jotka on kirjoitettu tähän sellaisella kielellä,
jota en osaa lukea."
"Loihduista ei ole mitään tehoa, jos kuka tahansa voisi ne lukea."
"Eikä mitään hyötyäkään, luullakseni, jollei niitä osaa kukaan lukea."
"Ja sitä paitsi, kuinka kukaan voi edes päivällä kiivetä ylös Khufun
pyramidia, joka on rakennettu hiotusta marmorista, saati keskiyöllä,
teidän Korkeutenne, ja juoda siellä unelmien maljasta?"
"En tiedä, Pambasa. Tiedän ainoastaan, että olen väsynyt näihin
hullutuksiin ja koko maailmaan. Kerro minulle jotakin, mikä
keventäisi sydäntäni, sillä se on raskas."
"Tuolla ulkona on silmänkääntäjiä, prinssi, ja yhdestä niistä
kerrotaan, että hän osaa heittää köyden ilmaan ja kiivetä sitä myöten
ylöspäin, kunnes katoaa taivaaseen."
"Sitten kuin hän on tehnyt sen sinun nähtesi, Pambasa, tuo hänet
luokseni, mutta ei ennen. Kuolema on ainoa köysi, jota myöten voimme
kiivetä taivaaseen -- taikka päästä alas helvettiin. Muistaakseni
helvetissä on jumala nimeltä Set, jonka mukaan, kuten isoisänisäni,
minä olen saanut nimeni -- sivumennen sanoen -- papit yksin tietävät,
miksi."
"Sitten on siellä vielä tanssijoita, prinssi, ja heidän joukossaan
muutamia hyvin kauniita tyttöjä, sillä näin heidät kylpemässä
palatsin lammikossa, mikä olisi huvittanut isoisänne, mahtavan
Rameseksen, sydäntä."
"He eivät huvita minun sydäntäni, sillä en halua alastomia naisia
tänne hyppimään. Yritä vielä kerran, Pambasa."
"En voi muistaa mitään muuta, prinssi. Mutta malttakaahan. Tuolla on
odottamassa eräs kirjanoppinut nimeltä Ana, laiha, terävänenäinen
mies, joka sanoo olevansa teidän Korkeutenne kaksoinen Raasta."
"Ana!" sanoi prinssi. "Hänkö, Memphiksestä, sama Anako, joka
kirjoittaa kertomuksia? Miksi et sanonut sitä ennen, vanha hupsu?
Anna hänen tulla sisälle heti paikalla, heti paikalla."
Kuullessani tämän astuin minä esiripun toiselle puolen ja heittäytyin
maahan, sanoen:
"Minä olen tuo kirjanoppinut, oi Auringon kuninkaallinen Poika."
"Miten uskallatte tulla prinssin luo tulematta pyydetyksi --" alkoi
Pambasa, mutta Seti keskeytti ankaralla äänellä sanoen:
"Ja kuinka uskallat sinä, Pambasa, pidättää tätä oppinutta miestä
oveni takana niinkuin koiraa? Nouskaa, Ana, ja pankaa pois arvonimet,
sillä emme ole hovissa. Kertokaa minulle, miten kauan olette ollut
Taniksessa?"
"Monta päivää, oi prinssi", vastasin, "pyytäen puheillepääsyä ja
turhaan."
"Ja miten onnistuitte lopulta?"
"Lahjomalla, prinssi", vastasin viattomasti, "kuten näyttää olevan
tavallista. Ovenvartijat --"
"Ymmärrän", sanoi Seti, "ovenvartijat! Pambasa, saat tutkia minkä
summan tämä oppinut kirjanoppinut on maksanut ovenvartijoille ja
maksaa kaksinkertaisesti takaisin. Nyt tiehesi ja hoida tehtäväsi!"
Pambasa meni heittäen pahansuovan silmäyksen minuun.
"Sanokaa minulle", puhui Seti, kun hän oli mennyt, "te, joka olette
viisas mies, miksi hovi aina kasvattaa varkaita?"
"Luullakseni samasta syystä, prinssi, kuin koirassa on kirppuja.
Kirppujen täytyy elää ja siksi on koira."
"Se on totta", vastasi hän, "eikä näitä palatsikirppuja ole rangaistu
tarpeeksi. Jos minulla joskus on valta, tahdon pitää heitä silmällä.
Heitä pitää ruokkia harvemmin, mutta paremmin. Ja nyt, Ana,
istuutukaa. Minä tunnen teidät, vaikka te ette tunne minua, ja minä
olen jo oppinut rakastamaan teitä kirjoitustenne johdosta. Kertokaa
minulle itsestänne."
Kerroin hänelle sitten yksinkertaisen tarinani, jota hän kuunteli
sanomatta sanaakaan, ja sitten kysyi, miksi olin tullut häntä
katsomaan. Vastasin tulleeni hänen kutsustaan, jonka hän oli
unohtanut, ja myöskin tuodakseni hänelle kertomuksen, jonka olin
rohennut omistaa hänelle. Panin sitten kirjan hänen eteensä pöydälle.
