askelta toisten edellä. Naama oli lihava ja hyllyvä, leuka sileäksi
ajeltu ja nenä sellaista rakennetta, että sieramiin saattoi katsoa
suoraan edestäpäin. Suu oli suuri, turpea ja vetinen, silmät pienet,
mutta levottomat ja ikäänkuin aina etsimässä jotain. Kun hän tuli
seurakuntalaisten luo, jotka olivat ryhmässä maantiellä, niiasi
naisväki syvään ja miehet ottivat hatut päästään, vaan pastori
kumarteli kerta toisensa perästä päätään hitaasti ja arvokkaasti ja
sanoi: hyvää päivää, hyvää päivää, rakkaat ystävät! Eräs poika nykäsi
sisartaan hameesta ja sanoi, pastorin jalkoja osottaen: Katsos noita
tikkuja, katsos noita tikkuja! ja sai sillä hänet ja pari muuta
tyttöä nauramaan.
Mutta pastori ei huomannut sitä, vaan kulki taloon päin, jossa hän
katosi salin takana olevaan vieraskammariin, otettuaan matkalaukkunsa
isännältä ja vedettyään suunsa vielä kerran leveään, kiitolliseen
hymyyn. Ja heti sen jälestä alkoi seurakunta hiljaa asettua
paikoilleen, osa tuoleille, osa puulaatikkojen päälle asetetuille
lavitsoille ja laudoille.
Kun kaikki olivat sisässä, tuli pastori kammarista ja asteli
juhlallisin askelin ja lempeästi hymyillen paikalleen valkealla
vaatteella katetun pöydän taa. Hän oli muuttanut vaatteita ja oli
nyt oikeassa papin takissa, sangen ahdashihaisessa ja taajaan
napitetussa, vaikka ainoastaan ylin nappi oli kiinni ja toiset
auki, päästäen näkyviin epäilyttävän näköiset, paksut kellonperät,
jotka olivat kullankarvaiset ja taskun sisäpuoleen hakaneulalla
kiinnitetyt. Pastorin kello oli aina sattunut seisattumaan jollain
käsittämättömällä tavalla, "juuri tänä aamuna."
-- Rukoilkaamme, sanoi hän, rykäistyään ja heitettyään pikaisen
silmäyksen seurakuntaan. Ja sittenkun hän tarpeellisen kauvan oli
ollut ristiinpuristettuja käsiään vastaan kumartuneena, kohotti
hän päänsä ja lausui kauniilla äänenpainolla, että hän aikoi puhua
synnistä -- sillä syntisiähän me olemme kaikki!
Ja hän pani parastaan puhumalla sekä synnistä yleensä että
ylellisyydestä ja juoppoudesta erittäin, ja ankaria olivat sanat,
joita Anokalaiset saivat kuulla -- he, jotka eivät milloinkaan olleet
joutuneet syypäiksi sen pahempaan ylellisyyteen kuin että jonkun
kerran olivat syöneet mahansa kipeiksi läskiä ja uusia perunoita, ja
joilla ei ollut varaa juoda itseään kunnon humalaan kuin korkeintaan
pari kertaa vuodessa.
Mutta pastorilla, joka edellisenä iltana oli ottanut perinpohjaiset
jäähyväiset muutamilta henki-ystäviltään Mills'issä, oli kolottava
tunne päässään, ja se pakotti hänet pitämään jymisevän saarnan
"pirusta pullossa", joksi hän mielestään sopivimmin nimitti sitä
kotipolttoista, jota Mills'issä tarjottiin, ja sillä onnistui hänen
niin järkyttää kuulijoitaan, että naisväki alkoi ääneensä nyyhkyttää,
miehet kävivät totisiksi, ja lapset, pelästyneinä huudosta ja
pöyristyttävistä sanoista, likistäysivät lujasti toisiinsa tahi
äiteihinsä ja vapisivat lapsellisissa omissatunnoissaan, vaikka he
eivät ikinä olleet edes maistaneet kotipolttoviinaa.
