Mamman kuolema.
Harry palasi kotiinsa pää täynnä suuria unelmia.
Hän meni mamman sairasvuoteelle ja huudahti:
-- Nyt mamman pitää tulla terveeksi!
Samassa hän huomaa sopimattomaksi äänekkään käytöksensä ja kumartuen
mammaa vasten hän kuiskaa:
-- Minä olen löytänyt suuren onnen.
Mamma ikäänkuin pakosta sähköittyy ja hänen riutuneilla kasvoillaan
näkyy kummaa uteliaisuutta. Harryn tukemana kohoaa hän istumaan. Ja
katsoo kysyvästi hiilenhehkuvilla silmillään Harryä.
-- Olen omistanut suuren aatteen ja sen mukana suuren onnen, kertaa
vielä Harry.
-- Minkä, lapseni?
-- Kansallisuusaatteen.
-- Se on?
-- Fennomaanian.
Harry hiukan vavahti tuota sanoessaan ja hänen poskilleen läikähti
runsaasti verta.
-- Mutta...!
Mamma samassa kirkaisee ja putoaa takaisin vuoteeseensa.
Sillä Harrynkin kädet pettivät eivätkä jaksaneet kannattaa häntä.
Sieltä vuoteesta hän nyt katsoo Harryä suurin pelokkain silmin ja
silmävalkuaisiinkin kohoaa punaista tuskan verta.
-- Kautta maan ja taivaan! Oletko enää järjelläsi? parahtaa mamma, käy
nyt hirvittävän kalpeaksi ja uhkaa kädellään Harryä.
Harry selittää laajasti. Vaivoin sitä mamma jaksaa kuunnella.
Mamman silmissä on suuria suolaisia kyyneleitä, mitkä jäävät laihoille
kasvoille niitä polttamaan.
-- Sinä, kulta mamma, olet ruotsalainen kaikelta verelläsi. Ja vielä
vanhaa hienostunutta ruotsalaista verta. Kaikki sinun kantavanhempasi
ovat ruotsalaisia. Sinä luonnollisesti rakastat maatasi ja kansaasi.
Juuri niin minäkin _nyt_ teen. Sillä arvaappa! Kävin kirkonkirjoista
lukemassa minäkin oman sukuni historian. Ja sillä suvulla ei
ole muistomerkkeinä vanhoja riimukiviä eikä rakkaan-rakkaita
aateliskartanoita niinkuin sinun suvullasi. Se on vaatimaton,
yksinkertainen, paljas, alkusuomalainen suku. Jo kahden polven takaa
tapasin kantaäiteinäni suomalaiset naiset _Pietilä, Karhu, Poropudas_.
Sen pitemmälle ei luettelo mene. Mutta ne edelliset polvet osaa arvata
ilman luetteloitakin. Sillä sukumme kantaisä tässä kaupungissa
viidennessä polvessa on räätäli _Nikkilä_ Sotkamosta, josta Isonvihan
aikana kulkeutui tänne rantamaahan. Muuta ruotsinmaalaista ei ole
koko suvussamme kuin sinä yksin. Kaikki muut paljaita tshuudeja.
Pappakin! Ajatteleppa sitä, mamma... Oi, ajattele, eikö minulla ole
velvollisuuksia näitä vainajia kohtaan? Enkö ole rotuihmisenä täysi
mongooli...?
-- Sinä olet siis nyt kuin maisteri Tervo?
-- Olen.
Mamma ponnistaa viimeiset voimansa, kohoaa kuin taistelukentällä
haavoittunut soturi suurella vaivalla istualleen ja tehden ankaran
liikkeen kädellään huutaa Harrylle:
-- Pois!... Pois!...
Samassa putoaa takaisin vuoteeseen, pyörtyy ja korisee tainnoksissa.
Harry puree verensä kylmiksi. Sillä tämän taistelun täytyy loppua hänen
voittoonsa.
Rauhallisesti virvottaa hän mammaa. Ja hän pysyy ihmeteltävän rohkeana.
Kun mamma tointuu, on silmistä uhma poissa.
-- Jos mamma tietäisi, miten minä nyt olen onnellinen, niin mamma itse
kehottaisi minua jatkamaan edelleen sitä polkua, mille nyt olen jalkani
astunut. Niin, kulta mamma. Vai tahtooko mamma, että minustakin pitäisi
tulla samallainen väsynyt, onneton mies kuin pappa on?