"Se on minulle kunnia", sanoi hän miellyttävällä äänellä, "se on
suuri kunnia. Jos minä pidän siitä kertomuksesta paljon, silloin
saa se seurata minua hautakammiooni Kan luettavaksi ja uudelleen
luettavaksi tuomiopäivään asti, mutta ensin tahdon lukea sen täällä
elämässä. Tunnetteko tämän Taniksen kaupungin, Ana?"
Vastasin tuntevani sitä hyvin vähän, sillä olin kuluttanut aikani
hänen Korkeutensa oven takana.
"Silloin, luvallanne, tahdon olla oppaananne tänä yönä läpi
kaupungin, ja senjälkeen syömme illallista ja keskustelemme."
Kumarsin ja hän taputti käsiään, jolloin ilmestyi palvelija, ei
Pambasa, vaan eräs toinen.
"Tuo kaksi viittaa", sanoi prinssi, "menen ulos kirjanoppineen Anan
kanssa. Anna vartioston, jossa on neljä nubialaista, ei enempää,
seurata meitä, mutta matkan päässä ja valepuvuissa. Anna heidän
odottaa salakäytävässä."
Mies kumarsi ja poistui hiljaa.
Melkein heti ilmestyi musta orja, tuoden kaksi pitkää, päähineellä
varustettua viittaa, sellaisia kuin kamelinajajat käyttävät, ja
auttoi ne meidän päällemme. Sitten hän, ottaen lampun, vei meidät
ulos ovesta, joka oli vastapäätä sitä, josta minä olin tullut
sisälle, pitkin käytäviä ja ahtaita portaita, jotka loppuivat linnan
pihalle. Sen läpi kuljettuamme saavuimme korkean ja paksun muurin
luo, jossa oli kaksinkertaiset, vaskella päällystetyt ovet, ja
ne avautuivat salaperäisesti meidän lähestyessämme. Näiden ovien
toisella puolella seisoi neljä myöskin viittoihin puettua miestä,
jotka eivät näyttäneet huomaavan meitä. Mutta kuljettuamme vähän
matkaa katsoin taakseni ja huomasin heidän seuraavan meitä, vaikka
aivan kuin sattumalta.
"Kuinka ihanaa onkaan olla prinssi," ajattelin itsekseni, "hänen
tarvitsee vain nostaa sormeaan ja häntä palvellaan joka hetki sekä
päivällä että yöllä."
Siinä samassa sanoi Seti minulle:
"Katsokaa, Ana, miten ikävää on olla prinssi, joka ei voi edes
liikkua ulkona ilmoittamatta sitä hovikunnalleen ja komentamatta
vahvaa vartiostoa vakoilemaan joka liikettä, ja jonka sitä paitsi
täytyy antaa kertomus niistä Faraon poliisille."
"Kaikissa asioissa on kaksi puolta," ajattelin taas itsekseni.
II.
PIKARI SÄRJETÄÄN.
Kuljimme pitkin puitten reunustamaa, leveätä katua. Puitten takana
oli kalkittuja, sileäkattoisia taloja, jotka oli rakennettu
kuivuneista tiileistä ja seisoivat jokainen omassa puutarhassaan.
Lopulta tulimme suurelle torille juuri silloin kun täysikuu nousi
palmujen yläpuolelle tehden maailman yhtä valoisaksi kuin päivällä.
Tanis, taikka Rameses, kuten sitä myös nimitettiin, oli siihen
aikaan hyvin kaunis kaupunki, vaikka ainoastaan puolet Memphiksestä
suuruudeltaan. Mutta nyt kun hovi on poistunut sieltä, on se tullut
paljon autiommaksi. Lähellä toria oli suuri jumalien temppeli,
pilareineen ja sfinkseineen, sekä mahdottoman suuri Rameses toisen
kuvapatsas, myöskin oikea maailman ihme. Pohjoiseen päin eräällä
kukkulalla oli Faraon loistava palatsi. Siellä oli myös muita
palatseja, joissa asusteli hovin aatelisia ja upseereja, ja palatsien
välissä kulki pitkiä katuja, muutamat niistä päättyen Niilin haaraan,
missä tämä muinainen kaupunki sijaitsi.
Seti pysähtyi katselemaan noita ihmeellisiä rakennuksia.
"Ne ovat hyvin vanhoja", sanoi hän, "mutta useimmat niistä, kuten
muurit ja Amonin sekä Ptahin temppelit, on uudestaan rakennettu
isoisäni aikana tai myöhemmin israelilaisten orjien työllä, noiden,
jotka asuvat etäämpänä rikkaassa Goshenin maassa."
"Ne ovat varmaan tulleet maksamaan paljon rahaa", vastasin.
"Egyptin hallitsijat eivät maksa palkkaa orjilleen", huomautti
prinssi lyhyesti.
Sitten kuljimme eteenpäin ja liityimme tuhansiin ihmisiin, jotka
kulkivat edestakaisin etsien lepoa päivän työn jälkeen. Tänne Egyptin
rajalle oli kokoontunut kansaa joka haaralta: beduiineja erämaasta,
syrialaisia Punaisen meren rannoilta, kauppiaita rikkaasta Isla
Chittimistä, matkustajia rannikolta sekä tukkukauppiaita Puntin
maalta ja muista tuntemattomista seuduista pohjoisessa. Kaikki
puhuivat, nauroivat ja pitivät iloa; muutamat kokoontuivat kertojien
ympärille kuuntelemaan tarinoita tai antoivat ajatustensa harhailla
soiton sävelissä; toiset taas katselivat naista, joka puolialastomana
tanssi rahan edestä.