Kun pastori oli lopettanut saarnansa, alotti hän kohmelon-käheällä
äänellään virren, mutta kun harva seurakuntalaisista oli pitkiin
aikoihin ollut missään jumalanpalveluksessa, rohkeni ainoastaan
kaksi vanhempaa naista yhtyä virteen, ja siitä syntyi niin hauska
trio, että lapset unohtivat sekä pirun pullossa että kaikki muutkin
pirut, ja alkoivat uudestaan tirskua. Mutta pastori tyynnytti heidät
vakavalla katseella, lopetti virren yhteen värssyyn ja rukoili sitten
erinomaisen hyvästi värähtelevällä äänellä: -- Herra siunatkoon
teitä ja varjelkoon teitä. -- -- -- Sitten vetäytyi hän sisimpään
huoneeseen takaisin, mutta seurakunta kasautui yhteen kokoon talon
edustalle ja alettiin siinä puoleksi kuiskaavalla äänellä vaihdella
mielipiteitä pastorin saarnalahjoista, jotka olivat tuntuneet heistä
erittäin eteviltä.
Eikä syntynytkään sentähden mitään väittelyä, kun Salmelan isäntä
hetken päästä kutsui miehet takaisin saliin ja kysyi heidän
ajatustaan kirkon rakennuksesta. Hän puolestansa oli täysin
tyytyväinen siihen, mitä oli kuullut, ja oli lupauksensa mukaan
valmis antamaan vapaan tontin niin lähellä kaupunkia kuin minne
hänen tiluksensa ulottuivat, jota paitse hän, niinkuin kaikki
muutkin, ottaisi osaa aineiden hankintaan ja päivätöihin. Kukaan ei
pannut vastaan, vaan kaikki suostuivat siihen, että jokainen työhön
kykenevä mies tulisi seuraavana lauvantai-aamuna rakennuspaikalle,
maanomistajat tuoden muassaan osan rakennustarpeita, ja muut
työkaluilla varustettuina, niin että rakennus saataisiin yhteen
menoon valmiiksi. Salmelan isäntä otti laskeakseen, kuinka paljon
pylväitä, lautoja ja muuta tarvittaisiin, niin että jokainen ajoissa
saisi tietää, mitä kunkin olisi tuotava, ja niin hajautuivat koossa
olleet, tyytyväisinä ja mielihyvillään kaikki, eikä pastori suinkaan
vähimmin.
Ainoa, joka epäili koko hommaa, oli rauhantuomari. Jos tuo pappi --
tahi mikä hän lienee ollut, sillä ei se oikein papilta näyttänyt
-- alkaa oikein täydellä todella ajaa raittiusasiaa, niin voisi
siitä koitua jommoinenkin vaillinki hänen, Tuhkalan, asioissa. Eipä
sillä, että Anokassa olisi juuri erityisesti juotu, mutta aina
kun joku farmari tuli kauppapuoteihin jotain ostamaan, pistäysi
hän Tuhkalankin luona, ja siitä kertyi koko kasa kolikoita vuoden
pitkään. Vielä samana iltana istuutui hän kirjoittamaan kirjettä
Mills'in postimestarille, joka myös oli suomalainen, pyytäen kaikkia
mahdollisia tietoja pastori Lahdesta. Ja kun vastaus saapui,
naureskeli rauhantuomari ilkeästi, vaikka hän katsoi viisaimmaksi
pitää uutiset vastaiseksi omana salaisuutenaan. Sillä ei ollut mitään
kiirettä, voihan ensin katastaa, miltä pappi näyttäisi, kun pääsee
vähän perehtymään.
