MAX (lähestyy häntä).
Kenraali --
WALLENSTEIN.
Kenraalis en ole enää,
jos sinä upseeri oot keisarin.
MAX.
Siis varmastiko jätät armeijan?
WALLENSTEIN.
Jo jätin keisarin mä palveluksen.
MAX.
Ja armeijanko hylkäät?
WALLENSTEIN.
Entistäkin
lujemmin nyt se minuun liittynee.
(Istuutuu.)
Niin, Max. En ennen sun ois tietää suonut,
kuin lyönyt oisi toimimisen hetki.
Nuoruuden terve vaisto valitsee
helposti oikean, ja iloistapa
on itse arvostella harkiten,
kun ratkaisun voi tehdä epäilyttä.
Vaan kahdesta jos pahast' ilmeisestä
valita täytyy toinen, jolloin sydän
velvollisuuden monen kamppaillessa
ei ehjäks jäädä voi, on onni päästä
valitsemasta, pakkokin on armo. --
On pakko nyt. Äl' yhtään katso taakse!
Apua siit' et saisi. Katso eespäin!
Äl' arvostele! Ryhdy toimimaan! --
Tuhoni on jo hovi päättänyt,
ja siksi tahdon ehtiä sit' ennen. --
Liitymme ruotsalaisiin. Kunnollista
väkeä on ne, kelpo ystäviä.
(Keskeyttää odottaen Piccolominin vastausta.)
Sun yllättänyt olen. Älä vastaa!
Suon aikaa sulle koota ajatukses.
(Nousee seisomaan ja astuu taustaa kohti. Kauan seisoo Max
hievahtamatta, ollen mitä suurimmassa tuskassa; kun hän
liikahtaa, tulee Wallenstein takaisin ja seisahtuu hänen
eteensä.)
MAX.
Oi kenraali! Sä täysivaltaiseksi
mun tänään teet. En ole tähän saakka
tarvinnut itse löytää tietä, suuntaa.
Sinua tinkimättä seurasin.
Kun katsoin sinuun vain, niin tiesin tien.
Mun ensimäistä kertaa itseheni
nyt neuvot vetoamaan, vaadit mua
sinua kuulemaan tai sydäntäni.
WALLENSTEIN.
Hellästi kohtalos on tuuditellut
sinua tähän asti, leikkien
sait täyttää tehtäväs ja tyydyttää
kauniita taipumuksias ja aina
sydämin ehjin toimia. Vaan toisin
täst'edes käy. Tiet eroo vihamielin.
Velvollisuudet joutuu ristiriitaan.
Nyt alkaa sota, puolta ystäväs
tai keisaris sun täytyy pitää.
MAX.
Sota!
Se kauhistaa kuin taivaan vitsaukset,
myös hyv' on, kohtaloa niinkuin nekin.
Hyv' onko sota, jolla keisaria
nyt uhkaat käyttäin hänen armeijaansa?
Oi taivaan Luoja, minkälainen muutos!
Sopiiko näin mun haastaa sulle, joka
pysyvän pohjantähden lailla[44] olet
elämänohjeenani loistanut!
Oi, mitä povessani rikki lyöt!
Mun onko pakko sinun nimeltäsi
evätä vanha kunnioitus, mikä
on minuun juurtunut, ja jättää pyhä
tää tottumus: ain' olla kuuliainen?
Ei! Älä minuun käännä kasvojasi!
Jumalan kasvoina niit' aina pidin,
ne minuun tehoomast' ei heti lakkaa;
viel' aistejani vallitset, vaikk' onkin
vapaaksi sielu päässyt verta vuotain.
WALLENSTEIN.
Max, kuule!
MAX.
Luovu aikeestas! Oi, luovu!
Kas, puhtaat, jalot piirtees viel' ei tästä
teosta tuhoisasta yhtään tiedä!
Se tahrasi vain mielikuvitukses,
viattomuus ei tahdo pakoon mennä
yleväkatseisesta olennostas.
Pois musta tahra, tuo sun vihollises!
Se silloin ollut on vain paha uni,
jokaisen varman hyveen varoittaja.
Semmoiset hetket ihmisluonnoll' olkoon,
vaan voitto täytyy jalon tunteen saada.
Ei, _niin_ et uraas päätä. Sehän saattais
jo kaikki meille suodut suuret lahjat
ja kaikki valtakyvyt häpeään
ja myöntäis oikeaksi harhaluulon,
jok' uskoo, ettei ole vapaudessa
jaloutta, sekä heikkouteen vain turvaa.
WALLENSTEIN.
Saan kovan moitteen varmaan maailmalta.
