EDELLISET, mutta ei Buttleria. KREIVITÄR TERZKY
astuu esiin kalpeana ja oudonnäköisenä. Hänen
puhelunsa on heikkoa ja verkkaisaa, kiihkotonta.
OCTAVIO (mennen kreivitärtä vastaan).
Oi kreivitär, näin pitkällekö tultiin?
Tää seuraust' ol' onnettomain tekoin.
KREIVITÄR.
Vain teidän työnne hedelmiä -- Kuollut
on herttua ja mieheni; jo on
myös herttuatar liki loppuansa
ja siskontyttäreni kadoksissa.
Tää kunnian ja loiston huone on
nyt autio, ja kaikkein porttein kautta
pois syöksyy kauhistunut hoviväki.
Min' olen viimeinen, sen lukitsin;
täss' saatte avaimet.
OCTAVIO (suuren tuskan vallassa).
Oi, kreivitär,
minunkin huoneeni on autiona!
KREIVITÄR.
Ket' uhkaa vielä surma, kidutus?
On kuollut ruhtinas, voi tyytyväinen
kostoonsa keisar' olla. Pyydän, että
sais vanhat palvelijat armon, jott' ei
myös heidän uskollista rakkauttaan
tultaisi rikoksena pitämään!
Ei voinut veljeni[167] heit' ajatella,
kun kohtalo löi hänet yllättäin.
OCTAVIO.
Ei sanaa pahoinpitelystä eikä
kostosta, kreivitär! On raskas syy
raskaasti rangaistu, on sovitettu
nyt keisari, ei siirry tyttärelle
isältään muu kuin ansio ja maine.
Ja keisarinna pitää kunniassa
onnettomuuttanne ja osaa ottain
sylinsä äidillisen teille avaa.
Ei pelkoa siis enää! Luottakaa,
turvatkaa armoon keisarilliseen!
KREIVITÄR (katse taivasta kohti).
Suuremman herran armoon turvaudun --
Minnekä hautansa saa ruhtinas?
Lepäähän kreivitärkin Wallenstein
karteusiluostarissa, jonka on
miehensä perustanut Gitschiniin;
ja tämä aina tahtoi, kiitollisna
onnensa perustajaa muistellen,
hautansa saada _hänen_ rinnallensa.
Oi, sinne suokaa hälle hautapaikka!
Ja miehenikin jäännöksille pyydän
ma samaa suosiota. Keisar' onhan
linnaimme herra,[168] meille suotakoon
vain hauta viereen esivanhempaimme.
OCTAVIO.
Te vapisette -- Olette niin kalvas!
Oi, mitä tarkoitatte,[169] kreivitär?
KREIVITÄR (ponnistaa viimeiset voimansa ja puhuu
eloisasti ja ylevämielisesti).
Te arvokkaammin minust' aattelette,
kuin että uskoisitte minun jäävän
sukuni sorruttua elämään.
Me emme mielestämme olleet halvat
kuninkaankruunuakin tavoittamaan --
Ei ollut käyvä niin -- Vaan mepä sentään
ajattelemme kuninkaallisesti:
parempi meist' on vapaa, uljas kuolo,
kuin elämä ois vailla kunniata. --
Niin, otin myrkkyä -- --
OCTAVIO.
Oi, auttakaa!
KREIVITÄR.
Se myöhäist' on. Kun silmänräpäys
on mennyt, täyttyy minun kohtaloni.
GORDON.
Oi murhan, kauhun huone!
(Pikalähetti tulee tuoden kirjettä.)
GORDON (astuu häntä vastaan).
Mitä on?
Ah, keisarillinen on leima.
(Luettuaan päällekirjoituksen hän katse
moittivana[170] antaa kirjeen Octaviolle.)
Tämä
on _ruhtinaalle_ Piccolominille.
(Octavio pelästyy ja katsoo tuskan vallassa
taivaaseen päin. Esirippu laskeutuu.)
(Poistuu.)
Loppu.