Mamman silmät jo kirkastuvat.
-- Voi, rakas Harry ... en sitä soisi!
-- Mutta sillä vanhalla pohjalla minusta tulee se ... tulee varmasti.
Voin silläkin ehkä kohota huomattavaankin virkaan, mutta sisällisesti
särkyneenä ja moraalisesti mädänneenä. Sen minä jo kyllä tunnen. Yksin
tämä uusi aate minut pelastaa ... yksin tämä eikä mikään muu. Samalla
kuin pelastan kansaani, pelastan itseni. Nyt on minulla voimaa, on
rohkeutta ja tarmoa. On niin paljon, että itsekin siitä iloitsen. Ja
ell'ei tällainen ammottava kuilu olisi sinun, kulta mamma, ja pikku
Harrysi välillä, niin olisin omissa silmissäni maailman onnellisin
ihminen. Tämä kansallisuusaate ikäänkuin olkapäistä nostaa minua
ylös ... ylös! Mutta voi minua, jos takaisin vaivun ja entiset polkuni
uudelleen alotan.
Mamma tarttuu laihoilla käsillään Harryyn ja puhuu silmät kyyneleissä:
-- Jos olet onnesi löytänyt, niin pidä se. Mutta nyt on välisi mamman
kanssa ... miksi sentään näin pitää olla?
Mamma valittaa ... valittaa.
-- Kyllä ymmärrän sinua, mamma. Sinä näit minussa enemmän kuin ihmisen,
enemmän kuin pojan. Näit minussa isänmaasi, näit kansasi, kaikki,
kaikki. Ja nyt kaikki tämä kalleus omissa silmissäsi sinulta häviää,
kun minä muutun fennomaaniksi. Tuo sanahan tietysti kaikuu _sinun_
korvissasi kuin vuossataisen pitkä, kiljuva hyi-huuto.
-- Niin ... niin ... niin, nyyhkii mamma.
-- Se oli sinun onnettomuutesi, että sinut kiskaistiin Ruotsin
ruokamullasta ja istutettiin Suomen soraan. Sillä soraahan on tämä
meidän sukumme sinullaiselle hienostuneelle puutarhakasville. Eivätkä
täällä tuule Ruotsin tuulet eivätkä täällä kuki Ruotsin kukat. Vaikka
ne nimeltään olisivatkin samat. Se oma hieno kotoinen tuoksu on
poissa ... poissa!
-- Nyt sen minäkin tunnen sen erotuksen. Oi, mamma, miten liikuttava on
tämä elämä, miten monimutkainen! Poika löytää onnensa siinä, missä äiti
on sen hukannut. Ei kukaan voi ratkoa veren siteitä. Pohjatunne on
meillä kummallakin sama. Sillä me molemmat rakastamme palavan-palavasti
omaa kansaamme. Ja juuri tästä syvästä, pyhästä tunteesta kasvaa meidän
välillemme onnettomuus. Eikö se ole ihmeellistä ... eikö?
Mamma itkee ja syleilee Harryä. Hän puristaa häntä ikäänkuin tahtoisi
hänestä imeä vielä viimeisen tunnelman siitä Harrystä, joka ennen oli.
Sillä tämä uusi Harry on hänelle vierottava.
-- Silloin kun sydämeni kylmästä värisi ja papan huikenteleva elämä
nosti kauhun väreet selkäpiitäni karmimaan, silloin oli minulla sinut,
johon suruni poissuutelin. Mutta nyt sinäkin hylkäät kaiken sen
kauniin, jonka kultatarjottimella sinulle kannoin. Hylkäät, hylkäät.
Olen osani loppuun näytellyt. Ja joudan kuolla. Sillä kaikki, mitä olen
rakentanut, ei kestänyt edes kuolemaani asti. Omien silmieni edessä
juoksee elämäntyöni umpeen kuin vako santaan. Oi, Harry! Miten
katkeraa, katkeraa?
Mamma lausuu lopun sydäntä vihlovalla tuskalla.
-- Mutta, kulta mamma. Onko pikku Harrysi elämän onni sinulle rakas?