Tuli lauvantai ja toi tullessaan tavattoman liikkeen hiljaiseen
Anokaan. Aamulla varhain tulivat farmarit vaunuineen, joihin oli
lastattu lautoja, paaluja ja kattopäreitä, ja paikalla alkoi hakkaus
ja sahaaminen. He olivat salvumiehiä jokainen, pohjolaisia kaikki,
niin että tavalliseen ameriikkalaiseen tapaan tehty rakennus: lautoja
hirsiristikon peitteeksi, kohosi kuin loihtien. Kun iltapäivä
oli käsissä ja vaimoväki toi työntekijöille ruokaa ja kahvia, ei
enää ollut kuin osa kattoa peittämättä, kaikki muu oli valmiina,
ja silloin esitteli pastori, että seurakunta pistäisi tanssiksi.
Oltiinhan vapaassa maassa, sanoi hän, eikä ollenkaan tarvinnut
välittää vanhoista ennakkoluuloista. Herran huoneessa voi iloita yhtä
hyvin kuin rukoillakin; Jumalalla ei varmaankaan ole mitään viatonta
iloa vastaan.
Katselivat seurakuntalaiset vähän ihmeissään toisiaan, tottumattomia
kun olivat sellaiseen vapaamielisyyteen hengellisen säädyn puolelta,
mutta muutamat nuoret miehet, jotka eivät kotvilleen olleet
tanssipaikkaan sattuneet, riensivät asuntoonsa, joka oli tuskin
kivenheiton päässä siitä, ja toivat käsipelin. Sen otti pastori
huostaansa, ja näytti heti olevansa oikea mestari tanssimusiikissa,
niin että "paali" oli tuota pikaa täydessä käynnissä. Sekä nuoren
että vanhan valtasi tanssinhalu, niin että ilo lakea hipoi, tai
oikeastaan pilviä, sillä kattohan oli vielä keskeltä auki. Ja kisojen
tunnustettu kuningatar oli Salmelan Akaatta, ainoa nuori impi koko
joukossa, jossa kaikki muut naiset olivat joko aikoja sitten naituja
tai vielä pelkkiä lapsia, ja sentähden tahtoi luonnollisesti jokainen
mies tanssia hänen kanssaan.
Itse pastorikin tuli myöhemmin illalla niin iloiseksi, että hän
heitti soittokoneensa nurkkaan, keikutteli tytön luo rimpuilevin
polkka-askelin ja kävi häntä vyötäisiin, huutaen yleisölle: nyt,
hyvä tanssiväki, me laulamme polskaa! Ja sitten alotti hän itse
hauskan nuotin sellaisilla sanoilla, joita ei ainakaan kotona lauleta
kirkossa ja seurakunta räyhäsi muassa, kun pastori pyöräytteli
Akaattaa, hypähtäen vuoroin koroilla, vuoroin varpailla ja polki
lattiaa, niin että pöly lensi. Se oli iloinen ilta se, jolloin uusi
kirkko vihittiin, ja kauvan jälestäpäin siitä Anokassa puhuttiin.
Kun tanssi myöhään yöllä lopetettiin, ilmoitti pastori pitävänsä
seuraavana päivänä taas raamatunselityksen veli Salmelan luona, ja
kokoavansa siellä kolehdin uuden kirkon hyväksi, jonka seuraavan
viikon kuluessa pitäisi joutua käyttökuntoon. Tarvittiin koko joukko
varoja alttaria ja kirkko-astioita varten sekä kaikellaiseen muuhun,
ja senvuoksi toivoi hän, ett'ei seurakunta kitsastelisi.
-- Olemmepa saaneet saakelin hauskan papin! sanoi puotimies Wuori,
mennessään kotiin yhdessä rauhantuomarin kanssa. En ole milloinkaan
nähnyt hänen vertaistaan.
-- En minäkään, vastasi Tuhkala kuivasti. Mutta ehkä saamme nähdä
vieläkin enemmän, kun odotamme.