Silloin tällöin täytyi väkijoukon jakaantua, päästääkseen
kulkemaan jonkun aatelisen tai ylhäisen naisen vaunut, joiden
edellä juoksi jalkamiehiä huutaen: "Tehkää tietä, tehkää tietä!"
ja heilutellen pitkiä keppejään. Sitten tuli vaeltaen kuunvalossa
Isiksen valkoviittaisten pappien kulkue, joka oli valmistettu "Kuun
hallitsijattaren" palvelijoille, kantaen korkealla jumalattaren pyhää
kuvaa, jonka edessä kaikki ihmiset kumartuivat, ja vähän aikaa oli
hiljaista. Senjälkeen seurasi jonkun äskettäin kuolleen ylimyksen
ruumis, jonka mukana kulki joukko palkattuja ruumiinsaattajia,
jotka päästelivät valitushuutoja viedessään sitä palsamoitavaksi.
Viimeksi tuli eräältä sivukadulta monisatainen joukko kyömynenäisiä,
parrakkaita miehiä, joitten keskellä oli muutamia naisia, löyhästi
sidottuina yhteen ja aseistetun vartiajoukon saattamina.
"Keitä nuo ovat?" kysyin, sillä en koskaan ollut nähnyt mitään
sellaista.
"Israelilaisia orjia, jotka palaavat kaivamasta uutta kanavaa, joka
tulee kulkemaan Punaiseen mereen", vastasi prinssi.
Seisoimme paikoillamme katsellen heidän ohi menoaan. Huomasin, miten
ylpeästi heidän silmänsä liekehtivät ja miten tylyä oli heidän
kuljetuksensa, vaikka he olivat kahleissa olevia miehiä, lisäksi
väsyneitä ja tahraisia työstään mudassa ja vedessä. Samassa tapahtui,
että valkopartainen mies jäi jäljelle, laahustaen joukon perässä
ja hidastuttaen kulkua. Silloin juoksi eräs työnjohtaja sinne ja
ruoski häntä hirveällä piiskalla, joka oli leikattu virtahevon
nahasta. Mies kääntyi ja kohottaen puulapiota, jota hän kantoi, antoi
työnjohtajalle sellaisen iskun, että se mursi koko pääkallon ja mies
kaatui kuolleena maahan. Muut johtajat hyökkäsivät hebrealaisen luo,
kuten näitä israelilaisia nimitettiin, ja löivät siksi, kunnes hänkin
kaatui. Silloin ilmestyi sotilas ja nähtyään mitä oli tapahtunut veti
pronssisen miekkansa esille. Väentungoksesta juoksi samalla tyttö,
nuori ja rakastettava, vaikka olikin karkeasti puettu.
Senjälkeen olen nähnyt Merapin, Israelin kuun, kuten häntä
nimitettiin, vaatetettuna kuningattaren loistavaan pukuun, ja kerran
itse jumalattaren, mutta ei milloinkaan, mielestäni, näyttänyt hän
suloisemmalta kuin tuona orjuuden hetkenä. Hänen suuret silmänsä,
ei siniset eivätkä mustat, näkyivät kuun valossa ja olivat kosteat
kyynelistä. Hänen mahtava, pronssinvärinen tukkansa liehui
suurissa kiehkuroissa lumivalkoisella povella, jonka karkea viitta
paljasti. Somat kädet oli kohotettu kuin torjuakseen verta, joka
juoksi miehestä, jota hän halusi suojella. Hänen hento ja hoikka
vartalonsa esiintyi hyvin valoa vastaan, joka loisti muutamista
markkinakojuista. Hän oli ylenmäärin ihana, niin ihana, että sydämeni
aivan pysähtyi häntä katsellessa, minunkin, joka en moniin vuosiin
ole välittänyt naisista, varsinkaan mustista ja ilkeistä.
Hän huusi ääneen. Seisten kaatuneen miehen edessä, vetosi hän
sotilaan sääliväisyyteen. Mutta nähdessään, ettei ollut mitään toivoa
hänen puoleltaan, katseli tyttö suurilla silmillään ympärilleen,
kunnes ne osuivat prinssi Setiin.
"Oi, herra", valitti hän, "te olette jalomielinen. Seisotteko
vieressä katsellen, miten isäni murhataan ilman syytä."
"Laahatkaa pois hänet, taikka lyön hänet kuoliaaksi!" huusi kapteeni,
sillä nyt oli tyttö heittäytynyt kaatuneen israelilaisen päälle.
Työnjohtaja totteli, raastaen hänet pois.
"Seis, julmuri!" huusi prinssi.
"Kuka sinä olet, koira, joka uskallat opettaa Faraon upseerille
hänen velvollisuuksiaan?" vastasi kapteeni lyöden prinssiä kasvoihin
vasemmalla kädellään.
