vauhtia ja nelisti sitten eteenpäin niin pitkälle kuin lämsäköysi
ulottui, mutta härkä heitti vaan niskaansa ottamatta askeltakaan
eteenpäin. Kaksi puolivilliä koiraa, jotka aina seurasivat
teurastajaa, haukkui ja repi tuota itsepintaista eläintä, mistä vaan
kiinni saivat, niin että veri vuoti kaikkialta, sen ruumiista, mutta
sekään ei auttanut.
Lopulta tempasi toinen apumiehistä puukkonsa ja pisti sillä elukkaa
takajalkaan. Se näytti rahoittavalta, mutta härkä päästi vaan käheän
mölähdyksen eikä liikahtanut paikaltaan.
Minä olin jo kerran huutanut miehille, että sitoisivat köytensä
kiinni johonkin puuhun ja antaisivat elukan olla hetkisen rauhassa,
kun se luultavasti siten malttuisi ja antaisi kulettaa itsensä
teurastuspaikalle, mutta miehet olivat liian kiihkoisia totellakseen.
Kun eivät edes apumiesten puukoniskutkaan auttaneet, joutui
teurastajan virkaa toimittava puoli-intiaani sellaiseen raivoon,
että hän vuorostaan tempasi puukkonsa, ratsasti härän luo ja katkasi
yhdellä ainoalla iskulla siltä hännän.
Minä hyökkäsin ylös -- vaan en todellakaan oikein tiedä, mitä aioin
sanoa tai tehdä -- kun samassa näin Antti Ulukan tavatonta vauhtia
lähtevän liikkeelle vähän alempana olevalta purolta, jossa hän oli
vaatteitaan pesemässä. Hänellä oli päänkokoinen kivi kädessä, parilla
pitkällä harppauksella oli hän härän edessä ja antoi sille otsikkoon
sellaisen iskun, että se paikalla nykertyi maahan.
-- Nyt saatte kantaa sen täältä, koirat, jos haluatte! sanoi hän
selvällä suomenkielellä -- mutta rääkätä ette enään sitä voi. Sitten
kääntyi hän takaisin pesemään vaatteitaan.
Että teurastaja renkeineen joutui vihan raivoon, se kuultiin hyvin
kyllä, sillä ei ollut hauskaa kantaa suurta härkää palottain leirin
toiseen päähän, missä liha ripustettiin vajaan, mutta he katsoivat
nähtävästi viisaimmaksi jättää Antin rauhaan. Hän oli heidän
mielestään liian kovakourainen.
Muuten oli kylläkin vaikeata saada häntä tekemään mitään
voimankoetusta. Hänen piti silloin olla erinomaisen hyvällä päällä,
tai täytyi hänellä olla joku erittäin pätevä syy sitä tehdäkseen. Ja
sellainen sattui hänelle eräänä päivänä työmaalla vallan itsestään.
Oli paahteinen puolipäivän aika ja pojat olivat tehneet lujasti työtä
varhaisesta aamusta, niin että minä mielestäni hyvällä syyllä saatoin
olla sitä huomaamatta, jos joku seisahtikin hiukan ja pyyhki hikeä
otsaltaan, tai otti kulauksen vettä useammin kuin oikeastaan ehkä
olisi ollut tarpeellista.
Ainoa, joka ei vähääkään vähentänyt tavallista vauhtiaan työssä,
oli Antti Ulukka. Samalla tasaisella ja miettivällä tavallaan kuin
ainakin, loi hän käsikärrynsä täyteen ja työnsi sen vieruun, mihin
kaivettu maa kaadettiin. Mutta piipun oli hän antanut sammua. Se oli
kyllä entisellä paikallaan, vaan mitään savua siitä ei pullahdellut,
ja se oli varma merkki siitä, että sen omistaja ei ollut aivan
parhaimmalla tuulellaan.
Silloin sattui rakennus-urakoitsija tavallisilla tarkastuksillaan
kierrellen tulemaan meidänkin työmaallemme ja seisattui hetkeksi
katselemaan työn menoa. Toisille työmiehille tuli heti kiire, mutta
Antti Ulukka teki työtään ihan entiseen tapaansa. Kun ei hän ollut
sitä hiljentänytkään, ei hän liioin luullut tarvitsevansa sitä nyt
kiirehtiä.