Seuraavana päivänä oli pastori kuitenkin taas hyvin arvokas ja piti
niin ihanan raamatunselityksen, että hän sai kolehtia yksitoista
ja puoli dollaria. Hän ilmoitti heti seurakunnalle, että hän ensi
sunnuntaina jakaa herranehtoollista uudessa kirkossa, ja illalla
kirjoitti hän Minneapoliksesta viiniä.
Kirkkoa valmistettiin sitten uutterasti, katto pantiin ensin umpeen
ja sitten tehtiin alttari, ja lopulla viikkoa pyysi pastori muutamia
naisia sitomaan seppeleitä ja köynnöksiä kukista ja viheriäisistä
lehdistä. Lauvantaina oli kaikki valmiina ja näytti sangen upealta,
vaikka ikkunat vielä olivatkin kiinnipanematta. Mutta viheriät
köynnökset ikkunanpielissä, seppeleet seinillä ja kukat alttarilla,
johon Salmelan emäntä oli lainannut lakanan, peittivät kaikki
mahdolliset vajavuudet.
Ehtoollisviiniäkin tuli lauvantai-aamuna tavarajunassa yksi iso astia
ja toinen pieni, joka veti noin tuopin tai toista, ja joka pani
Tuhkalan hiukan naurahtelemaan, kun hän näki sen asemalla. Mutta
hän lainasi sentään pastorille isonpuolisen juoma-astian kalkiksi,
ja kauppapuodista ostettiin naula pieniä valkeita teeleipiä,
jotka kelpasivat öyläteiksi, sillä ne oli pastori Lahti unohtanut
ajatellessaan yksinomaan märkiä tavaroita. Illalla oli kaikki
kunnossa, ja koko ympäristössä ei ollut ainoatakaan henkeä, joka
ei aikonut olla mukana ensimmäisessä jumalanpalveluksessa uudessa
kirkossa. Jok'ikinen nainen koko seurakunnassa ja sitäpaitsi suuri
joukko miehiä oli kirjoituttanut itsensä herranehtoolliselle, ja
pastori piti lauvantaina iltapuolella mitä kauneimman rippisaaman
omassa huoneessaan kirkkorakennuksessa, jonne oli edellisenä päivänä
muuttanut.
Sunnuntai-aamuna nousi aurinko häikäisevän kirkkaana ja valaisi
seutua, jonka rauhallinen ihanuus jo itsessään herätti hartautta.
Järvi oli tyyni ja kirkas, ainoastaan siellä täällä näkyi joku
kehä, joka syntyi kalan lyödessä pintaan, ja tavan takaa piirsi
tuohon tasaiseen kuvastimeen vakoaan vene, joka täyteen sullottuna
juhlapukuista ja juhlamielistä kansaa suuntasi kulkuaan Salmelan
rantaan. Etäälle näkyi kirkko, ylimpänä loivasti viettävällä
kummulla, nurkat ja molemmat ovipielet oikeilla viheriöillä koivuilla
kaunistettuina ja Ameriikan lippu liehuen korkealla katon harjalla.
Se oli Salmelan Heikki-pojan keksintö, ja oli hän sen varhain aamulla
pannut toimeen, saatuaan lipun illalla lainaksi Tuhkalalta, joka oli
hankkinut sen itselleen virkansa merkiksi.
Idästä ja lännestä, pohjasta ja etelästä tuli farmareita perheineen,
rattailla, jalan, tahi soutaen, kunnes niitä oli kokoontunut ainakin
viisikymmentä kirkonmäelle. Ensiksi menivät kaikki ovelle, johon
pastori oli naulannut julistuksen, ilmoittaen, että kirkonmenoja
pidetään kello 9 ja 11, kummankin jälkeen herranehtoollinen, ja
iltasaarna kello 6. _Huom.!_ kolehti kaikissa kolmessa viinikassaan.
Ukot, ja akat tietysti myös, syhyttelivät mielihyvillään nenäänsä
-- kaikki tuntui niin kotoiselta ja tutulta -- ja istuutuivat sinne
tänne kirkonmäelle, aivan niinkuin he ennen muinoin olivat tehneet
siellä kotona, odotellessaan kirkonmenojen alkamista.
