WALLENSTEIN.
Senikö tulee? Aivan suunniltaan!
Mik' asia sun tänne tuo näin myöhään?
SENI.
Sun tähtes pelkään, ruhtinas.
WALLENSTEIN.
Mit' uutta?
SENI.
Pakene ennen päivää! Älä luota
sa ruotsalaisiin!
WALLENSTEIN.
Mitä mielees sattuu?
SENI (ääntänsä koroittaen).
Äl' luota ruotsalaisiin!
WALLENSTEIN.
Mitä siis?
SENI.
Äl' odota sa heidän saapumistaan!
Kavalat ystäväs sun pian tuhoo;
nyt taivaan merkit ovat kauheat,
läheltä kiertää sua tuhon verkko.
WALLENSTEIN.
Uneksit, Baptista, sun pelko huumaa.
SENI.
Äl' usko tyhjästä mun pettyvän!
Oi, tule, kiertotähdist' itse lue,
sun että tuhoo väärät ystäväsi.
WALLENSTEIN.
Vääristä ystävistä kokonaan
onnettomuuteni on alkuisin.
Ois neuvo saanut tulla aikaisemmin,
en tähtiä nyt kaipaa tähän enää.
SENI.
Käy katsomaan! Oi, omiin silmiis luota!
Elämän huoneessa[155] on hirmumerkki,
läheinen vihollinen[156] tähtes loisteen
takana vaanii -- Kuule varoitusta!
Äl' yhdy noihin pakanoihin, jotka
sotivat pyhää kirkkoamme vastaan!
WALLENSTEIN (hymyillen).
Kaikuuko ennuslause sieltäpäin? --
Niin! Nytpä muistan -- Tästä ruotsalaisten
liitosta pitänyt et ole koskaan --
Käy maata! Niitä merkkejä en pelkää.
GORDON (näiden puheiden ankarasti järkyttämänä kääntyy
Wallensteinin puoleen).
Oi valtaruhtinas! Ma saanko haastaa?
Myös halvan sana saattaa hyödyks olla.
WALLENSTEIN.
Vapaasti puhu!
GORDON.
Ruhtinas! Mut jospa
ei tämä oiskaan turha kauhukuva,
kaitselmus jospa teitä pelastaakseen
ihmeellisesti käyttäis tätä suuta!
WALLENSTEIN.
Kuumeessa puhutte nyt kumpainenkin.
Tuhonko mulle toisi ruotsalaiset?
Liittooni pyrkivät he eduksensa.
GORDON.
Jos sentään juuri ruotsalaisten tulo --
jos juuri se nyt tuhon jouduttaisi
päätänne luottavaista kohti --
(heittäytyen maahan hänen eteensä)
Vielä
on aika, ruhtinas --
SENI (polvistuu).
Oi, kuule häntä!
WALLENSTEIN.
On aika; mihin? Nouskaa, tahdon.
GORDON (nousee seisoalleen).
Viel' on
etäällä Reinin-kreivi. Käskekää --
ja tähän linnoitukseen hän ei pääse.
Jos tahtoo piirittää, niin koittakoon!
Sanonpa: ennen eessä näiden vallein
hän joukkoinensa joutuu perikatoon,
kuin povessamme uupuu urhokkuus.
Hän nähköön, mihin pystyy sankarparvi,
jot' innostuttaa sankarjohtajansa
vakaasti ryhtyin syytään sovittamaan.
Se keisaria liikuttais, hän leppyis,
mielellään näät hän taipuu lempeäksi,
ja Friedland katuvana palatessaan
suuremman suosion on hältä saava
kuin saanut ois hän koskaan luopumatta.
WALLENSTEIN (katselee häntä kummastellen ja hämmästyneenä sekä on
jonkun aikaa vaiti, osoittaen voimakasta sisällistä liikutusta).
Oi Gordon -- kiihko johtaa teitä kauas,
nuoruudenystäväll' on lupa siihen. --
On verta juossut, Gordon. Koskaan mulle
ei keisar' anteeks anna. Hän jos voisi,
niin anteeksantoonsa en suostuis minä.
Jos tiennyt oisin, kuink' on käynyt, että
rakkaimman ystävän se mulle maksais,
ja näin jos puhunut ois sydämeni --
olisin kenties arvellut -- tai kenties
en olisikaan -- Turhaa surku nyt!
On alku vakava, ei tyhjään pääty.
Siis menköön kaikki vaan nyt menoaan!
(Astuen ikkunan ääreen.)
Kas, yö jo on, jo hiljaa linnass' ovat --
Kamaripalvelija, näytä tulta!
(Kamaripalvelija, joka sillävälin on hiljaa astunut huoneeseen
ja ilmeisen osanottavaisena seisonut taampana, astuu mieli
kuohuksissa esille ja heittäytyy herttuan jalkoihin.)
Sinäkin? Tiedän kyllä, miksi _sinä_
sovintoon toivot mun ja keisarin.
Tuo ihmisparka! Häll' on Kärntenissä
maatilkku, ja hän pelkää, että sen
ne vie, kun hän on _minun_ tykönäni.
Olenko liian köyhä korvaamaan,
min palvelijat menettää? No! Ketään
en minä tahdo pakottaa. Jos luulet
mun onneni jo menneen, jätä minut!
Viimeisen kerran vaatteeni nyt riisu
ja sitten liittyä saat keisariisi --
No, Gordon, hyvää yötä!
Nyt pitkään aion maata, sillä suuri
on ollut viime päiväin tuska. Älkööt
minua liian varhain herättäkö!
(Poistuu. Kamaripalvelija näyttää tulta. Seni seuraa. Gordon
jää pimeään seisomaan, katseillaan seuraten herttuaa, kunnes
tämä on kadonnut käytävän päähän; sitten hän ilmeillään
osoittaa tuskaansa ja murheen vallassa nojautuu erästä
pylvästä vasten.)