oli rakentanut itselleen komean asunnon kauppapaikkansa viereen. --
Varojahan sinulla on kyllä ja vanha koppisihan onkin jo rappeutunut.
Kuinka hyvin vielä muistan sen ajan, kun me yksistä tuumin autoimme
sinua sitä rakentaissasi!
Taavetti päätti tehdä uuden rakennuksensa niin upean, ett'ei Katien
tarvitsisi hävetä, vaikka joku bostonilaisista ystävistäänkin
tulisi häntä tervehtimään. Itse hän katsoi paikan sille hyvän
matkan ulommaksi farmia, pienelle kunnaalle lähellä joen suuta,
josta näköala ulottui pitkälle sekä vastavirtaan että alaspäin.
Ja neuvoteltuaan tehtaan esimiehen kanssa, kirjoitti tämä hänen
pyynnöstään S:t Paulista erään ameriikkalaisen rakennusmestarin, joka
tiesi, miltä hienon rakennuksen pitäisi näyttää.
Mestari tuli ja otti kuudessa kuukaudessa tehdäkseen rakennuksen
valmiiksi. Mutta Taavetti alkoi uudestaan epäillä tuumaansa
kuultuaan, kuinka kalliiksi se tulisi.
Niin kalliiksi ei hän sitä ollut koskaan ajatellut. Kyllähän hänellä
oli rahaa pankissa enemmänkin, mutta -- -- -- --
-- Nooh, viisi siitä! Karttuuhan sitä rahaa lisää taas, jos elonikää
jatkuu, päätti hän lopulta. -- Tuleehan se maksamaan, jos mieli saada
hienoa.
Siitä pitäen oli hänen suurin huvinsa katsella, kuinka tuo komea
rakennus kohoamistaan kohosi. Ei asetettu hirttä, ei kiveä
paikoilleen koko talossa, ett'ei hän sitä ensin olisi tarkastanut.
Ja vastustamattoman itsepäisesti pakotti hän rakennusmestarin monta
kertaa hylkäämään jonkun kappaleen, joka ei hänen mielestään ollut
kylliksi hyvä.
-- Taloja ei rakenneta joka päivä, päätteli hän. -- Se tulee siinä
pysymään kauvan, eikä siihen siis saa käyttää huonoa ainetta.
Kun se lopulta oli valmis ja maksettu, antoi hän vielä
rakennusmestarille aika summan rahaa huonekalujen ja muiden
välttämättömien tarpeitten ostoa varten S:t Paulista. Ja kun ne
olivat saapuneet, pyysi hän rouva Lehtistä neuvomaan, mitenkä ne
asetettaisiin paikoilleen, että kaikki näyttäisi niin somalta kuin
mahdollista. Puutteellisuuksia ei saanut olla, kaikki piti oleman
täydessä kunnossa, vaikkakin pankkisäästöt menivät niin tarkkaan,
ett'ei montakaan sataa dollaria jäänyt jälelle, sittenkun kaikki
ostokset oli suoritettu.
Mutta kun kaikki oli järjestetty täyteen kuntoon, väänsi hän uuden
rakennuksensa ovet lukkoon.
-- Siellä ei saa kukaan asua, ennenkun Katie tulee, päätti hän. --
Sitten pidetään siellä tulijaiset.
Rouva Charles Lehtinen pudisti vielä kerran merkitsevästi päätään,
niinkuin hän oli monesti tehnyt rakennuksen aikana. Mutta ei hän
puhunut siitä sanaakaan miehelleen, joka ei älynnyt mitään koko
asiasta.
Oli enää vaan kaksi kuukautta jälellä Katien kotiin tuloon, kun
kerran sattui niin, ett'ei hän kolmeen viikkoon kirjoittanut yhtään
kirjettä. Taavetista alkoi jo tuntua hyvin levottomalta, mutta
sitten tuli pieni, nähtävästi kiireessä kirjoitetta lippunen, jossa
Katie pyysi anteeksi, ett'ei ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut.