Sitten hän astui nopeasti taaksepäin ja minä näin pronssisen miekan
lävistävän israelilaisen ruumiin, joka nytkähti ja oli liikkumaton.
Tuo oli kaikki tehty yhdessä hetkessä, ja hiljaisuudessa, joka
seurasi, kuului naisen valitusta. Hetkeksi Seti kuin lamaantui --
vihasta, luullakseni. Sitten hän sanoi yhden ainoan sanan: "Vartijat!"
Neljä nubialaista, jotka, kuten määrättiin, olivat pysytelleet
välimatkan päässä, hyökkäsivät esille ympäröivän tungoksen läpi.
Ennenkuin he saavuttivat meidät, ryntäsin minä, joka tähän asti olin
seisonut ällistyneenä, kapteenin luo ja tartuin häntä kurkkuun. Hän
pisti minua verisellä miekallaan, mutta isku, osuen minun pitkään
viittaani, haavoitti ainoastaan vasenta reittäni. Minä, joka olin
siihen aikaan vahva, painiskelin hänen kanssaan ja me pyörimme
yhdessä maassa.
Tämän jälkeen tuli hirveä hälinä. Hebrealaiset orjat särkivät
kahleensa ja hyökkäsivät sotilaiden kimppuun kuin koirat sakaalien
kimppuun, iskien heitä paljailla nyrkeillään. Sotilaat puolustivat
itseään miekoillaan; päälliköt heiluttelivat nahkapiiskojaan, naiset
kirkuivat ja miehet huusivat. Kapteeni, johon minä olin käynyt
käsiksi, alkoi olla paremmalla puolella; lopuksi näin hänen miekkansa
heiluvan yläpuolellani ja ajattelin, että kaikki oli lopussa.
Epäilemättä olisi niin käynytkin, jollei prinssi olisi vetänyt miestä
taaksepäin ja siten antanut neljälle nubialaiselle aikaa tarttua
häneen. Samassa kuulin prinssin huutavan kaikuvalla äänellä:
"Seis! Tämä on Seti, Faraon poika, Taniksen maaherra, jonka kanssa
olette tekemisissä. Katsokaa", ja hän heitti viittansa päähineen
taaksepäin niin, että kuu valaisi hänen kasvonsa.
Silmänräpäyksessä tuli aivan hiljaista. Ja vähitellen ihmiset
painuivat polvilleen tajuttuaan todellisuuden, ja minä kuulin erään
sanovan kauhistuneella äänellä:
"Kuninkaallista Poikaa, Egyptin prinssiä löi sotilas vasten kasvoja!
Se on verellä maksettava!"
"Mikä on tuo upseeri nimeltään?" kysyi Seti osoittaen miestä, joka
oli murhannut israelilaisen ja oli ollut vähällä tappaa minutkin.
Joku vastasi, että hän oli nimeltään Khuaka.
"Viekää hänet Amonin temppelin portaille", sanoi Seti nubialaisille,
jotka pitivät häntä kiinni. "Seuratkaa minua, Ana, jos teillä on
voimia. Ei, nojatkaa olkapäätäni vasten."
Leväten prinssin olkapäätä vasten, sillä minä olin runneltu ja
hengästynyt, kuljimme sata askelta tai vähän enemmän suuren temppelin
portaille, joita myöten kiipesimme niiden yläpäässä olevalle
tasaiselle paikalle. Meidän jäljessämme tuli vanki, ja hänen
perässään suuri joukko kansaa, joka pysähtyi portaille ja alapuolella
olevalle torille. Prinssi, joka oli kalpea ja äänetön, istuutui
suuren obeliskin matalalle, graniittiselle jalustalle, joka oli
temppelin pilarikäytävän edessä, ja sanoi:
"Ramesesin kaupungin Taniksen hallitsijana, joka hetkenä ja
joka paikassa elämän ja kuoleman vartijana, ratkaisen oikeuteni
julkisesti."
"Kuninkaallinen oikeus on julkinen!" huusi väkijoukko totuttuun
tapaansa.
"Oikeusasia on tämä", sanoi prinssi. "Tuota miestä, nimeltään Khuaka,
ja puvustaan päättäen Faraon armeijan päällikkö, syytetään erään
hebrealaisen murhasta ja murhayrityksestä kirjanoppinutta Anaa
vastaan. Todistajat kutsuttakoon esille. Tuokaa kuolleen miehen
ruumis ja asettakaa se eteeni. Hakekaa nainen, joka koetti puolustaa
häntä, jotta hän saisi puhua."
Määräpaikalle kannettiin ruumis, jonka suuret silmät tuijottivat
kuuta. Sitten ympäröivät sotilaat työnsivät esiin itkevän tytön.
"Kuivatkaa kyyneleenne", sanoi Seti, "ja vannokaa Kephera-luojan,
totuuden ja oikeuden Maat-jumalattaren nimeen puhuvanne ainoastaan
totta."
Tyttö katsoi ylös ja sanoi syvällä, hiljaisella äänellä, joka
muistutti, minun mielestäni, kuin mettä olisi kaadettu saviastiasta,
varmaankin siksi, että se oli epäselvä pidätetyistä nyyhkytyksistä.
"Oi, Egyptin kuninkaallinen poika, minä en voi vannoa sellaisten
jumalien nimeen, koska olen Israelin tytär."
