WALLENSTEIN. TERZKY. Kohta senjälkeen ILLO.
TERZKY.
Max Piccolominiko poistui juuri?
WALLENSTEIN.
Miss' onkaan Wrangel?
TERZKY.
Poissa.
WALLENSTEIN.
Niinkö pian?
TERZKY.
Kuin maa ois hänet niellyt. Oli tuskin
hän luotas lähtenyt, kun minä aioin
tavata häntä, vielä haastaakseni,
mut -- oli mennyt pois, ei tietty minne.
Se varmaan oli itse paholainen,
kadota niin ei saata ihminen.
ILLO (tulee).
Pois lähetätkö siis sä vanhuksen?
TERZKY.
Octavionko? Mitä aattelet?
WALLENSTEIN.
Hän Frauenbergiin menee ottaaksensa
espanjalaisten, italialaisten
rykmenttein päällikkyyden vastaan siellä.
TERZKY.
Niin tekemästä varjelkoon sun Luoja!
ILLO.
Väkeä suotko sille kavalalle?
Ja silmäis eestä hänen juuri nyt
ratkaisun hetkell' antaisitko mennä?
TERZKY.
Et niin voi menetellä. Älä suinkaan!
WALLENSTEIN.
Te kummalliset!
ILLO.
Oi, vain tällä kertaa
varoitus kuule! Älä päästä häntä!
WALLENSTEIN.
Ja miks en _tällä_ kertaa häneen luottais,
kun aina niin oon tehnyt? Mikä nyt
mun estäis hyvää hänest' uskomasta?
Ei omasta, vaan teidän oikustanne
siis vanha, koeteltu mielipide,
mi mulla hänest' on, mun tulis muuttaa?
En nainen ole. Kun siis _tähän asti_
oon häneen luottanut, myös _tänään_ luotan.
TERZKY.
Miks _hänet_ juuri? Lähettäisit toisen.
WALLENSTEIN.
Ei toisia, ei, hänet valitsin.
Hän kelpaa toimeen, siks sen hälle soin.
ILLO.
Hän kelpaa, kun on italialainen.
WALLENSTEIN.
Niin -- ette pidä heistä kummastakaan.[47]
Kun minä heitä ansionsa mukaan
rakastan enemmän kuin teitä muita
ja pidän parempina, senpä vuoksi
he ovat teidän silmätikkunanne!
Ei _minuun_ eikä minun asiaani
kateenne kuulu. Eipä heitä saata
vihanne silmissäni huonommiksi.
Vihatkaa, rakastakaa halun mukaan,
mä kyllä tiedän, mihin kukin kelpaa.
ILLO.
Ei lähde hän -- Mä vaikka vaununpyörät
murskaksi lyötän hältä.
WALLENSTEIN.
Taltu, Illo!
TERZKY.
Myös Questenberg,[48] kun täällä oleskeli,
yhäti seurusteli hänen kanssaan.
WALLENSTEIN.
Sen tiesin minä sekä luvan annoin.
TERZKY.
Myös tiedän, että salaviestejänsä
lähettää hälle Gallas.
WALLENSTEIN.
Sit' en usko.
ILLO.
Et näe näkevillä silmilläsi!
WALLENSTEIN.
Et luottamustani saa järkkymään,
sen perustana näät on syvin tiede.
Jos pettää hän, on koko tähtitaito
valhetta. Sillä kohtalo on taannut,
hän ett' on uskollisin ystäväni.
ILLO.
Myös takeit' onko takuun varmuudesta?
WALLENSTEIN.
Elämän hetki sattuu, jolloin on
inehmo tavallista lähempänä
maailmansielua ja kohtalolta
vapaasti kysyä voi. Moinen hetki
se oli, kun mä puuhun nojaten
yöll' ennen taistelua Lützenin
silmäilin mietteissäni tasangolle.
Sumussa loimus synkät leiritulet,
kumea asehäly, vahtein huuto
ne yksin häiritsivät hiljaisuutta.
Ohitse sielun silmäin kulki silloin
minulla koko entiselämäni
ja vastainen, ja aavistava henki
yhdisti kaukaisimman vastaisuuden
seuraavan aamun kohtaloon. Mä silloin
puhelin itselleni: "Sinä käsket
niin useita! Ne sinun tähtiäsi
seuraavat, niinkuin suuren arvan varaan
kaikkensa sinun varaas jättävät
ja ovat nousseet sinun onnes laivaan.
Vaan tulee päivä, jolloin nämä kaikki
toisistaan kohtalo taas erottaa
ja harvat pysyy sulle uskollisna.
Tahtoisin tietää, ken on uskollisin
kaikista, jotka leiriss' ovat nyt.
Suo merkki, kohtalo! Se olkoon _hän_,
huomenna joka mulle rakkautta
ensiksi osoittaa!" Näin itsekseni
mä ajattelin sekä uneen vaivuin.
Uneksin joutuneeni taisteluun.
Ahdinko oli suuri. Ampuivat
minulta ratsun, suistuin maahan, suoraan
mun ylitseni ajoi ratsumiehet,
ja siinä ähkyin lailla kuolevan
kavioniskuin aivan ruhjomana.
Äkisti nosti minut käsivarsi,
Octavion se oli -- heräsin,
päiv' oli jo -- hän seisoi edessäni.
Hän sanoi: "Veli, älä tänään käytä
entistä papurikkoasi! Ota
valitsemani varma ratsu tämä!
Tee mulle mieliksi! Sain varoituksen
unessa." Senpä ratsun nopeus
Banérin huoveista mun pelastikin.
Mun orpanani papurikoll' ajoi --
en miestä, ratsua sen koommin nähnyt.
ILLO.
Vain sattumus.
WALLENSTEIN (painokkaasti).
Ei ole sattumusta;
mi meist' on sokeata sattumaa,
lähteistä syvimmistä nousee. Mulla
on vahvistettu varmuus, että _hän_
on hyvä enkelini. Eikä nyt
sanaakaan enää!
(Lähtee.)
TERZKY.
Lohdutuksekseni
jää pantiksemme tänne sentään Max.
ILLO.
Ei hengissä hän täältä hievahdakaan.
WALLENSTEIN (seisahtuu ja kääntyy takaisin).
Älkäätte olko niinkuin naiset, jotka
palaavat ensi sanaans' aina, milloin
puhuttu järkeä on tuntikaudet! --
Ei ole teot, aatteet ihmisen
kuin aallot sokeat. Vaan maailmansa
sisäinen -- syv' on kaivos; ikuinen
sen syvyydest' on niillä kuohuntansa.
Niin välttämättömät kuin heelmät puun
ne ovat, sattumus ei muuta niitä.
Jos meist' on nähty sisin, kaiken muun,
tahtomme, toimintamme, tietää siitä.
(Poistuvat.)