Hänellä oli ollut niin äärettömän paljon tekemistä. Mutta pian hän
kirjoittaisi taas.
Viikon kuluessa saapuikin toinen, pitkä kirje, jossa hän ilmaisi
kaikki tunteensa kotona olevia, erittäinkin Uncle Davea kohtaan, jota
hänen tuli kaikesta kiittää, mutta myöskin Lehtistä ja hänen vaimoaan
kohtaan. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut sellaisella lämmöllä ja
sydämmellisellä kiitollisuudella, mutta kirje vaikutti sittenkin
Taavettiin omituisesti, eikä tyydyttänyt häntä.
Ja kun taas kului kolmatta viikkoa ilman mitään tietoja, alkoi
Taavetti tuntea levotonta alakuloisuutta, jota ei sekään ajatus
voinut haihduttaa, että hän ei luultavasti siksi kirjoittanut, kun
niin pian jo tulisi kotiin.
Ja niin sattui eräänä päivänä, että postineiti hymyillen ojensi
hänelle kirjeen Bostonista, ennenkun hän edes ennätti kysyäkään
mitään.
Hän meni uuteen taloonsa, niinkuin hän viime aikoina tavallisesti
teki, ja istuutui verannan portaille lukemaan Katien kirjettä, jossa
varmaankin olisi tieto siitä, minä päivänä hän saapuisi kotiin.
"Rakkain Uncle Dave!"
"Kun tämä kirje saapuu Anttilaan, -- en minä enää ole yksin sinun
Katiesi, vaan myöskin erään toisen, joka on paras, rakkain ja
viisain ihminen maailmassa -- lähinnä minun Uncle Daveani. Tunti
sitten olen joutunut naimisiin ja ensi työkseni kirjoitan" -- --
Niin pitkälle ennätti Taavetti, ymmärtämättä ollenkaan, mitä luki.
Sitten loi hän kummastuneen katseen kirjeestä uuteen rakennukseensa
ja pyyhki otsaansa, johon oli noussut hikikarpaloita, vaikk'ei ollut
ollenkaan lämmin.
"Hän on mennyt naimisiin", sanoi hän puoleksi ääneensä, ja istui
sitten aivan hiljaa lukematta sen pitemmälle.
"Ei, kotiin tästä pitää lähteä", sanoi hän hetken päästä, taas
ääneensä. Ja meni suoraan kentän yli vanhaan tupaansa takaisin.
Hän asettui rahille uunin eteen muistamatta panna edes piippuunsa ja
istui siinä vaan katsellen tuleen, kunnes Lehtinen astui sisään ja
keskeytti hänen mietteensä.
-- Kuuluit saaneen kirjeen postista ja kun et tullut meille -- --
Milloinka Katie tulee?
-- Pian kai hän tulee, sanoi Taavetti jotain vastatakseen. -- Hän on
mennyt naimisiin.
-- Naimisiinko? Onko hän ottanut miehen? No mutta -- -- --
-- Ja miksikä ei? keskeytti Taavetti kiivaasti.
-- Niin, niin -- niinpä kylläkin, miks'eikö hän olisi ottanut
-- -- -- se tapahtui vaan niin aavistamatta. Minä -- -- --
-- Lue itse, keskeytti Taavetti taas ja ojensi hänelle kirjeen --
mutta elä lue suomeksi, lisäsi hän.
Se oli pitkä kirje, enimmäkseen täynnä hajanaisia kuvauksia hänestä,
miehestä. Ei Lehtinen eikä Taavetti voineet oikein käsittää kaikkea,
mitä hän siitä kertoi. Niin paljon he kumminkin ymmärsivät, että hän
oli ollut miehensä kanssa tuttava ainoastaan muutaman viikon, ja
ett'ei tämä ollut laskenut häntä kotiin, ennenkun olivat vihityt.