Ja odottaa he saivat. Kello oli jo yhdeksän, oli puoli kymmenen ja
läheni jo kymmentä tasan, mutta mitään pappia ei näkynyt ja ovi pysyi
suljettuna. Ihmeteltiin syytä tähän pitkälliseen odotukseen, ensin
hiljaa, mutta sitten yhä äänekkäämmin, ja jota enemmän eri ryhmissä
keskusteltiin asiasta, sitä pitemmiksi alkoivat naamat venyä.
Lopulta rohkasi itsensä Salmelan Heikki, joka kovin kärsimättömänä
odotti, että pastori jollakulla ylistävällä sanalla kiittäisi hänen
kaunista lippukeksintöänsä, ja hän ponnisti nurkkapylvästä myöten
itsensä pastorin huoneen tasalle, joka oli mäen rinteellä ja sen
ikkuna sentähden joitakuita jalkoja maasta. Pitkin kapeata, ulkonevaa
lautaa myöten lattian kohdalla pääsi hän sitten askelen verran
sivulle, pitäen ikkunanpielestä kiinni ja katsahti huoneeseen. Hänen
kasvoihinsa ilmaantui pelästynyt ilme, kädet pettivät heti ja hän
putosi raskaasti maahan.
-- Mitä sinä siellä? kysyi hänen isänsä ankarasti. Hän istui kannon
nenässä lähellä, jutellen rauhantuomari Tuhkalan kanssa, ja huomasi
vasta nyt, mitä poika oli tehnyt.
-- Pastori on kipeä, vastasi poika hämmästyksissään. Hän makaa
lattialla.
-- Öhöm, yskähteli rauhantuomari. Hän aavisti paikalla, mitä se oli
ja kehoitti sentähden Salmelan isäntää tulemaan kanssansa sisään ja
katsomaan, kuinka asianlaita oli.
Ovi oli sisäpuolelta suljettu, mutta ainoastaan säpillä, niin että se
aukeni Tuhkalan veitsellä ilman suurempia vaikeuksia. Sisähuoneessa
makasi todellakin pastori lattialla, lähellä kynnystä.
-- Hän on kuollut, kuiskasi Salmelan isäntä hämmästyneenä.
-- Elä pelkää, vastasi rauhantuomari, hän virkoo kyllä taas. Sitten
meni hän pastorin luo, joka oli puettuna pappispukuunsa ja nähtävästi
oli kaatunut aikoessaan tulla ulos, harppasi pitkin askelin makaavan
yli ja tarkasteli huonetta, sill'aikaa kun Salmelan isäntä katseli
ovelta.
-- Humalassa se piru on, sanoi Tuhkala, osoittaen lattialla olevaa
pienempää savi-astiaa, joka oli edellisenä päivänä tullut, ja
nyt oli tyhjänä lattialla pastorin vuoteen vieressä. Suuremmasta
astiasta oli hän myöskin koettanut kaataa ehtoollisviiniä tuoppiin,
mutta katselijat eivät voineet päättää, oliko hän aikonut käyttää
sitä kirkossa, vaiko huuhtoaksensa omaa whiskyään alas. Sen he vaan
näkivät, että hän oli kaatanut sitä koko joukon lattialle, jossa se
oli juossut aina kynnykseen asti, ja itse makasi pastori nyt päineen
päivineen nesteessä.
Salmelan isäntä koetti nostaa häntä ylös ja silloin avasi hän
silmänsä sopertaen epäselvästi asetussanoja, mutta nyt suuttui
isäntä, kirosi ja antoi pastorin pudota romahtaa takaisin lattialle.
-- Annetaan maata, kunnes selviää, sanoi rauhantuomari. Sitten voimme
ajaa hänet pois täältä -- jos muut ajattelevat samoin kuin minä.