Prinssi katsoi häntä tarkasti ja kysyi:
"Minkä jumalan nimeen sitten voitte vannoa, oi Israelin tytär?"
"Jehovan, oi prinssi, Luojan, jota pidämme ainoana oikeana Jumalana,
joka on tehnyt maan ja kaikki, mitä siinä on."
"Silloin kenties hänen toinen nimensä on Kephera", sanoi prinssi
hymyillen. "Mutta olkoon, kuten tahdotte. Vannokaa sitten jumalanne
Jehovan nimeen."
Tyttö nosti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle ja sanoi:
"Minä, Merapi, Nathanin tytär Israelin kansan Levin sukukunnasta,
vannon, että tahdon puhua totta ja ainoastaan totta Israelin Jumalan,
Jehovan nimeen."
"Kertokaa meille, mitä syitä tiedätte tämän miehen kuolemaan, oi
Merapi."
"En mitään sellaista, jota ette itsekin tietäisi, oi prinssi. Hän,
joka makaa tuella", ja hän osoitti kädellään ruumista kääntäen
pois silmänsä, "oli isäni, yksi israelilaisten vanhemmista.
Kapteeni Khuaka tuli Goshenin maalle silloin, kun vilja oli nuorta,
valikoimaan niitä, joitten tulisi tehdä työtä Faraolle. Hän tahtoi
viedä minut kotiinsa. Isäni kieltäytyi, koska minut oli jo lapsena
kihlattu israelilaiselle miehelle, myöskin koska ei ole lakiemme
mukaan luvallista meidän kansallemme mennä naimisiin teidän
kansanne kanssa. Silloin kapteeni Khuaka otti isäni, vaikka hän
oli vanha, paljon yli sen iän, jossa olevat oli määrätty tekemään
työtä Faraolle. Hänet vietiin pois, minun luullakseni, koska hän ei
tahtonut uhrata minua ja pakottaa minua ottamaan Khuakaa miehekseni.
Vähän myöhemmin näin unta, että isäni oli sairas. Uneksin siitä
kolmasti ja juoksin Tanikseen tervehtimään häntä. Tänä aamuna löysin
hänet ja, oi prinssi, lopun tiedätte."
"Eikö ole enään muuta?" kysyi Seti.
Tyttö epäröi hetken, sitten vastasi: "Ainoastaan tämä, oi prinssi.
Mies näki minut antaessani isälleni ruokaa, sillä hän oli heikko ja
liiaksi rasittunut ahertaessaan auringon helteessä mudan kaivussa.
Hän, joka oli kansamme ylhäisöä, ei tiennyt mitään tuollaisesta
työstä nuoruudessaan. Minun läsnäollessani kysyi Khuaka isältäni,
tahtoiko hän nyt antaa minut hänelle. Isäni vastasi, että hän
mieluummin näkee käärmeiden suutelevan minua ja krokotiilien syövän
minut suuhunsa. 'Vai niin', sanoi Khuaka. 'Kuule nyt orja Nathan,
ennenkuin aurinko huomenna nousee, suutelevat miekat sinua ja
krokotiilit ja hyenat syövät sinut suihinsa.' 'Käyköön niin', sanoi
isäni, 'mutta muista, oi Khuaka, että minulle, Jehovan papille ja
profeetalle, on ilmoitettu, että ennen huomista aurinkoa sinua myös
miekat suutelevat ja lopusta keskustelemme Jehovan valtaistuimen
juurella.'
"Jälkeenpäin, kuten tiedätte, prinssi, työnjohtaja ruoski isääni,
sillä kuulin Khuakan käskevän häntä niin tekemään, jos hän
väsymyksestä hidastelisi. Ja sitten Khuaka tappoi hänet, kun
isäni raivoissaan löi työnjohtajaa kuokalla. Minulla ei ole
muuta sanottavaa; pyydän vain, että minut lähetetään kansani luo
murehtiakseni isääni tapojemme mukaan."
"Kenen luo tahdotte tulla lähetetyksi? Äitinnekö?"
"Ei, prinssi, äitini syyrialainen säätyläisnainen on kuollut. Tahdon
mennä enoni, leviitta Jabezin luo."
"Astukaa syrjään", sanoi Seti. "Neuvottelemme siitä asiasta
myöhemmin. Tulkaa esille, kirjanoppinut Ana. Tehkää vala ja kertokaa
meille, mitä te olette nähnyt tämän miehen kuolemasta, koska kaksi
todistajaa on tarpeen."
Minä vannoin ja toistin koko tämän kertomuksen, jonka olen
kirjoittanut.
"No, Khuaka", sanoi prinssi, kun minä olin lopettanut, "onko teillä
jotakin sanottavaa?"
"Ainoastaan tämä", vastasi kapteeni heittäytyen polvilleen, "että
löin teitä vahingossa, sillä en tiennyt, että teidän ylhäisyytenne
oli kätketty tuohon pitkään viittaan. Tuosta työstä ansaitsen kyllä
kuoleman, mutta minä rukoilen teitä antamaan anteeksi sen, koska
en tiennyt, mitä tein. Loppu ei ole mitään, sillä löin kuoliaaksi
ainoastaan niskoittelevan israelilaisen orjan, joita surmataan joka
päivä."