Oli näet pelännyt, että hänet saataisiin kotona hylkäämään hänet,
kun ei hän ollut ollenkaan rikas. Mutta se ei haittaa mitään,
vakuutti Katie. Mies on kyllä halukas työtä tekemään ja on heti
sanonut, kuultuaan Anttilasta ja siitä uudesta kaupungista, että
siellä sitä on rahaa ansaittavana. Uncle Dave heidän tultuaan kyllä
on näkevä, mitenkä hyvin hän ymmärtää asioimistoimia. Ja heidän
pitäisi tuleman parin päivän päästä. Mies oli kyllä tahtonut, että
olisi tehty pitempi häämatka, mutta hän ei ollut suostunut viipymään
matkalla kuin muutaman päivän, vaikka rahaa oli hänellä jälellä vielä
jäämäänkin.
-- Vai niin, he tulevat tänne -- jo muutaman päivän päästä! Siinä oli
kaikki, mitä Taavetilla oli sanottavana.
-- Ja miehellä ei ole yhtään mitään, huomautti Lehtinen -- koska
Katie puhuu omista rahoistaan matkan varalle.
-- Se ei merkitse mitään, jos hän muuten on kunnon mies. Tässä
talossahan voi kyllä elää.
Sitten istuivat he molemmat vaiti pitkän aikaa, kunnes asema
Lehtisestä alkoi käydä tuskalliseksi.
-- Etkö tule meidän puolelle? kysyi hän. -- Meidänkin emäntä on kyllä
utelias kuulemaan kirjeen sisältöä.
-- Enpä häntä. Tässä on niin paljon ajateltavaa.
Ja Lehtisen mentyä istui Taavetti vielä pitkän aikaa samalla paikalla
ja samassa asennossa, katseli takkavalkeaa vaan, eikä pannut edes
tupakaksi. Myöhemmin illalla selvisivät hänelle sentään asiat, ja hän
läksi Lehtiselle, missä vielä oltiin valveilla.
-- Huomenna sinun täytyy auttaa minua kaikessa, mitä minulla täällä
on tehtävää, alkoi hän, sanomatta edes hyvää iltaa. -- Minä aijon
täältä lähteä pois ja tahdon panna kaikki järjestykseen.
-- Mihin aijot matkustaa?
-- En tiedä varmaan -- johonkin länteenpäin katsastelemaan
ympärilleni.
-- Ja talosi? Kuinka sen käy?
-- Ei sovi olla kahta isäntää yhdessä talossa. Ja minä olen
ajatellut, ett'en koskaan olisi saanut koko taloa, joll'ei se olisi
tapahtunut tytön vuoksi. Hänen tähtensähän te kaikki autoitte minua.
-- Senkö vuoksi aijot sen lahjoittaa miehelle, jota et ollenkaan
tunne?
-- En kuin Katielle, oikaisi Taavetti. -- Täällähän voi vaimo omistaa
mitä tahansa, miehen pääsemättä siihen käsiksi.
-- Ja mihin aijot itse ryhtyä?
-- Voinhan tehdä työtä. -- Ehkä jaksan vielä hankkia itselleni toisen
talon. Joutilasta maatahan on kyllä.
Lehtinen näytti sekä huolestuneelta että hämmästyneeltä. Tämähän oli
aivan yhtä hullua kuin sekin, että Taavetti kiskoi vierasta lasta
perässään kelkassa Dakotasta. Mutta hulluuden takana aavisti hän
hämärästi jotain, josta ei voinut puhua.
-- Elä koeta pidättää häntä, sanoi hänen vaimonsa, sittenkun Lehtinen
oli keventänyt sydämmensä hänelle. -- Sinä olet kyllä hyvä mies,
Charles, mutta Taavetteja ei ole kuin yksi tuhannessa. Se on ainoa,
minkä hän voi tehdä.
Ja sitten alkoi hän itkeä.
Sitäkään ei Charles Lehtinen oikein ymmärtänyt, mutta hän luotti
niin paljon vaimonsa syvempään viisauteen, ett'ei hän tehnyt mitään
vastoin hänen neuvoaan. Aamulla aikaisin meni hän Anttilaan,
suruissaan kyllä asiain tilasta, mutta haluttomana tekemään enää
mitään vastaväitteitä.
