KONSULI BERNICK. -- pakene?
OLAVI. Niin, minä lupaan, lupaan, isä.
KONSULI BERNICK. Ja minä lupaan sinulle, ettet sinä koskaan saa siihen
syytä. Tästä lähtien on sinun suotu varttua mieheksi ei _minun_
elämäntyöni perijänä, vaan ihmisenä, jota itseään oma elämäntyö
odottaa.
OLAVI. Ja saanko minä myös tulla, miksi tahdon?
KONSULI BERNICK. Saat varmasti.
OLAVI. Kiitos. Silloin minusta ei tule yhteiskunnan pylvästä.
KONSULI BERNICK. Vai _niin_? Miksi ei?
OLAVI. Ei, sillä minun mielestäni se on niin ikävää.
KONSULI BERNICK. Sinusta on tuleva oma itsesi, Olavi; sitten saa muu
käydä miten voi. -- Ja Te, Aune --
TELAKKAMESTARI AUNE. Minä tiedän jo sen, herra konsuli; minut
eroitetaan toimestani.
KONSULI BERNICK. Me pysymme yhdessä, Aune; ja antakaa minulle
anteeksi --
TELAKKAMESTARI AUNE. Kuinka? Laiva ei tänä iltana lähde.
KONSULI BERNICK. Se ei lähde huomennakaan. Minä annoin Teille liian
lyhyen määrä-ajan. Se täytyy tarkastaa perinpohjaisemmin.
TELAKKAMESTARI AUNE. Se tehdään, herra konsuli -- ja niillä uusilla
koneilla.
KONSULI BERNICK. Se on oikein, Aune. Mutta perinpohjin ja rehellisesti.
Täällä meillä on niin paljon, joka vaatii perinpohjaista ja rehellistä
korjausta. Hyvää yötä nyt, Aune.
TELAKKAMESTARI AUNE. Hyvää yötä, herra konsuli; -- ja monet, monet
kiitokset! (Poistuu ulos oikealle.)
ROUVA BERNICK. Nyt he kaikki ovat menneet.
KONSULI BERNICK. Ja me olemme yksin. Minun nimeni ei loista
tulikirjaimin enää; kaikki kynttilät on sammutettu ikkunoista.
NEITI HESSEL. Tahtoisitko, että ne jälleen sytytettäisiin?
KONSULI BERNICK. En mistään hinnasta maailmassa. Missä minä olenkaan
harhannut! Te kauhistutte, kun saatte sen tietää. Nyt tuntuu kuin
olisin selvinnyt tajuihini myrkytyksestä. Mutta minä tunnen sen, --
minä _voin_ tulla vielä nuoreksi ja terveeksi uudestaan. Oi, tulkaa
luokseni, -- lujemmin ympärilleni. Tule, Betty, tule Olavi, poikani! Ja
sinä, Martta; -- on aivan kuin en olisi sinua nähnyt moneen vuoteen.
NEITI HESSEL. Et, sen minä uskon. Teidän yhteiskuntanne on
vanhainpoikain yhteiskunta; Te ette näe naista.
KONSULI BERNICK. Totta, totta; ja juuri siksi, -- niin, se on päätetty,
Lona, -- sinä et matkusta Betyn ja minun luotani pois.
ROUVA BERNICK. Niin, Lona, sitä sinä et saa tehdä!
NEITI HESSEL. En toki. Kuinka voisin antaa anteeksi itselleni, jos
lähtisin Teidän, nuoren parin luota, joka juuri perustaa kotiaan? Enkö
minä ole kasvattiäiti? Minä ja sinä, Martta, me vanhat tädit --. Mitä
katselet?
NEITI BERNICK. Kuinka taivas selkenee. Mikä kirkkaus merellä!
»Palmupuulla» on onni matkallaan.
NEITI HESSEL. Ja onni matkassaan.
KONSULI BERNICK. Ja me -- meillä on pitkä ja vakava työpäivä edessä;
varsinkin minulla. Mutta tulkoon se vaan; liittykää lujasti
ympärilleni, te uskolliset, totuutta rakastavat naiset. Senkin olen
näinä päivinä oppinut: Te naiset, te olette yhteiskunnan tukipylväät.
NEITI HESSEL. Silloinpa olet oppinut huonon viisauden, lanko. (Laskee
painavasti kätensä hänen olalleen.) Ei, tiedätkös; totuuden ja vapauden
henki, -- ne ovat yhteiskunnan pylväät.