Jo itselleni sanoin, mitä saatat
sanoa sinä. Ken ei, jos vaan voisi,
viimeistä tiukkaa välttäis! Mutta tässä
valintaa muut' ei ole olemassa
kuin: väkivaltaa tee tai sitä kärsi --
On laita niin. Ei muuta tietä mulla.
MAX.
No, hyvä! Paikkas pidä väkisin,
rupea vastustamaan keisaria,
tee, jos on pakko, julkikapinakin,
en kiitä sitä, vaan voin anteeks antaa,
voin, mit' en hyväksykään, kanssas jakaa.
Vaan sinust' älköön tulko -- _kavaltajaa_!
Nyt sanoin sen. Ei kavaltajaa! Mihin
hairahtuu voimassansa rohkeus,
ei ole kohtuutont', ei virhekään.
Oi, tää on aivan toista -- tää on mustaa,
oi, mustempi ei ole helvettikään!
WALLENSTEIN (otsa synkissä rypyissä, mutta maltillisesti).
Valmiina nuorisoll' on heti sana,
pidellä vaikea kuin veitsen terä;
kuumasta päästään nuoret sieppaa mitan
asiaan, jok' on oma tuomarinsa.
On oitis inhaa taikka arvokasta
ja pahaa taikka hyvää heistä kaikki --
ja mitä tuopi mielikuvitus
hämäriin nimiin näihin haaveellista,
sen nuoret omistavat asioille
ja olennoille. Maailma on _ahdas_,
mut aivot _avarat_. Niin helpostihan
asuvat rinnatusten ajatukset,
mut asioill' on tungos päällä maan;
saa toinen toisen tieltä syrjään mennä,
ken pois ei tahdo, muita poistakoon;
tääll' otellaan, saa voiton voima vain. --
Niin, toiveitta ken kulkee elämänsä,
päämäärät itseltään ken kieltää, hänpä
keralla asuu salamanterin
tulessa kevyessä,[45] puhdas on
puhtaassa elementiss' eläen.
Aineesta karkeemmasta loi mun luonto,
maan puoleen mua vetää mielihalu.
Pahalle hengellepä kuuluu maa,
ei hyvälle. Vain yleis-antimia
ylhäältä suovat meille jumalat;
iloksi valo on, ei rikkautt' anna,
ei tavaraa saa heidän valtiossaan.
Vääriltä voimilta, jotk' ilkeöinä
maan varjoiss' asuvat, on jalokivi
ja kallis kulta meidän voitettava.
Ei uhritta saa heidän suosiotaan,
eik' ole heidän palveluksestansa
palannut ketään puhdassieluisena.
MAX (painokkaasti).
Oi, niitä valheen voimia sä pelkää!
Ne syövät sanansa. Ne vilpin henget
ne pettää sinut, vetää kadotukseen.
Äl' usko niitä! Sua varoitan --
Velvollisuutees palaa! Voit sen! Minut
lähetä Wieniin! Solmia mun suo
välillä sun ja keisarin tuo rauhas!
Ei tunne sua hän, vaan minä tunnen,
hän sua katsova on niinkuin minä
ennakkoluuloitta, mä sulle tuon
takaisin keisarimme luottamuksen.
WALLENSTEIN.
Se myöhäist' on. Et tiedä, kuink' on käynyt.
MAX.
Ja jos ois myöhäistä ja kukistukses
vain rikos estäis, tulkoon kukistus!
Kukistu arvokkaasti, niinkuin seisoit!
Päällikkyys jätä! Poistu näyttämöltä!
Sen loistavasti tehdä voit, myös tee se
viattomaksi jääden! Olet kyllin
toisille elänyt sä, elä vihdoin
myös itsellesi, minä seuraan sua,
iäksi liityn sinun kohtaloosi --
WALLENSTEIN.
Se myöhäist' on. Kun täällä turhaan puhut,
jo taakseen jättää peninkulmapatsaan
toisensa jälkeen pikalähetit
sanaani vieden Praagiin, Egeriin. --
Mukaannu siihen! Teemme niinkuin täytyy.
Tehkäämme, mit' on pakko, arvokkaasti
ja lujin ottein -- Teenkö pahempaa
kuin Caesar, jonka nimen vielä tänään
maailman korkein[46] pitää omanaan?
Hän Roomaa vastaan johti legioonat,
jotk' oli Rooma hälle suojaks suonut.
Hukassa ollut ois hän miekatonna;
niin minäkin, jos aseet luovuttaisin.
On minuss', uskon, hänen henkeänsä.
Jos onnensa ma saan, niin syyni kestän.
(Max, tähän saakka oltuaan tuskallisessa kamppailussa,
poistuu nopeasti. Wallenstein katselee poistuvaa kummastellen
ja hämmästyneenä ja seisoo syviin ajatuksiin vaipuneena.)