"Sanokaa minulle, Khuaka, joka olette tutkittavana tämän miehen
kuoleman johdosta, ettekä satunnaisesta lyönnistä kuninkaallista
henkilöä kohtaan, missä laissa on kielletty teitä tappamasta
israelilaista ilman tutkimista Faraon määräämien upseerien edessä?"
"En ole oppinut. En tunne tuota lakia, oi prinssi. Kaikki, mitä tuo
nainen sanoi, on valhetta."
"Ei ole ainakaan valhetta, että tuo mies makaa kuolleena, ja että te
murhasitte hänet, kuten itse sanoitte. Kuulkaa nyt ja kuulkoon koko
Egypti, ettei edes israelilaista saa murhata, sillä jokainen murhaaja
saa maksaa vuodattamansa veren verellään. Teidän verenne saa korvata
tuon miehen veren. Sotilaat! Lyökää poikki hänen päänsä."
Nubialaiset hyökkäsivät hänen päälleen ja kun jälleen katsoin, makasi
Khuakan päätön ruumis hebrealaisen Nathanin ruumiin vieressä, ja
heidän verensä oli sekaantunut yhteen temppelin portailla.
"Oikeusistunto on lopussa", sanoi prinssi. "Upseerit, pitäkää huolta,
että tämä nainen saatetaan suojassa kansansa luo ja hänen mukanaan
isän ruumis haudattavaksi. Ja katsokaa, henkenne uhalla, ettei mitään
loukkausta tai harmia hänelle tapahdu. Kirjanoppinut Ana, seuratkaa
minua täältä kotiini, jossa haluaisin puhella kanssanne. Vartijat
kulkekoot edelläni ja jäljessäni."
Hän nousi ja kaikki kansa kumarsi. Kun hän kääntyi mennäkseen, astui
Merapi esille ja langeten polvilleen, sanoi:
"Oi, oikeudenmukaisin prinssi, olen palvelijanne nyt ja aina."
Sitten lähdimme, ja kun poistuimme torilta matkaten prinssin palatsia
kohti, kuulin äänten sorinan nousevan takanamme, toiset kiittäen,
toiset moittien sitä, mitä oli tapahtunut. Me jatkoimme matkaa
hiljaisuudessa, jota häiritsi ainoastaan vartijoiden säännölliset
askeleet. Äkkiä kuu joutui pilven taakse ja tuli aivan pimeä. Hetken
kuluttua tuli pilven reunasta valojuova, joka oli aivan lähellä,
suoraan yläpuolellamme taivaalla. Seti tarkasteli sitä hetkisen ja
sanoi:
"Sanokaa minulle, oi Ana, mitä tuo kuunsäde teidän mielestänne
muistuttaa!"
"Miekkaa, oi prinssi", vastasin, "ojennettuna Egyptin yli, ja sitä
pitää mustassa kädessään joku mahtava jumala tai henki. Katsokaa,
tuolla on terä, josta putoilee pieniä pilvenhattaroita kuin
veritippoja, tuolla miekan kahva kullasta. Ja katsokaa! Tuolla
alhaalla on jumalan kasvot. Tulta sinkoilee hänen silmistään ja hänen
katseensa on synkkä ja hirveä. Minua peloittaa, vaikka en tiedä mitä
pelkään."
"Teillä on runoilijan mielikuvitus, Ana. Kuitenkin, mitä te näette,
näen minä myös, ja siitä olen varma, että joku koston miekka on
todellakin ojennettu Egyptin yli sen pahojen tekojen tähden. Tämä
valo mahtaa olla vertauskuvana siitä. Katsokaa, se näkyy putoavan
jumalien temppelien ja Faraon palatsin päälle, ja tarttuvan niihin.
Nyt se on mennyt ja yö on taas sellainen kuin yöt olivat maailman
alussa. Tulkaa huoneeseeni ja syökäämme. Olen väsynyt ja tarvitsen
ruokaa ja viiniä, kuten tekin taistelunne jälkeen tuon voimakkaan
murhaajan kanssa, jonka lähetin hänelle kuuluvaan paikkaan."
Vartijat tervehtivät ja poistuivat. Me menimme prinssin yksityisiin
huoneisiin. Yhdessä niistä hänen palvelijansa puki minut hienoon
liinaiseen viittaan, sen jälkeen kuin linnan nerokas parantaja
oli lääkäröinyt ruhjotun reiteni sitoen siihen kääreen, johon oli
levitetty hyvänhajuista voidetta. Sitten minut johdatettiin pieneen
ruokailuhuoneeseen, josta löysin prinssin odottamassa minua, kuin
olisin ollut joku kunnioitettu vieras enkä poloinen kirjanoppinut,
joka olin vaeltanut tänne tavaroineni Memphiksestä. Hän pyysi minua
istumaan oikealle puolelleen, vieläpä itse veti minulle istuimenkin,
josta jouduin hyvin hämilleni. Muistan vielä tänä päivänä tuon
nahkaistuimisen tuolin. Sen käsinojat päättyivät norsunluisiin
sfinkseihin, ja sen soikeaan, mustasta puusta tehtyyn selkänojaan oli
kaiverrettu suuren Rameseksen nimi, jolle se todellakin oli kerran
kuulunut. Ruokaa tarjoili meille -- ainoastaan kahta lajia ja nekin
aivan yksinkertaisia, sillä Seti ei ollut mikään suursyömäri, --
hauskan näköinen nuori nubialainen orja. Sitäpaitsi tarjottiin myös
viiniä, oivallisinta, mitä milloinkaan olin maistanut.
