KREIVITÄR. HERTTUATAR. MAX ja THEKLA.
KREIVITÄR (herttuattarelle).
Jos hänet näkevät -- ei toivo mennyt.
HERTTUATAR.
Minulta mennyt on.
MAX (joka viime kohtauksen aikana on ilmeisen sisällisen
kamppailun vallassa seisonut taampana, astuu lähemmä).
En tätä kestä.
Lujasti päättäneenä tulin, uskoin
mä oikein tekeväni, mutta tässä
mun täytyy seista lailla vihattavan
ja raa'an julmurin ja kirotun,
rakastamaini kaikkein inhoomana,
ja nähdä syytön tuska rakkaiden,
sanalla jotka saatan onnellistaa --
Mun sydämeni kapinoi, nyt nousee
kaks ääntä taistelevaa rinnassani,
minussa yö on, valita en osaa
nyt oikeaa. Oi, totta puhuit, isä:
liiaksi luotin omaan sydämeeni,
ma horjun, enkä tiedä, mitä tehdä.
KREIVITÄR.
Te ette tiedä? Eikö sydämenne
ilmaise teille? Siispä sanon minä!
Isänne onhan meidät kavaltanut,
hän rikkonut on ruhtinasta vastaan
ja häväistykseen syössyt meidät, siitä
käy ilmi, mitä tulee _teidän_, pojan,
nyt tehdä: rikokset tuon konnamaisen
sovittaa, uskollisuus; näyttää, ettei
sais Piccolominien nimi tulla
häväistäväksi, Wallensteinin suvun
iäti kiroomaksi.
MAX.
Miss' on ääni
totuuden, että sitä noudattaisin?
Jokaista meitä ohjaa toive, kiihko.
Voi jospa taivaan enkel' astuis alas
ja puhtain käsin tosioikeuden
puhtaasta valonlähteest' antais mulle!
(Katseensa osuessa Theklaan.)
Etsinkö enkeliä? Tarvitseeko
mun toista odottaa?
(Lähestyy Theklaa ja kietoo käsivartensa hänen ympärilleen.)
Oi, tämä sydän
erehtymätön, pyhänpuhdas saakoon
ratkaista; kysyn rakkaudeltasi,
mi syyttömän vain saattaa onnellistaa
ja kääntyy siitä, jok' on syyllinen.
Rakastaa voitko minua, jos jään?
Jos sanot, että voit, niin olen teidän.
KREIVITÄR (painokkaasti).
Aatelkaa --
MAX (keskeyttää hänet).
Älä mitään ajattele,
vaan sano niinkuin sydämesi tuntee.
KREIVITÄR.
Isäänne aatelkaa --
MAX (keskeyttää hänet).
En kysy nyt
Friedlandin tyttäreltä, minä kysyn
mun armaaltani! Ei nyt kruunun saanti
kyseessä ole; sitä saattaisit
älylläs ajatella. Kyseess' on
sun ystäväsi rauha, kyseess' onni
tuhannen uljaan sankarsydämen,[101]
jotk' esimerkin hänest' ottavat.
Täytyykö uskollisuusvala, jonka
tein keisarille, rikkoa ja onko
mun ammuttava luoti leiriin isän,
Octavion? Kun näet luoti eroo
putkesta, ei se ole kuollut ase,
se elää, sielun saa ja siihen tarttuu
rikoksen rankaisijat, kostottaret,
häijysti vieden sitä pahimpaan.
HEKLA.
Oi Max --
MAX (keskeyttää hänet).
Äl' ole liian kiireinenkään!
Jalosta sydämestäs näyttää voisi
läheisimmältä vaikein velvollisuus.
Mik' ihmisellist' on, se tapahtukoon,
mut älköön, mik' on suurta![102] Ajattele,
mit' ain' on mulle tehnyt ruhtinas
ja kuinka isäni sen maksoi nyt!
Myös kauniit, vapaat vieraanvaraisuuden
ja hartaan ystävyyden tunteet -- nekin
on pyhää uskontoa sydämestä,
vaan loukattuina pöyristyttävät
nuo tunteet luontoa, saa siten koston
se raakalainen, joka niitä loukkaa.
Se kaikki laske vaakaan, puhu, salli
sydämen päättää.
THEKLA.
Oi, sun sydämesi
jo päätti sen. Tee niinkuin ensimäinen
tunteesi käskee --
KREIVITÄR.
Onneton!
THEKLA.
Oi, kuinka
ois oikeata se, jot' ei ois heti
tuo hieno sydän[103] ensiks älynnyt?
Velvollisuuttasi käy täyttämään!
Iäti sua rakastaisin. Minkä
valinnan tehnet, ain' on tekos jalo
ja itses arvoinen -- vaan sielus rauhaa
kaunista raastaa saa ei katumus!
MAX.
Siis täytyy, täytyy minun sinut jättää!
THEKLA.
Jos itsellesi olet uskollinen,
myös mulle olet. Meidät erottaa
nyt kohtalo, vaan sydämemme pysyy
yhdessä. Veriviha ikieroon
vie Friedlandit ja Piccolominit.
Vaan me, me emme kuulu sukuihimme. --
Pois riennä! Joutuin hyvä asiasi
erota meidän kovaonnisesta!
Sukuni pääll' on taivaan kirous,
se perikatoon vihitty on. Vetää
minutkin tuhoon isän syyllisyys.
Mut älä mua sure; kohtaloni
saa pian ratkaisunsa.
(Kovassa mielenliikutuksessa Max ottaa Theklan syliinsä.
Näyttämön takaa kuuluu sotasoittimien säestämänä kova, hurja,
kauashäipyvä huuto: "Vivat Ferdinandus!"[104] Max ja Thekla pysyvät
liikkumattomina toistensa sylissä.)