WALLENSTEIN (astuen ikkunan ääreen).
Siis mitä siell' on?
TERZKY.
Kaikki juoksevat
ja ryhmittyvät. Syyt' ei tiedä kukaan,
vaan umpimielin, synkän-äännetönnä
lippuinsa luokse käyvät joukkueet,
on uhkaavina Tiefenbachin miehet,
valloonit yksin leiriosastossaan
erillään ovat, muit' ei laske luokseen,
pysyvät vakavina niinkuin aina.
WALLENSTEIN.
Näkyykö siellä Piccolominia?[66]
TERZKY.
Hänt' etsitään, mut löydetä ei mistään.
WALLENSTEIN.
Millaisen viestin toikaan ajutantti?
TERZKY.
Mun rykmenttini hänet lähettivät;
uskollisuutta sulle taas ne vannoi
ja taistoonkutsua vain ikävöivät.
WALLENSTEIN.
Vaan kuinka leirissä tuo melske syntyi?
Ei joukkoin tullut tietää mistään, kunnes
Praagissa onnemme ois ratkaistu.
TERZKY.
Oi, miks' et uskonut? Me rukoilimme
sinua eilen, että portist' ulos
Octaviota, hiipijää, et päästäis;
hänt' itse hevosillas autoit pakoon --
WALLENSTEIN.
Entistä virttä! Kerta kaikkiaan:
pois tykkönään tää hullu epäluulo!
TERZKY.
Myös Isolaniin olet luottanut,
ja hän on hylännyt sun ensimäisnä.
WALLENSTEIN.
Äskettäin nostin hänet kurjuudestaan.
Hän menköön! Toivonut en ole koskaan
kiitollisuutta.
TERZKY.
Niin myös toisten laita.
WALLENSTEIN.
Ja väärinkö hän tekee luopuissaan?
Hän sitä jumalaansa seuraa, jot' on
palvellut pelipöydäss' elinkauden.
Onneeni liittyi hän ja eros siitä,
ei minusta. Mit' olin hälle _minä_,
hän _minulle_! Vain laiva olin, johon
hän toiveensa ol' lastannut ja jossa
vapaata merta tyytyväisnä kulki;
hän näkee luotoin uhkaavan ja pian
pelastaa tavaransa. Niinkuin lintu
auliilta pesäoksaltansa, niinpä
helposti hänkin lentää tyköäni;
ei mikään side ihmisellinen[67]
katkennut väliltämme. Pettyköön,
ken etsii, ajattelemattomalta
sydäntä! Viivoin pian haihtuvin
elämän kuvat piirtyy silo-otsaan,
ei mitään painu poven tyyneen pohjaan;
iloisuus herkät nesteet liikuttaa,
sisintä lämmitä ei mikään sielu.
TERZKY.
Mieluummin sentään otsaan sileään
kuin syväuurteiseen[68] mä turvaisin.