-- Ensiksi tehdään sinun tonttiasi koskevat paperit selviksi, niin
ett'ei siitä voi syntyä mitään rettelöltä, sanoi Taavetti.
-- Minä maksan siitä hyvän hinnan, jos suostut myömään sen.
-- En ole aikonut tavotella sinun rahojasi. Mutta varminta kyllä on,
että teemme kauppakirjan.
-- Se tontti on hyvästi tuhannen arvoinen ja minulla on varaa se
siitä maksaa. Kun et tahtone ottaa rahoja, panen minä ne pankkiin.
-- Olkoon niin. Ehkä niitä joskus tarvitaan. Kalle Lehtinen luuli
kyllä huomanneensa, mitä Anttila tarkoitti, mutta vannoi itsekseen,
ett'ei Katien mies ikinä saisi haistaakseenkaan niitä rahoja.
-- Ja sitten minä tahdon tehdä kauppakirjan talosta Katien nimiin.
Jos me kirjoitamme päivänmäärän joksikuksi päiväksi menneelle
viikolle, niin kelpaa hänen tyttöinen nimensä. Sinä voit todistaa.
-- Jos siitä syttyy riita, niin teen minä valani asiasta. Eikä hän
kirjeessä edes maininnutkaan miehensä nimeä.
-- Kirjoita hänet jotain maksaneeksi, niin kuittaan. Muuten se ei käy
täydestä.
He olivat vuosien kuluessa kumpikin oppineet yhtä ja toista Ameriikan
oloista ja asioista, Lehtinen niin paljon, että hän erään painetun
neuvonantajan avulla saattoi omin päinsä kirjoittaa asiapaperit.
-- Kaikki on oikein, sanoi hän, merkittyään muistiinsa Taavetin
toivomukset. Huomenna minulla on molemmat paperit valmiina.
-- Enkö minä voisi vielä tänä iltana kirjoittaa nimeäni alle?
Kentiesi ne jo huomenna tulevat.
-- Aijotko lähteä, ennenkun he saapuvat?
-- Aijon, vastasi Taavetti lyhyesti. Silloin alkoi Kalle Lehtinen
käsittää asian.
-- Tule takaisin iltapuolella, sanoi hän. -- Ne ovat valmiit silloin.
Viimeinen ilta pitää sinun viettämän meidän luonamme. Ja kun hän
kääntyi, lähteäkseen pois, käsitti hän samassa tuokiossa senkin,
miksi hänen vaimonsa oli itkuun purskahtanut.
Siitä tuli raskas ilta, sittenkun paperit oli allekirjoitettu.
Taavetti puhui tuskin sanaakaan enää, kun oli saanut ilmoittaneeksi
heille aikovansa rautateitse matkustaa aina Montanaan saakka ja
sieltä kulkevansa etemmäksi länttä kohden, tahi mihin häntä sitten
näkisi paraaksi kääntyä.
-- Ehkä kirjoitan joskus, lupasi hän puolittain.
Noustuaan istuiltaan lähtöhankkeissa, ojensi hän Lehtiselle muutamia
avaimia.
-- Uuteen taloon, sanoi hän selitykseksi. -- Kun ne tulevat niin vie
nämä heti sinne. Vanha tupa on teljetty kiinni.
-- Sittenhän sinä jäät tänne yöksi?
-- Olin aikeissa lähteä nyt, rautatielle päin, että voisin ennättää
perille huomeniltaiseen junaan.
Kun he tulivat eteiseen, näkivät he hänen heittävän olalleen
kääreeseen pannun villapeitteen, jonka päälle oli sidottu pari
saappaita.
-- Hyvästi nyt ja kiitoksia kaikista näistä vuosista, sanoi hän ja
pudisti heidän kättään.
Kummaltakaan ei tullut sanaakaan vastaukseksi.