Pari kolme uteliasta naamaa näkyi ulko-ovella, he käsittivät
vilauksessa asian laidan ja katosivat taas. Ennenkun rauhantuomari
ja Salmelan isäntä vielä olivat ehtineet sulkea oven jälkeensä, oli
tieto siitä, miksi pastori ei voinut pitää kirkonmenoa eikä jakaa
herranehtoollista, levinnyt suusta suuhun odottavien joukossa, jotka
kaikki niinkuin sopimuksen mukaan kokoontuivat yhteen vihaisesti
muristen, joka kyllä selvästi ilmaisi heidän ajatuksensa.
Ne eivät olleet mitään leppeitä tuomioita, joita siinä pastori
Lahdesta lasketeltiin ensimmäisen neljännestunnin kuluessa, ja jos
nuoremmat miehet olisivat saaneet määrätä, niin olisi hänet kiskottu
järveen, uitettu siellä selväksi ja piesty sitte ulos Anokasta.
Mutta vanhemmat eivät tahtoneet mitään tietää ameriikkalaisista
tavoista. Heidän lujan vaatimuksensa mukaan päätettiin hänen antaa
maata humala päästään, ja sitten ilmoittaa hänelle, ett'ei Anokassa
häntä enää tarvittu. Salmelan isäntä ja rauhantuomari saivat
toimekseen ilmoittaa hänelle seurakunnan yksimielinen _consilium
abeundi_, ja senjälkeen hajosi kokous kaikessa rauhassa. Oli melkein
niinkuin he olisivat hävenneet toinen toistaan, ja mieluimmin olleet
hiiskahtamatta mitään koko asiasta.
-- Sinä saat puhua, kun menemme hänen luokseen, sanoi Salmelan
isäntä. Ja sen otti rauhantuomari mielellään tehdäksensä. Kyllä hän
puhuu.
Kauvan ei heidän tarvinnutkaan odottaa tilaisuutta puhutellaksensa
pastoria, joka iltapäivällä tuli omin voimineen Tuhkalaan. Ja kun
Salmelan isäntä näki hänen menevän sinne, riensi hän perässä, niin
että hän saapui melkein yht'aikaa perille.
Pastori ei ollut tarvinnut herättyään kauvan tuumia, mitä oli
tapahtunut. Yksi ainoa silmäys tyhjään whiskypulloon ja lattialle
kaadettuun viiniin oli riittänyt ilmaisemaan hänelle, kuinka oli
käynyt. Mutta kun hän ei muistanut, että kukaan olisi ollut hänen
huoneessaan aikasemmin päivällä, niin ajatteli hän, ett'ei asiain
tila vielä olisi vallan toivoton, ja suuntasi senvuoksi kulkunsa
rauhantuomarin luo vakoillakseen, mitä hänestä ajateltiin.
Salmelaisen tulosta ja Tuhkalan ankarasta katsannosta selvisi hänelle
heti, ett'ei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt, mutta pastori ei
ollut se mies, joka hämmästyi pikku asioista.
-- Hyvää iltaa, sanoi hän kuivasti. Minä tulen tänne kysymään,
miks'ei kukaan ihminen Anokassa ole ollut siksi kristillismielinen
ja armelias, että olisi tullut katsomaan minua minun hädässäni ja
tuskassani. Siellä olen minä maannut kuoleman kielissä sairaana, eikä
kukaan ole tarjonnut minulle edes pisaraa vettä, ei kukaan ole tullut
edes katsomaan, olisinko tarvinnut mitään. Totisesti sanon minä
teille -- hän kohotti kätensä ja pudisti sitä mykäksi ällistyneen
Salmelaisen nenän edessä -- tästä on teille tuleva kosto. Eikö
sanassa sanota -- --
Mutta nyt oli rauhantuomari saanut puhelahjansa takaisin ja hän
vihastui aika lailla.