-- Vielä nytkin, vaikka näinkin teet!
-- Niinpä et voi minua kirota etkä luotasi poisajaa. Sillä se suuri
sielun kysymyshän on meillä molemmilla yksi ja sama. Erotus on vain
siinä, että sinä rakastat Ruotsin kansaa ja minä Suomen kansaa. Mutta
rakkaus _omaan_ kansaan on meillä molemmilla pyhä ja palava.
-- Sinä et siis tunne mitään veren siteitä Ruotsin kansaan etkä
velvollisuuksia sitä kohtaan?
-- En.
-- Laupias luoja! Näin pitkälle olemme erkauneet!
-- Niin nyt olemme.
-- Ja minä sentään ennen ilosta värähtelin, kun sinun silmissäsi olin
näkevinäni minun oman ruotsalaisen sukuni hiilenhehkuvat silmät ... ja
omat silmäni. Minä join niiden katseesta elämän onnea ja sain siitä
voimaa paljon kestämään elämän taakkaa. Sinun kasvoissasi olin
tuntevinani oman isäni hienot piirteet ja sinun suunseutusi on
äidiltäni perinnöksi saatu. Miten selität tämän, rakas Harry?
-- Astia voi olla lainattu, mutta sen sisällys on kotitekoista.
Ulkomuotoni voi olla ruotsalainen, mutta vereni on suomalainen.
-- Oi, rakas Harry. Olen täällä karussa ja tylyssä Suomessa yli
kaksikymmentä vuotta värähdellyt kotimaan ikävää. Siihen ikävään on
hukkunut minun elämäni. Ja siihen ikävään minä kuolenkin. Mikä autuas
onni, jos vielä kerran näkisin Vennernin aallot ja Trotorpin
pyökkipuiston! Jos kuulisin ruotsalaisen kielen sorinan ja saisin
puristaa lämpöisiä kotoisia ruotsalaisia käsiä. Jos keuhkoihin
kerrankaan vielä sattuisi ruotsalaista ilmaa. Tätä kaikkea kaunista ja
kallista jumaloin sinussa, kun muussa en saanut jumaloida. Mutta nyt
sinäkin jyrkästi kiellät olevasi ruotsalainen. Vain tätä minulta
puuttui ja onnettomuuteni on nyt kukkuramitassa... Mutta sinä, Harry,
tunnet olevasi onnellinen?
-- Tunnen ... tunnen.
Mamma painoi kätensä ristiin Harryn kaulaan ja puristi rakkaasti.
-- Mutta et sentään sitä kiellä, että minä olen sinun äitisi?
-- Voi, kulta mamma. Kuinka sitä voisin kieltää?
-- Niin. Sinä löydät onnen minun onnettomuudestani. Sinä, poikani!
Siksi tulin minä onnettomaksi, kun liiaksi rakastin omaa kansaani.
-- Et siksi, mamma. Vaan siksi, että sinä _hylkäsit_ oman kansasi ja
muutit vieraalle maalle.
-- Minäkö hylkäsin kansani? kysyy mamma ihmeissään.
-- Kuinkas muutoin? Jos minäkin nyt hylkään kansani, suomalaisen
kansani, niin tulen samaten onnettomaksi. Sinä rakastit Ruotsia
Suomessa ja siitä traagillinen ristiriitasi. Jos minäkin niin teen,
niin varmasti kuljen surun teitä.
-- Mamma, rakas Harry, on kärsinyt pitkän -- pitkän elämän tuskan.
Toisinaan, jos minulla oli siivet, olisin lentänyt yli Pohjanlahden,
istunut Trotorpin pyökkipuistoon ja laulanut siellä ulos mustan
murheeni. Minä itse en saanut siipiä, mutta minä yritin niitä sinulle
kasvattaa. Se oli elämäni lopullinen unelma, että sinä vielä kerran
muuttaisit Ruotsiin, ostaisit rakkaan Trotorpimme, liittäisit nimeesi
von Löwenhjelm ja siellä jatkaisit sitä vanhaa sukua äidin puolelta. Ja
tämän unelmani aioin sinulle kuolinvuoteellani julkilausua. Ja minä
ennen varmasti uskoin, että vaikka pappa ei tahtonut muuttaa, niin sinä
sen teet. Mutta nyt meni kaikki nurin...
