Friedlandin herttuan asuntoon kuuluva suuri sali.
WALLENSTEIN (haarniskaan pukeutuneena).
Octavio, nyt määrääs olet päässyt --
Hylätty olen melkein niinkuin ennen,
kun Regensburgin ruhtinastenpäivät
mun oli tuominneet. Ei mulla muuta
kuin itseni vain ollut -- mutta nyt
olette nähneet,[64] minkäarvoinen
on _mies_. Te karsitte pois lehvät puusta,
täss' seison runkona nyt alastonna!
Mutt' ytimessä elää luova voima,
jok' itsestään toi esiin maailman.
Armeijan vertainen jo olin teistä
mä yksityisnä. Oli armeijanne
jo ruotsalainen voima tuhonnut,
tukenne viimeinenkin, Tilly, mennyt
Lech-virran luona; tulvi Kustaan joukot
jo Baijeriin, ja hovilinnassansa
Wienissä vapisi jo keisarikin.
Soturit oli kalliit, sillä joukko
se onnellista seuraa -- Silloin minuun,
hädässä avun tuojaan, silmät kääntyi,
kumartui keisarin jo ylpeys
solvaistun edessä: mun tuli muka
luovalla sanallani tyhjät leirit
kansoittaa. Minä tein sen. Rumpu soi.
Nimeni kulki kautta maailman
kuin sodanjumala. Niin hylättiin
työhuoneet, aurat, riensi jokainen
ennestään tuttuin onnenviirein luo --
Samaksi tunnen itseni kuin silloin!
Luo henki itsellensä ruumiin, samoin
myös Friedland kokoo leirin ympärilleen.
Te tuokaa tuhantenne mua vastaan;
ne tottuneet on kyllä voittamaan
mun kanssani, ei käyden mua vastaan.
Toisistaan pää ja ruumis muu jos eroo,
niin näkyy, kumpaisessa asui sielu.
(Illo ja Terzky astuvat huoneeseen.)
Uljuutta, ystävät! Ei olla lyödyt.
On meillä Terzkyn viisi rykmenttiä
ja Buttlerinkin kelpo joukot -- Saamme
kuustoistatuhatta myös ruotsalaista
huomenna. Joukoll' yhtä suurellahan
yhdeksän vuotta tätä ennen[65] läksin
mä Saksaa keisarille valloittamaan.