-- Kuuleppa sinä, hevospuoskari, keskeytti hän pastorin sanatulvan,
me emme ole mitään kakaroita me, Salmela ja minä, vaan voimme
aivan hyvin eroittaa, onko mies kipeä vai humalassa. Sinä olit
sikahumalassa tän'aamuna, ja sen whiskyn, jonka ajoit nahkaasi, olit
tilannut kirkon rahoilla. Sellaisia temppuja me emme kärsi täällä
Anokassa, ja siksi on parasta, että laittaut tiehesi täältä, ennenkun
pojat saavat sinut käsiinsä.
-- Elkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi, sanoo Herra, -- alkoi
pastori, tehden täydellisen käänteen menetystavassaan. Mutta
rauhantuomari teki halveksivan liikkeen.
-- Anna jäädä tuon laulun, sanoi hän. Sinunlaisesi jumalisuus ei
kelpaa meille. Kansa täällä on päättänyt, ett'ei se tämän jälkeen
tahdo kuulla jumalansanaa sinun suustasi, ja on pyytänyt meitä
sanomaan sinulle, että saat mennä tiehesi.
-- Mutta joll'en minä nyt menekään, sanoi pastori, joka todellakaan
ei tiennyt, mihin oikeastaan menisi. On kai minulla oikeus asua
täällä niinkuin jollakulla muullakin.
-- No, miks'ei, vastasi rauhantuomari kohteliaasti. Mutta siinä
tapauksessa voin kertoa, että täällä Anokassa on yhtä paljon tervaa
ja höyheniä kuin Mills'issäkin. Ja jos se ei auta, niin minä
vangitsen sinut raamatunselityksessä kootun kolehdin hävittämisestä.
Herran nimessä, jää vaan Anokaan, jos haluttaa.
Mutta pastori Lahtea ei enää haluttanut: Yöjunan tullessa oli
hän asemalla, ja osti kolehdin jätteillä piletin Ihspemingiin
Michiganissa. Siellä meni hän tervehtimään suomalaisen sanomalehden
toimittajaa, ja kertoi käyneensä katsomassa maanmiehiään
Minnesotassa, perustaakseen mahdollisesti koulun ja sanomalehden
jossain siirtolassa siellä. Mutta hän ei voinut tulla toimeen sen
raakapintaisen roskajoukon keskuudessa. Minnesotassa ei hänen
laisellaan sivistyneellä miehellä ollut mitään tekemistä.
Antti Ulukka.
Hän oli varmaankin paras työmies meidän rautatietyöpaikallamme Costa
Ricassa, ei siten, että olisi ollut ketterin, mutta hän oli se, joka
ajan pitkään sai enimmän valmista. Tosin hän ei siltä näyttänyt,
kun hän mietiskelevän näköisenä käytti kuokkaansa ja lapiotaan,
mutta toiselta puolen ei hän koskaan levähtänyt hetkeäkään. Siitä
silmänräpäyksestä, jolloin esimiehen työhön kehoittava merkki
kimahti, oli hän ruokatorven törähdykseen saakka pelkkä työkone, joka
oli käynnissä tasaisesti ja taukoamatta.
Eikä milloinkaan mitään ajan tärväystä joutavassa suunsoitossa!
Harvat olivat ylimalkaan nekin sanat, jotka hän joutilaanakaan
ollessaan päästi kuuluviin. Mutta työssä hän ei juuri koskaan
avannut suutaan muuten kuin puhaltaissaan savua piipustaan, joka
säännöllisesti aina keikkui hänen vasemmassa suupielessään.
Kotoisin oli hän Kuusamosta. Pesueessa oli neljä häntä nuorempaa, ja
niiden kanssa oli hän siellä elänyt yhteisesti isältään perityssä
pienessä talossa, jossa velat olivat ennestään valmiina. Monta
vuotta oli hän siellä taistellut hallaa, katoa ja hypoteekin korkoja
vastaan, oli sillä välin nainut, ja kun sitten pari suuta oli tullut
vielä lisäksi, huomannut toimeentulonsa entistään tukalammaksi.