-- Tämänkin muukalaistetun nimeni Nicander aion hyljätä ja ottaa suvun
vanhan nimen: _Nikkilä_.
-- Herra Jumala! parahti mamma ja meni taas tainnoksiin.
Ja siinä hän pysyi pitkän aikaa.
Jo säikähti Harry sydänjuuria myöten ja hän ymmärsi, että tuo viimeinen
oli tarpeeton tunnustus.
Mutta kotvan takaa aukeavat taas mamman silmät. Sameina ja surullisina.
Harry suutelee mammaa, joka hymyilee.
Nyt mamma tekee viimeisen voimanponnistuksen ja puhuu:
-- Rakas, kulta Harryni. Kohta on mamma poissa. Mutta sinä jäät. Pidä
onnesi! Minä siunaan sinua, ainoa lapseni. Ja Suomellekin annan
anteeksi kaikki ... kaikki. Ja papalle...
-- Kiitos, kulta mamma!
Ja Harry painaa huulensa mamman huulille ja kädestä puristaa.
-- Miten ihanaa sentään kuolla sinun suudelmaasi...! Hyvästi, rakas
Harry. Sinä, kuolema, tulet tervetulleena minulle kuin kevät-tuuli.
Hiljaan tulet. Mutta, Harry, soita minulle ruotsalainen jäähyväislaulu.
En tahdo surullista ... vaan kevään kirkasta... Jos elämä olikin
raskas, niin olkoon kuolema keveä.
Harry menee horjahtavin askelin soittokoneelle ja täyttää mamman
pyynnön soittamalla Nicanderin: "Mitt lif är en våg."
Ja sen säveleissä alkaa mamman kuoleman kamppailu.
Kun laulu on loppunut, nousee syvä hengitys mamman vatsanpohjasta asti.
Siinä samassa hän menee tainnoksiin.
Harry hellän-osanottavasti seuraa mukana ruumiin joka värettä.
Sieltä alhaalta se syvä hengitys vähitellen ylenee rintaan ... nousee
pitkin henkitorvea ... saapuu suuhun. Kunnes kohoaa ilmarakoksi
huulille, missä räjähtää rikki.
Mamma on kuollut.
Harry seisoo kuin tajuttomana. Kunnes purkaupi murheinen mieli syvään
itkun nyyhkytykseen.
Kun Harry painaa kiinni kuolleen silmät, pursuaa niistä ulos suuri
suolainen kyynel.
Sen kyyneleen Harry ymmärtää.
-- Mamma-raukka! Sinä hylkäsit maasi ja kansasi ja niiden mukana oman
onnesi. Näin on sinulle paras...
Niin selittää Harry tuon katkeran suolaisen kyyneleen.
Sitten hän ilmoittaa talon palvelijoille kuoleman ja lähettää hakemaan
valtioneuvosta.
Mutta itse hän menee kamariinsa.
Siellä hän etsii esille Kalevalan ja vanhoja suomalaisia kuvia.
"Muinais-suomalainen nainen" lukee hän muutaman kuvan alta.
Siinä se kai on Heta Antintytär Poropudas. Puukko vyöllä,
metallilankakoristeinen hame, tulusraudat kupeella, pitkä poimuinen
liina päässä ja suuri metallisolki rinnassa leuan alla. Tuohivirsut
jaloissa. Ja suussa tietysti kiroussanoja.
Ja tällaiseksi Harryn mielikuvitus piirtää kantaäitinsä.
Tämä on turanilaista kulttuuria, huokaa hän.
Harry asettaa siihen rinnalle mamman valokuvan kabinettikoossa.
Hienon-hieno maailmannainen. Tukka koottu komealle sykkyrälle
päälaelle. Mustassa kahisevassa silkkipuvussa monine rimpsuineen.
Kultainen rannerengas jalokivineen kädessä. Valkeissa ohuissa sormissa
paksut kultasormukset. Suu supussa ja kulmakarvat maalatut.
Heta Antintytär Poroputaan veri kulkee häneen -- Harryyn -- Freya
Ingeborg Berenice von Löwenhjelmin ruumiin läpi...
Harry hiukan säpsähti tätä metamorfoosia.