Söimme ja joimme, ja prinssi jutteli kanssani toimistani
kirjanoppineena ja kertomusten sepittämisestä, joka näytti huvittavan
häntä suuresti. Joku olisi todella voinut luulla, että hän oli
oppilas koulussa ja minä opettaja, niin nöyrästi ja sellaisella
tarkkuudella kuunteli hän kaikkea, mitä kerroin tiedoistani.
Tuosta kauheasta verinäytelmästä, jonka juuri olimme nähneet, ei
prinssi sanonut sanaakaan. Kuitenkin lopulta, vähän ajan kuluttua,
pidellessään kädessään alabasteri-maljaa, joka oli ohut kuin
munankuori, ja tarkastellen valon heijastusta sen sisällä olevassa
koreanpunaisessa viinissä, sanoi hän minulle:
"Ana ystävä, olemme eläneet kiihoittavan hetken yhdessä, ehkäpä
ensimmäisen monista, tai kenties viimeisen. Olemme syntyneet samana
päivänä ja siksi, lukuunottamatta tähdentietäjien valhetta, kuten
muutkin miehet -- ja naiset saman tähden alla. Viimein, sanoisinko
sen, miellytätte minua, vaikka en tiedä miksi, ja kun olette kanssani
huoneessa tunnen itseni niin turvalliseksi, mikä on kummallista,
sillä en kenenkään muun läsnäollessa tunne sellaista."
"Juuri sattumalta tänä aamuna näin muutamista vanhoista
asiakirjoista, joita tarkastelin, että Egyptin kruununperijällä oli
tuhannen vuotta sitten ja sitä ennen, ja -- kun ei mikään koskaan
muutu Egyptissä -- vielä nytkin -- oikeus asettaa yksityinen
kirjastonhoitaja, jolle valtion, se tahtoo sanoa, maan ahertajien,
täytyy maksaa palkka, kuten he maksavat kaikille. Muutamia
hallitsijasukuja on mennyt ohitse, ja näyttää siltä, että niillä oli
tuollainen kirjastonhoitaja, luullakseni siksi, että useimmat kruunun
kantajat eivät osanneet tai eivät pitäneet lukemisesta. Myöskin
sattumalta mainitsin asiasta visiiri Nehesille, joka kadehtii minulta
joka kultaunssia, jonka tuhlaan, kuin olisi se otettu hänen omasta
pussistaan, joka kenties onkin laita. Hän vastasi häijysti hymyillen:
"'Koska tiedän hyvin, prinssi, ettei ole ketään kirjanoppinutta
Egyptissä, jota tahtoisitte kärsiä edes kuukauden aikaakaan, niin
asetan kirjastonhoitajan palkan sille numeroerälle, jolle ennen on
merkitty Teidän ylhäisyytenne taloudenpito, ja maksan hänen palkkansa
kuninkaallisesta rahastosta siksi, kunnes hänet on erotettu.'
"Sentähden, kirjanoppinut Ana, tarjoan teille tämän paikan
kuukaudeksi; tällä ajalla ainoastaan voin luvata, että teille
maksetaan palkka, vaikka unohdin sen määrän."
"Kiitän teitä, oi prinssi", huudahdin minä.
"Älkää kiitelkö minua. Jos olette viisas, niin kieltäytykää. Olette
nähneet Pambasan. Hyvä on, Nehesi on Pambasa kerrottuna kymmenellä,
konna, varas, riitelijä ja hänellä on Faraon mieli. Hän tahtoo tehdä
elämänne vaivalloiseksi ja pienentää jokaisen kultakolikon, jonka
viimein väännätte hänen kouristaan. Sitäpaitsi on työ väsyttävää,
ja minä olen kummallinen ja usein huonolla tuulella. Älkää kiittäkö
minua, sanon. Kieltäytykää, palatkaa takaisin Memphikseen ja
sepitelkää kertomuksia. Paetkaa hovia ja sen juonia. Farao itse
on ainoastaan kasvot ja nukke, jonka kautta muut äänet puhuvat ja
muut silmät katselevat, ja valtikkaa, jota hän heiluttaa, vedetään
nauhoista. Ja jos on näin Faraon laita, minkälaisessa asemassa
on sitten hänen poikansa? Sitäpaitsi ovat täällä naiset, Ana.
He tahtovat rakastuttaa teidät, Ana, kuten tekevät minulle, ja
muistaakseni kerroitte minulle, että tiedätte jotakin naisista.
Älkää suostuko, menkää takaisin Memphikseen. Lähetän teille muutamia
vanhoja käsikirjoituksia jäljennettäviksi ja maksan mitä tahansa
Nehesi myöntää kirjastonhoitajalle."