Mutta kun Taavetti oli kadonnut pimeään, alkoi mrs Lehtinen
nyyhkyttää niin hillittömästi, että hänen miehensä koetti lohduttaa
häntä.
-- Elä itke, sanoi hän -- elä itke! -- Vaikka kyllä sitä miestä pitää
itk -- -- --
Siinä keskeytyi hänen puheensa ja hän riensi pois huoneeseensa.
Elias Möykän Ameriikan matka.
Elias Möykästä ei ollut juuri milloinkaan ollut iloa kellekään
ihmiselle, vaan sen sijaan kyllä harmia monille elatusvanhemmilleen.
Niin, sitäpaitse hänen nimensä ei oikeastaan ollutkaan Möykkä -- hän
ei ollut sennimiseksi syntynyt. Mutta kun hänet kerran -- erehdyksestä
vallan, kuten huomattiin -- oli haastettu vieraaksimieheksi käräjiin,
ja tuomari kysyi hänen nimeänsä, vastasi Elias, että häntä parhaasta
päästä oli kutsuttu Möykäksi. Eikä häntä siitä päivin miksikään
muuksi kutsuttu.
Hänen isästään ei ollut kellään ihmisellä mitään tietoa. Eikä paljoa
enempi tiedetty äidistäkään. Tämä oli myöhään eräänä talvi-iltana,
kipeänä ja kurjana, pientä poikariepua taluttaen, hoippunut erääseen
syrjäiseen metsätorppaan, aivan pitäjän laidassa. Ja siellä hän
kahden päivän perästä kuoli, lausumatta koko sinä aikana ainoatakaan
ymmärrettävää sanaa.
Mitään paperia, josta olisi nähty, kuka hän oli tai mistä hän oli
kotoisin, ei löytynyt hänen tavaroittensa joukosta, joita hänellä oli
leipäkannikka, joitakuita ryysyjä sekä päätön, jalaton ja hännätön
pahvihevonen. Ja poika oli liiaksi pieni, eli torpparin mielestä
tyhmä, antamaan mitään enempiä tietoja kuin että se oli hänen äitinsä
ja hän itse oli Elias.
Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaa kuollut vaimo aittaan, missä
pakkanen säilytti ruumiin siksi, kunnes torppari ehti ilmoittaa
tapahtuman ja asianomaiset pitivät huolta hautaamisesta. Kunta oli
pakotettu ottamaan pojan hoitoonsa, koska näytti mahdottomalta saada
häneltä mitään tietoa, missä hänen äitinsä aikoinaan oli ollut
kirjoilla.
Elias joutui sentähden aikanaan huutolaiseksi ja sai joka vuosi
uudessa huudossa uudet kasvatusvanhemmat. Kukaan ei viitsinyt
pitää häntä pitemmältä. Kaikki sanoivat, että hän oli liian tyhmä
oppiakseen mitään, niin että hänestä ei talossa ollut vähintäkään
hyötyä. Eikä selkäsaunakaan pystynyt häneen -- sama jos olisi piessyt
sahapukkia.
Vasta kun tuli isommaksi, alkoi hän kelvata lastenvaalijaksi, joiden
puoleen luontonsa veti häntä niinkuin kaikkiin muihinkin turvattomiin
maanmatelijoihin. Ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että kelpasi
paimeneen, jäi hän silloisten elatusvanhempainsa luoksi olemaan. He
olivat keksineet hänen oikean toimialansa. Tuntui melkein kuin hän
olisi itse ollut yksi luontokappaleista, niin hyvin ne ymmärsivät
häntä ja hän niitä. Niiden kanssa annettiin hänen sitten elää halunsa
mukaan, s.o. yötä ja päivää, niin että hän kokonaan kasvoi hevosten,
vasikkain ja lehmäin joukossa.