-- Minkätähden tuo mies ei täytä paremmin kärryjään? sanoi
urakkamestari minulle. -- Kyllä hänen päältä nähden pitäisi jaksaa
enemmän.
Suomensin kysymyksen Antti Ulukalle, mutta hän ei vastannut
sanaakaan. Hän jätti vaan vähäksi aikaa täytetyt kärrynsä, meni
suuren kiven luo, joka vast'ikään oli kaivettu maasta ja kantoi sen
vallan keveästi kuormansa kukkuraksi kärryjen päälle.
Niinkuin sanottu, olivat kottikärryt jo ennestään melkein täynnä
ja kivenmöhkäleestä, joka siihen nyt tuli lisää, olisi tullut
kohtalainen kuorma kolmelle tavalliselle miehelle. Mutta siksipä
kävikin niin, että kun Antti ilman mitään huomattavaa ponnistusta
kohautti aisoja, niin ne rusahtivat poikki.
-- Sentähden sanoi Antti. Ja urakkamestari päästi pari ytimekästä
kirousta sen lukuun, jolta kärryt olivat hankitut, vaan ei puhunut
muuta mitään.
Vallan sydämmelliset ystävät tuli meistä Antin kanssa, sittenkun minä
hänen puolestaan olin kirjoittanut muutaman rivin siihen konttoriin
New-Yorkissa, jonka kautta hän välitti rahalähetyksiään kotiinsa. Ja
hänen luottamuksensa meni niin pitkälle, että hän jo eräänä päivänä
kysyi, enkö minä tahtoisi olla niin hyvä, että kirjoittaisin kirjeen
hänen vaimolleen, hänen nimissään tietysti.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin saanut yhtään kirjettä, kun hän ei
juuri kernaasti tahtonut kirjoituttaa tovereillaan ja itse oli
sormistaan jo liiaksi jäykkä oppiakseen sellaisia konsteja. Kyllähän
ne siellä kotona tietävät, että hän voi hyvin niinkauvan kuin hän
lähettää rahaa, mutta olisi hänen mielestään sentään ollut hauskaa
lähettää kerran hiukan tarkempiakin tietoja itsestään. Minä tietysti
suostuin ja olin heti valmis käymään asiaan käsiksi. Mutta turhaan
koetin minä Antilta itseltään heruttaa mitään tietoja hänen omista
ajatuksistaan tahi tunteistaan. Hän veti vaan suunsa mitä leveimpään
hymyyn vastaukseksi ja tuumi, että minä kyllä paraiten tietäisin mitä
pitäisi kirjoittaa, niin että minun täytyi kokonaan turvautua omaan
kekseliäisyyteeni.
Siitä tuli verrattoman ihana kirje, täynnä hellää kaipausta ja
uskollista odotusta ja muuta samantapaista, kaikki arvatenkin paljoa
kuumempien tunteiden ilmauksia kuin mitä Antti todellisuudessa
milloinkaan oli tuntenut. Mutta joka tapauksessa oli hän hyvin
tyytyväinen ja koettipa vielä kumartaakin kiittäissään minua
"vaivoistani."
Noin kolmen kuukauden kuluttua tuli vastaus, jonka sisältö teki
todellisen räjähdysvaikutuksen. En voi päättää, oliko se ehkä minun
panemani lämpö Antin kirjeesen, vaiko uutinen hänen pikaisesta
kotiintulostaan, joka oli sattunut hellään kohtaan hänen vaimossaan,
niin että hän nyt jo teki lyhyen tunnustuksensa. Summa oli se, että
kun hän ensin oli imarrellut minua kiittämällä Anttia kirjeestä,
"jossa oli niin paljon kauniita sanoja", sekä ilmoittanut hänelle
kaikellaista vuodentulosta, karjan terveydestä y.m., riensi hän
mainitsemaan erään hyvin ikävän tapauksen, josta hänen nöyrimmästi
täytyi pyytää anteeksi. Antin ei pitäisi perin kovasti pahastua, hän
oli jo itse katkerasti katunut -- -- ja paljon oli kirjeessä samaan
suuntaan. Minä luin kirjeen ääneen ystävälleni, joka alussa hymyili
tyytyväisenä hauskoista uutisista, mutta sitten joutui yhä enemmän
hämmästyksiinsä kuta pitemmälle anteeksipyyntö-virret venyivät.