"Kuitenkin suostun, oi prinssi. Mitä tulee Nehesiin, en pelkää häntä
ensinkään, sillä pahimmassa tapauksessa voin kirjoittaa hänestä
kertomuksen, jolle koko maailma nauraisi, ja mieluummin hän tahtoo
maksaa minulle palkan."
"Te olette viisaampi kuin luulinkaan, Ana. Ei koskaan juolahtanut
mieleenikään, että Nehesistä voisi kirjoittaa kertomusta, vaikka,
totta kyllä, kerron juttuja hänestä, mikä on melkein samaa."
Hän kumartui eteenpäin, nojaten päätään kättänsä vasten, ja jättäen
pois ivallisen sävyn äänestään, katsoi minua silmiin ja kysyi:
"Miksi suostuitte? Odottakaahan, kun ajattelen. Se ei ole siksi,
että haluaisitte rikkautta, jos sitä on voitettavissa täällä; ei
hovin loiston eikä komeuden tähden; ei saadaksenne olla suurten
seurassa, jotka todellisuudessa ovat niin pieniä. Kaikkiin näihin
asioihin nähden ei teillä, Ana, ole mitään pyyteitä, jos ymmärrän
sydämenne oikein, teillä, joka olette taiteilija, ei vähempää eikä
enempää. Kertokaa minulle sitten, miksi tahdotte te, vapaa mies, joka
voitte ansaita elatuksenne ja oleskella valtaistuimen lähellä, panna
niskanne ruhtinaitten kantapäitten väliin tullaksenne litistetyksi
palvelijoiden, hallitsijan seuralaisten ja kantotuolien kantajien
yleisen kaavan mukaiseksi?"
"Sanon sen teille, prinssi. Ensiksi, koska valtaistuimet luovat
historian ja historia valtaistuimet, ja minä luulen, että Egyptissä
en tekeillä suuria tapahtumia, joista minä tahdon saada osani.
Toiseksi, koska jumalat antavat ihmisille lahjoja ainoastaan kerran
tai kahdesti elämässä ja niiden hylkääminen on loukkaus jumalia
kohtaan, jotka antoivat ne meille käyttääksemme niitä tarkoituksiin,
joista emme tiedä mitään. Ja kolmanneksi" -- tässä epäröin.
"Ja kolmanneksi -- sanokaa se, sillä se on epäilemättä suurin syy."
"Ja kolmanneksi, oi prinssi -- no, sanat soivat niin oudolta miehen
huulilta -- mutta kolmanneksi, koska rakastan teitä. Siitä hetkestä
asti, kun näin kasvonne, pidän teistä niinkuin en koskaan ole pitänyt
kenestäkään miehestä -- en edes isästäni. En tiedä miksi. Varmasti en
ainakaan siksi, että olette prinssi."
Kuullessaan nämä sanat istui Seti miettien ja niin hiljaa, että
säikähtäen, koska minä alhainen kirjanoppinut olin tullut liian
rohkeaksi, lisäsin nopeasti:
"Antakoon teidän Korkeutenne anteeksi palvelijalleen hänen rohkeat
sanansa. Hänen palvelijansa sydän puhui eivätkä huulet."
Hän kohotti kättään ja minä pysähdyin. "Ana, kaksoisveljeni Raasta",
sanoi hän, "tiedättekö, ettei minulla ole ollut koskaan ystävää?"
"Prinssi, jolla ei ole ystävää!"
"Ei koskaan. Nyt rupean ajattelemaan, että olen löytänyt yhden. Se
ajatus en outo ja lämmittää minua. Tiedättekö, kun näin kasvonne,
rakastin minä myös teitä, jumalat tietävät, miksi. Tuntui siltä
kuin olisin löytänyt jonkun, joka oli minulle rakas tuhannen vuotta
sitten, mutta jonka olin kadottanut ja unohtanut. Ehkä se on vain
hullutusta, tai kenties on meillä täällä haamu jostakin suuresta ja
ihanasta, joka löytyy muualla -- paikassa, jota sanotaan Osiriksen
valtakunnaksi -- tuolla puolen haudan, Ana."
"Sellaisia ajatuksia on tullut minullekin joskus, Prinssi. Tarkoitan,
että kaikki mitä näemme on varjoa, että itse olemme varjoja, ja
että todellisuus, joka heittää ihmiset erilaisiin olosuhteisiin, on
heijastus jostakin auringon hengestä, joka ei koskaan pimene."
Prinssi nyökäytti päätään ja taas oli hetken hiljaisuus. Sitten hän
otti ihanan alabasteripikarinsa, kaatoi siihen viiniä, joi vähän ja
ojensi pikarin minulle.
"Juokaa, Ana", sanoi hän, "ja luvatkaa pyhästi minulle, kuten minä
lupaan teille, Luojan säädöksen mukaan, joka on tehnyt ihmisten
sydämet, että tästä alkaen meidän kaksi sydäntämme ovat kuin yksi
sydän hyvässä ja pahassa, voitossa ja tappiossa, kunnes kuolema
ottaa toisen meistä. Tästä alkaen, Ana, jollette osoita itseänne
mahdottomaksi, en salaa mitään ajatusta teiltä."