Huoneessa hän harvoin puhui luotua sanaa, vastasi tuskin kysymyksiin,
eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan, että hän alinomaa oli muun
talonväen pilkan esineenä. Mutta lehmien, hevosten ja lampaanvuonien
kanssa voi hän jutella tuntikausia, vaikka hän aina vaikeni, kun
joku lähestyi. Ainoastaan silloin, kun hän huomasi jonkun pitelevän
pahasti elukkaa, mitä tahansa, suurta tai pientä, avasi hän suunsa,
mutta silloin olikin hän niin suulas, ett'ei paremmasta apua.
Se tietysti huvitti talonväkeä, ja siksi he usein härnäsivätkin
häntä, lyömällä hevosta, potkaisemalla koiraa tai nakkaamalla jotain
lehmän perään. Mutta niin tyhmä kuin hän olikin, huomasi hän sentään
lopulta, että ne tekivätkin sen vaan hänen tähtensä, ja siitä pitäen
ei hän avannut enää suutansa vihanpurkauksiinkaan.
Rippikouluun tuli hän vasta melkein aikamiehenä ja siellä häntä
pitivät sekä toverit että pappi puolittain löyhkäpäisenä. Ja kun
viimeksimainittu kahtena vuonna perättäin oli koettanut ajaa häneen
tarpeellista tietoa taivaasta, helvetistä ja käskysanoista, julisti
hän Eliaan liian typeräksi pääsemään armopöytään.
Eliaasta se oli jotensakin yhdentekevä. Hän oli saanut liian paljon
kärsiä rippikoulutoveriensa pilkkaa ja oli hänen käsityksensä
niistä ajallisista ja iankaikkisista eduista, mitkä seuraisivat
herranehtoollisella käyntiä, liiaksi hämärä, että vastoinkäyminen
olisi erittäin painanut hänen mieltänsä. Se hänestä oli tärkeintä
-- oikeastaan ainoa tärkeä asia -- että hän nyt jossain määrin
oli päässyt omaksi herrakseen. Sillä toinen seikka, jonka hän
tyhmyydestään huolimatta oli saanut päässänsä selville, oli se, että
hänen ei enää tarvinnut tehdä ilmaista työtä niille, jotka olivat
hänet kunnalta haltuunsa ottaneet. Nyt voi hän pyytää palkkaa ja
mennä palvelukseen, mihin itse halusi.
Hänen viimeinen kasvatusisänsä hämmästyi tietysti aikalailla, kun
Elias eräänä kauniina päivänä pestausajan lähestyessä otti puheeksi
muuttuneen asemansa. Mutta kun hän hyvin tiesi, että oli mahdoton
saada parempaa hevosmiestä, tai ketään, joka täsmällisemmin täyttäisi
ne työt mitä hän yleensä voi tehdä, niin nielasi hän hämmästyksensä
ja tarjosi Eliaalle puolet tavallista renginpalkkaa. Ja kun Elias
ei ollenkaan kernaasti olisi jättänyt taloa, missä hän tunsi kaikki
elukat niiden syntymästä saakka, niin suostui hän pitemmittä mutkitta
tarjoukseen.
Pää-asiassa olikin jotenkin samantekevää, kuinka paljon palkkaa hän
sai, kun ei hän kumminkaan koskaan käyttänyt siitä kuin mitättömän
pienen osan. Tupakanpolttoon ei hän ollut milloinkaan tottunut;
olutta, viinaa tai muuta sellaista ei kukaan ollut koskaan hänelle
tarjonnut ja vaatteihin tarvitsi hän sangen vähän, koska hän ei
milloinkaan poistunut kotinurkista paitsi työ toimissa. Ja vuoden
lopulla jätti hän säännöllisesti kaiken saatavansa isännän haltuun --
vastaiseksi, sanoi hän.
Sillä tavalla olisi hän varmaan elänyt kuolinpäiväänsä saakka, jollei
isäntä olisi ottanut ajotöitä tehdäksensä uudella rautatiellä, ja
pannut Eliasta sinne ajomieheksi. Sellaisissa ajoissa rääkkäytyivät
tavallisesti hevoset, mutta Eliaan ajaessa ei ollut siitä mitään
vaaraa. Hän olisi kernaammin vetänyt kuorman itse kuin vaatinut
liikaa hevoseltaan.