Sitten tuli räjähdyskohta: hänen perheensä oli joku aika sitten
lisääntynyt pojalla!
Antilta putosi piippu suusta -- arvatenkin ensi kerran elämässään --
mutta hän ei sanonut mitään muuta kuin: "Katsos perkelettä!"
Minä en oikeastaan tiennyt, mitä piti tekemän, mutta katsoin sentään
velvollisuudekseni tuoda esiin joitakuita lohduttavia asianhaaroja,
joita Antti näkyi suurella hartaudella kuuntelevan. Kun minä
vaikenin, ei hän aluksi puhunut mitään, katsoi vaan jäykästi minuun,
mutta sanoi lopulta: "Katsohan perkelettä -- vai poika!" Sitten nousi
hän ja läksi, jättäen kirjeensä ja piippunsa minun huostaani.
Illalla tavattiin Antti Ulukka humalassa leirin edustalla, vieläpä
ihan sikahumalassa -- ensi kerran kahden ja puolen vuoden kuluessa.
Sen oli mielipaha ja suru vaikuttanut.
Hän oli mennyt suoraa tietä komissariaatin puotiin, ostanut sieltä
pullollisen n.s. whiskyä ja istuutunut kivelle makuurakennuksen
edustalle sitä juomaan. Siinä oli hän istunut ja tyhjentänyt pullon
vallan tyynen ja miettivän näköisenä, oli sitten kuukahtanut kiveltä
maahan ja siihen nukkunut -- sanomatta koko aikana sanaakaan
kellekään ihmiselle.
Mutta seuraavana aamuna tuli hän minun luokseni jo ennen kun miehiä
oli soitettu työhön, pestynä, suittuna ja parhaissa vaatteissaan,
eikä hänessä huomannut mitään muuta huolen merkkiä kuin lujan
piirteen silmissä ja suun ympärillä.
Hän tahtoi saada tilinsä, sanoi hän. Täytyy päästä kotiin, koska
liian pitkä poissaolokaan ei näy kelpaavan.
Minusta hän näytti melkein tuhoa ennustavalta, ja senvuoksi kysyin
minä, mitä hän nyt aikoisi tehdä, mille kannalle asettua uuden
perheensäjäsenen suhteen.
Hän katsoi minuun vähän kummastellen ja sanoi, ett'eihän poika riepu
ollut syypää tapaukseen. Hän tietysti saisi olla oloillaan, "mutta",
lisäsi hän, "akkani pitää saaman selkäänsä!"
Se tuntui jo rauhoittavalta. Minä sain vilaukselta mielihyvän hymyn
hänen huulilleen antamalla hänelle piippunsa takaisin, jonka hän
viipymättä sijoitti entisille tiloilleen, ja sitten kirjoitin hänen
tilinsä.
Hän mutisi minulle jotain kiitokseksi ystävyydestäni, pisti kättä ja
lähti. Mutta ovessa käänsi hän päätänsä ja sanoi vakuuttavasti:
"joo-o, selkään sille pannaan!"
Puolta tuntia myöhemmin näin minä hänen pitkillä, vakavilla askelilla
astuskelevan tietä myöten San Joseen päin, peite ja työvaatteet
myttyyn käärittyinä. Minusta tuntui aivan siltä kuin hänen vakavassa
käynnissään ja niissä säännöllisissä savupilvissä, joita hän joka
toisella askeleella pullahutteli piipustaan raittiisen aamuilmaan,
olisi ollut joku selvä, määrätty tarkoitusperä.
Jonkun minuutin kuluttua katosi hän ensimmäisen seeterimetsikön
taakse, matkallaan Kuusamoon, enkä sen koommin ole häntä nähnyt.
Mutta jos tunnen Antti Ulukan oikein, niin kyllä eukko sai selkäänsä
-- ja sen hän oli rehellisesti ansainnut.