Silloin oli hän lopulta tehnyt suuren päätöksen. Hänen pitäisi päästä
maailmaan hänenkin, sinne kauvaksi meren-takaiseen kultamaahan, josta
oli niin paljon kuullut puhuttavan kirkonmäellä ja harvinaisilla
kaupunkimatkoillaan. Vaimonsa ja melkein täysikasvuinen veli
hoitaisivat sillä aikaa taloa -- hän kyllä saisi työ-ansioillaan
kootuksi ainakin ruununveron ja korot.
Ja niin lähti hän matkalle, möi varsansa Oulussa matkarahoiksi, osti
piletin New-Yorkiin ja eteni sitten tavallista Hullin ja Liverpoolin
valtatietä.
New-Yorkissa oli hän heti ottanut pestin Costa Ricaan ja siellä oli
hän ollut työssä kolmatta vuotta, jolla ajalla oli säästänyt ja
kotiin lähettänyt tasan neljäsataa taalaa. Sen summan piti hänen
laskujensa mukaan jo riittämän talon velkoihin, mutta aikoi hän
sentään pysyä siellä rautatien valmistumiseen saakka, hankkiakseen
itselleen vähän ylimääräistä pääomaa. Sillä sitä hän kyllä
tarvitsisi, saadaksensa talonsa oikein hyvään kuntoon.
Minulle hän ei niistä aikeistaan hiiskahtanut kertaakaan mitään,
sillä siihen oli hän ihan liiaksi harvapuheinen ja sulettu, mutta
samassa määrin kuin minä saavutin hänen luottamuksensa, taipui hän
vastaamaan kysymyksiin, kunnes minulla oli hänen mutkaton tuumansa
ihan selvänä.
Minuun oli heti alussa hänen rehellinen ja herkeämätön työnsä tehnyt
hyvän vaikutuksen. Hänen rotevassa, neljättä kyynärää pitkässä
vartalossaan leveine hartioineen, hänen hyväntahtoisissa kasvoissaan
ja surumielisessä katseessaan oli jotain niin ehjää miehekkyyttä,
ett'en mitenkään voinut olla kiintymättä häneen sen renttujoukon
rinnalla, joka meillä oli työmaallamme.
Mutta kaikki pitivät he hänestä hänen ystävällisen luonteensa vuoksi
ja samalla kunnioittivat häntä, sittenkun oli huomattu, ett'ei hänen
suopeutensa ollenkaan johtunut heikkoudesta eikä pelkuruudesta.
Yleensä hän ei koskaan tehnyt pahaa edes maan matosellekaan, eikä
milloinkaan sekaantunut asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet,
otti erinomaisen tyynenä vastaan kaikenmoisen pilanteon -- ja oli
kerrassaan lauhkein jättiläinen, mitä Suomen metsissä koskaan on
kasvanut.
Yhden ainoan kerran näin hänen todenteolla kuohahtavan, vaikk'ei asia
silloin ollenkaan koskenut häntä.
Leirin teurastaja oli apulaisineen pyydystänyt härän ylempänä
olevilla vuorilaitumilla, joita meidän lihavarastomme omassa
vapaudessaan kierteli, kunnes niitä tarvittiin syötäväksi. Teurastaja
kulki ratsain ja oli kiinnittänyt suopunkinsa elukan sarviin, ja
samoin olivat tehneet apumiehetkin, jotka astuivat perässä jalan,
estääkseen puolivilliä härkää hyökkäämästä ratsastajan päälle.
Kulkue oli kaikessa rauhassa tullut aina leirin reunaan saakka,
mutta siinä päätti härkä seisattua. Hänen päätöstään ei voitu
millään keinoin muuttaa, ei haukkumasanoilla, ei kivillä eikä kepin
iskuillakaan, kun apumiehet lopulta rohkenivat tulla niin lähelle,
että saattoivat käyttää sauvojaan.