Siitä alkoi kokonaan uusi elämä Eliaalle, joka ei koskaan ennen ollut
joutunut mihinkään tekemisiin niin monen vieraan ihmisen kanssa.
Siellä oli miehiä jos jonkinlaisista vieraista pitäjistä, joiden
nimiäkään hän ei ennen ollut edes kuullut, miehiä, jotka olivat
vaeltaneet ympäri koko maan, nähneet sekä Waasan että Helsingin.
Olipa yksi ollut Pietarissa saakka, jossa hän sanoi keisarin asuvan.
Eliaan entiset käsitykset maailman laajuudesta muuttuivat tuota
pikaa ihan toisiksi. Ja melkein yhtä paljon muuttuivat hänen
mielipiteensä siitä, mitä oikea mies maailmassa saa aikaan, kunhan on
vähänkään onnea -- jos hän muuten lienee mitään sellaista ajatellut.
Moni nuorista miehistä puhui, niinkuin ei mikään olisi mahdotonta --
erittäinkin ne molemmat Härmäläiset, jotka olivat työjoukossa.
Elias suorastaan kauhistui heidän suuria sanojansa. Heidän suussansa
oli pikku asia päästä talonisännäksi. Sen he sanoivat monen
tuttavansa tehneen. Ja toinen selitti aikovansa tulla herraksi! Hän
ostaisi suuren talon torppareineen ja tupalaisineen ja vähintäin
viisikymmentä lehmää, kehui hän. Uskokoot häntä tai olkoot uskomatta,
kuinka vaan haluavat, mutta heti kun hän saisi haalituksi matkarahat,
menisi hän Ameriikkaan. Siellä sitä ansaitsee kymmenen markkaa
päivässä, ja sillähän pitäisi miehen jo päästä taloon käsiksi.
-- Onko se kaukanakin? kysyi Elias.
He sanoivat, että pitää kuudesti pohjauttaa saappaita tiellä, -- niin
kaukana se on. Ja nauroivat.
Elias huomasi, että ne tekivät pilkkaa hänestä, mutta siihen hän oli
tottunut. Ja valetta taisi sekin olla, että siellä saisi kymmenen
markkaa päivässä -- -- -- vaikka olivathan ne maininneet pari kolme
tuttavaansa, jotka olivat menneet sinne tyhjin käsin ja kotiin
palattuaan ostaneet talon. -- -- --
Ja kun hän ajatteli asiaa, muisti hän isännänkin joskus puhuneen
ihmisistä, jotka äkkipikaa olivat Ameriikassa rikastuneet
-- -- -- Jotain perää mahtoi siis kumminkin olla Härmäläisten
puheissa. -- -- --
Hän, Elias, ei tietysti koskaan pitäisi väliä isännäksi pääsemisellä
-- se oli lapsellista sellainen ajatus. Mutta toisinaan, kun hän näki
talollisten ajavan kirkkoon uusilla vieterirattaillaan ja läikkyvillä
siioilla, hevoset täysinäisinä kuin kaurasäkit -- niin, silloin
saattoi hän kyllä ajatella, kuinka hauskaa olisi ajaa niin lihavalla
ja kiiltävällä hevosella, ja se kun olisi sitten vielä oma.
Senvuoksi kuunteli hän yhä eteenkinpäin tarkasti, kun toiset ruuan
päälle tupakoidessaan juttelivat Ameriikasta ja niistä seuduista
siellä, joissa eniten ansaitsi. Jonkun kerran hän jo itsekin kysyi
jotain seikkaa, mutta silloin nauroivat toiset aina, sanoivat, ett'ei
Möykkiä siinä maassa tarvittu ja kysyivät, oliko hänellä kuusien
saappaiden paikat matkaa varten.
