BUTTLER ja GORDON.
GORDON.
Oi, tekö? Haluan niin kuulla teitä!
Siis herttuako petturi! Oi Luoja!
Ja pakolainen sekä henkipatto!
Kenraali, pyydän, kertokaa nyt tarkkaan,
tää kaikki kuinka kävi Pilsenissä!
BUTTLER.
Kai saitte kirjeen, jonka ennakolta
lähetin teille pikaviestin kautta?
GORDON.
Sain. Käskynnehän mukaan juuri teinkin
ja empimättä hänet linnaan päästin;
vaatiihan kirje keisarillinen
mun _teitä_ sokeasti tottelemaan.
Vaan -- anteeks suokaa -- kun nyt ruhtinaan
itsensä näin, niin epäillä taas aloin.
Ei todellakaan henkipaton lailla
näät herttua nyt tullut kaupunkiin.
Otsaltaan loisti hallitsijan mahti
kuin ennen sekä vaati alttiutta,
ja säännöllisten aikain tapaan tyynnä
hän kuuli selonteon toimestani.
Nöyrentää kova onni, syyllisyys,
on kukistuneen ylpeyden tapa
imartain halvempansa verraks käydä;
mut niukan arvokkaasti ruhtinas
ilmaisi suosionsa, niinkuin herra
palvelijalleen, jok' on työnsä tehnyt.
BUTTLER.
On käynyt niin, kuin teille kirjoitin.
Viholliselle myönyt armeijan
on ruhtinas ja sille halunnut
avata portit Egerin ja Praagin.
Tään huhun vuoks on hänet jättäneet
rykmentit kaikki, paitsi Terzkyn viittä,
jotk' ovat hänen kanssaan tänne tulleet.
On henkipatto hän, on uskollisten
käsketty hänet käsiin keisarimme
elossa jättämään tai vainajana.
GORDON.
Semmoinen herra -- pettää keisarin!
Niin lahjakas! Oi, mit' on ihmissuuruus!
Sanoinhan usein: siin' ei hyvin käy;
ansaksi tuli hälle suuruus, voima
ja hämärä ja horjuvainen valta.
Hapuilee ihminen, ja niinp' ei saata
hänt' oman kohtuutensa varaan jättää.
Vain selvä laki hänet hillitsee
ja tottumusten syventynyt polku.
Mut uudentapainen ja luonnoton
tään miehen käsiss' on tuo sotamahti;
tasalle keisarin se hänet nosti,
unhotti ylväs henki taipumisen.
Semmoista miest' on sääli, eihän kukaan
vois seista, missä hän on kaatunut!
BUTTLER.
Pois valitus, siks kunnes sääli tarpeen;
nyt pelättävä viel' on mahtimiestä.
Lähestyy Egeriä ruotsalaiset,
ja jos sit' emme heti estä, yhtyy
ne pian häneen. Niin ei käydä saa!
Vapaana täält' ei ruhtinas saa päästä,
hengellä, kunnialla olen taannut
vangitsevani hänet, siihen tekoon
odotan juuri teidän apuanne.
GORDON.
Voi, jospa en ois nähnyt tätä päivää!
Sain hänen kädestänsä tämän arvon,[110]
ja linna tää, hän jonka mulle uskoi,
mun tehtävä ois hänen vankilakseen!
Meill' alemmilla tahtoa ei ole;
mies vapaa, mahtava vain tottelee
tunnetta ihmisellist', ihanaa.
Vaan mepä olemme vain käskyläitä
lain julman; nimi hyveen, johon tulee
halvemman pyrkiä, on kuuliaisuus.
BUTTLER.
Valtaanne ahdast' älkää pahoitelko!
Vapaus suuri, suuret hairahdukset;
velvollisuuden kaita tie on varma.
GORDON.
Siis kaikkiko on hänet jättäneet?
Tuhanten onnen hän on perustanut,
luonteeltaan oli kuninkaallinen,
kätensä aulis oli antamaan --
(Heittäen syrjäsilmäyksen Buttleriin.)
Tomusta hän on monta poiminut
ja kohottanut maineeseen ja arvoon,
mut ostanut ei siten ystävää,
ei _ainoaakaan_ hädäss' uskollista!
BUTTLER.
Häll' yksi[111] täss' on, jota tuskin toivoi.
GORDON.
En hältä saanut ole suosiota.
Epäilen melkein, onko suuruudessaan
nuoruudenystävää hän muistanut --
Loitonsi hänestä mun virkatoimet,
nää muurit vei mun hänen näkyvistään,
ei minuun tänne armons' ulottunut,
ja vapaana mun sydämeni säilyi.
Kun asetti hän minut tähän linnaan,
velvollisuuttaan vielä ajatteli;
en häntä petä, jos sen säilytän
uskollisesti, mikä mulle on
uskollisuuden varaan jätettykin.
BUTTLER.
Siis tahdotteko mulle apuanne
tään henkipaton kiinniottoon suoda?
GORDON (mietteissään vaiti oltuaan, huolestuneena).
Jos siit' on kysymys -- jos niin on laita,
kuin sanotte -- jos petti keisarinsa,
armeijan möi, maan linnoitukset tahtoi
viholliselle jättää -- niin ei enää
hän pelastu -- On kovaa sentään, että
kaikista kohtalo on juuri minut
valinnut aseeks häntä kukistamaan.
Olimme Burgaun hoviss'[112] samaan aikaan
me hovipoikina, mä vanhemp' olin.
BUTTLER.
Sen tiedän.
GORDON.
Kolmekymmentä on vuotta
jo siitä. Kaksikymmen-vuotinen
hän oli, uljas, ikäisekseen vakaa,
suurtöitä miehen lailla mietti vain.
Hän hiljaisena kulki keskellämme,
omana seuranaan; ei viehättynyt
hän poikain lapsellisiin huveihin.
Mut usein hänet valtas äkkikumma:
rinnasta tuosta salaperäisestä
lens älykäs ja kirkas aatossäde --
Hämmästyin katselimme, tietämättä,
hulluusko puhui niin vai jumaluusko.
BUTTLER.
Hän siellä ikkunalle nukuttuaan
toisesta kerroksesta suistui alas
ja vahingoittumatta nousi taas.
Hänessä kuuluu siitä päiväst' asti
hulluudenoireit' aina huomatun.
GORDON.
Syvällisemmäksi hän tuli kyllä,
katoliseksi tuli. Hänet käänsi
ihmeellisesti pelastuksen ihme.
Vapaaksi tehtynä ja suosittuna
hän itseään nyt piti, rohkeasti
kuin se, ken horjahtaa ei voi, hän juoksi
elämän keinuvata köyttä pitkin.
Sen jälkeen kohtalo vei meidät eroon
etäälle! Ja hän astui nopeaan
suuruuden rohkeata tietä, näin
huimaavan kulkunsa. Hän kohos sitten
kreiviksi, ruhtinaaksi, herttuaksi,
diktaattoriksi,[113] ja tuo kaikki nyt
hänestä liian pient' on, nyt hän nostaa
kuninkaankruunuun päin jo käsiänsä
ja syöksyy äärettömään perikatoon.
BUTTLER.
Vaietkaa nyt! Hän tulee.