Naurakoot! ajatteli Elias -- kyllähän lakkaavat, jos minä todellakin
menen sinne ja tulen rahojen kanssa takaisin!
Koko kesän ja syksyn tuumaili hän sitä, mitä kuuli Ameriikasta,
joka oli ainaisena puheenaineena työmiesten kesken. Toinen Härmän
mies oli todellakin lähtenyt ja toinen odotteli vaan, kunnes saisi
pilettirahan kokoon. Joll'ei hän olisi juonut niin paljon, niin olisi
hänkin varmaan jo ollut matkalla, mutta joka tilin perästä oli hän
humalassa ja niin täytyi hänen odottaa taas.
Se oli muuten hän, joka antoi Eliaalle enimmät tiedot siitä luvatusta
maasta, sekä oikeita tietoja että paljon muitakin -- kun hän oli
leikillisellä tuulella. Ja kuta enemmän Elias kuuli hyvistä toiveista
Ameriikassa, sitä varmemmaksi tuli hänen päätöksensä tehdä se suuri
yritys.
Niinpä ajatteli hän vähitellen oikean suunnitelman niiden tietojen
perusteella, joita hän oli saanut. Ja kun marraskuun ensi päivä oli
käsissä, hämmästytti hän isäntäänsä pyytämällä säästössä olevia
rahoja niiltä vuosilta, joilta hän oli palkkaa saanut.
-- Paljonko luulet niitä olevan? kysyi isäntä varovasti.
Sitä ei Elias tiennyt.
-- No, paljonko sinä sitten tahdot ottaa niitä, ja mihin sinä niitä
tarvitset?
-- Kaksisataa viisikymmentä minä tarvitsen -- päästäkseni Ameriikkaan.
Jos Elias olisi sanonut, että hän aikoi päästä puheenjohtajaksi
kunnallislautakuntaan, tai Waasanläänin kuvernööriksi, olisi isäntä
tuskin ällistynyt sen enemmän. Mutta hän toipui pian hämmästyksestään
ja ilmoitti Ameriikkaan aikovalle, ett'ei hän niine hyvineen saisi
jättää palveluspaikkaansa.
-- Sinun olisi pitänyt siitä ilmoittaa pestausaikana, selitti hän.
-- Ettepä tekään kysynyt, tahtoisinko jäädä, ettekä tarjonneet
pestiä, väitti Elias hiljaisesti.
Siitä tuli isäntä vielä enemmän hämilleen ja hänen teki kovasti
mielensä kirota -- kun ei enää voinut olla varma tuollaisistakaan
hölmöistä! -- Mutta ääneensä kysyi hän Eliaalta, tyytyisikö tämä
kahteensataan viiteenkymmeneen markkaan kuluneilta vuosilta.
Elias kynsi päätänsä joka puolelta, koetti ajatella, mitä se tekisi
kahdeksalta vuodelta -- ja sanoi lopulta, että hän tuumisi ja laskisi
iltaan mennessä.
Tunti sitten olisi se vaikuttanut isäntään aivan samalla tavalla,
jos joku hänen vasikoistansa olisi sanonut aikovansa ruveta
tuumimaan jotain laskuesimerkkiä. Mutta nyt oli hän Eliaan viimeisen
esiintymisen johdosta joutunut niin hämilleen, että hän hetken päästä
haki hänet käsiinsä ja sanoi laskeneensa, että siitä tulee noin
kaksisataa kahdeksankymmentä markkaa.
-- Ei siitä taida tulla mitään voittoa minulle silläkään tavalla,
epäili Elias. Mutta kun hänen ei ollenkaan onnistunut selvitellä
omia muistojaan, suostui hän tarjoukseen ja piirsi ristin isännän
kirjoittamaan kuittiin.
Seuraavana päivänä oli hän matkalla Waasaan, maksoi piletin
Ishpemingiin Michiganissa ja joutui asiamiehen huostaan
määräpaikkaansa toimitettavaksi, tarvitsematta itse sen enemmän
vaivata päätään siitä asiasta.
* * * * *