XIV.

Kääntymys.

Pappila on kaupungin keskellä mäellä. Suuri synkkä talo, missä on

korkea hakkaamattomasta kivestä tehty kivijalka ja se muurisavella

rapattu. Autio jylhä kaikkea persoonallisuutta puuttuva yksikerroksinen

puurakennus on sen päälle nostettu. Päältä nähden on talo kylmä ja

kolkko.

Pihaan mennessään valtaa Harryn sama tunnelma kuin menisi hän pimeään

kosteaan kellariin.

Suuret korkeat puiset rappuset ulkona eivät suinkaan tee hienoa

vaikutusta. Ovat kuin siihen mielen masennukseksi viskatut.

Hän tulee pimeään eteiseen, riisuutuu, saa käsiinsä vanhan palvelijan,

joka niiaa kuin pieni tyttö.

Tuntee kai Harryn. Samassa on hänelle jo pokkuroimassa liukas rovasti,

valkohiuksinen ja sankalasiniekka vanha herra.

Se lepertelee pehmeästi, kumartelee, käsillään viittaileepi, näyttelee

salonkimiestä niin hyvin kuin se papille luonnistaa.

-- Kuinka herra valtioneuvos voipi? kysyy hän.

-- Ja nuoren herran mamma sitten ... rouva valtioneuvoksetar?

-- On kipeä.

-- Voi voi!... ah!... vai kipeä ... sepä minua vasta surettaa...!

-- Kiitän osanotostanne, herra rovasti.

-- Ja mikä kunnia nähdä maisterikin kerran meillä ... täällä pimeässä

pappilassa. Mies, joka jo on ehtinyt ulkomaat matkustaa ja tulla

runoilijanakin tunnetuksi. Minäkin nuorena runoilin. Onnittelen

maisteria. Tehkää hyvin ja sisälle!

Kohta höyryää Harryn nenän edessä kuuma kahvi ja siinä sivulla

kullankellervä punssikarahvi.

He maistavat, tutustuvat, lämpenevät. Rovasti rupeaa jo laulamaan

vanhoja ylioppilaslauluja.

Sillä hän tahtoo panna paraansa Harryä huvittaakseen.

Kyselee sitten arasti puolue-elämääkin pääkaupungissa ja tekee

viittauksen Snellmaniin.

-- On liian raju mies! määrittelee rovasti ja sormellaan pöytään

naputtaa.

Sitten nuuskaa, aivastaa ja nauraa. Kilistää, ryyppää ja taas laulaa.

Kunnes lähtee astumaan huoneen lattiaa laulaen, pullistaa rintaansa,

toisinaan hypähtää kuin pieni poika. Ja on veikeä ja hauska.

Sillä taloon on tullut suuri ilo, kun valtioneuvoksen nuori herra on

vieraana.

-- Herrassöötinki on tietysti punainen "sveessi?" kysäisee yks kaks

rovasti ja jää alahuuli lerpallaan odottamaan vastausta.

Harry sivuuttaa kysymyksen pyytämällä nähdä kirkonkirjoja.

-- Mutta kautta kaiken! Mitä maisteri niillä tekee?

-- Tarkastan omaa sukuani.

On niitä suuria ja paksuja nahkakantisia kirjoja siellä

arkistohuoneessa, mikä samalla on kansliana, kokonainen pino. Niiden

kannet ovat kellervää parkittua vuotaa ja selkä vieläkin lujempaa

nahkaa.

Rovasti etsii sen oikean kirjan, avaa, hakee, näyttää sormellaan

Harrylle ja käskee lukea.

-- Siinä on Nicander-suku kuin haudastaan ylöskiskottuna, puhuu hän.

Harry vavahtaa, punastuu ja hiukan hätääntyy. Mutta alkaa hiljaan

tutkia kirjaa...

Valtioneuvos ja ritari, tähdistönjäsen Mortimer Saladin Nicander ...

naimisissa Freja Ingeborg Berenice von Löwenhjelm af Trotorpin kanssa

Ruotsinmaalta Skaran hiippakunnasta ... isä kauppaneuvos Henrik Gustaf

Nicander ... puoliso Sofia Magdalena Granberg ... isoisä kauppias

Mathias August Nicander ... puoliso Lovisa Ulrika Pietilä ...

isänisänisä raatimies Petter Nicander ... puoliso Anna Katharina

Karhu ... isänisänisänisä räätälimestari Abraham Nikkilä, muuttanut

Sotkamon seurakunnasta ... puoliso Heta Antintytär Poropudas...

Harry ensin kalpenee. Mutta sitten yht'äkkiä hän käy ruusunpunaiseksi

ja hänen sielunsa läpi lyöpi kuin salama voimakas ilontunne.

Hän heittää hyvästin ja lähtee. Nyt on hänen elämänkatsomuksensa

ratkaistu.

-- Olen punainen "fenno", vastaa hän nyt rovastille.

Rovasti lyö ilosta kätensä yhteen ja tunnustaa, että hänkin on

suomenmielinen.

Samassa hän ikäänkuin katuu mielenpurkaustaan ja lisää Harrylle:

-- Kun olen köyhän talonpojan poika Kalajoelta.

Ja syrjäsilmällä Harryä pälyilee. Harry meni.

Nyt oli hän päässyt kuin painajaisen kynsistä. Hän on aitosuomalaista

heimoa ja vielä tervakansan jälkeläinen!

Hän oli keikkunut viime viikot kuin kuristusköydessä. Mutta nyt nuora

katkesi. Ja antoi hänelle mahdollisuuden hengittää vapaasti ja

miehekkäästi.

Hänen sielunsa paisui. Silmä näki nyt synkät suomalaismetsät

ruusuhohteessa aamuauringossa.

Snellman kohosi hänen eteensä kuin suuri vapauttaja mahtavassa

kirkastuksessa.

Kaikki, jotka puhuivat suomea, saivat nyt ikäänkuin juhlavaatteet

päälleen ja olivat pestyt ja puhdistetut.

Uusi avara selkeä maailma hänelle aukeni. Hän tunsi suonensa innosta

lämpenevän. Sillä kansallisuusaate virtasi hänen sieluunsa kuin

puhdistava aamutuuli sumuisen kostean yön jäljestä.

Nyt hän on surusta puhdistunut ja epäilyksestä ylennyt.

Nyt lähetti elämä hänelle kutsut suureen työhön elinvoimaisen aatteen

palveluksessa.

Hän oli taas löytänyt oman itsensä.

Kun hän vertasi entisiä mielentilojaan ja parhaintakin innostustaan

ruotsinkielen lumoissa, niin oli niissä mielentiloissa aina mukana

jotain epämääräistä kiihkoa, joka hetken kesti ja sitten laantui.

Mutta tämä uusi aate teki hänestä kokonaan uuden ihmisen. Antoi hänelle

uuden elämänvoiman. Joka solun ravitsi, joka suonen sähkötti. Ja kai

siksi, että hän oli viikkoja kärsinyt ja vapautustaan odottanut.

Kantaisä on sotkamolainen räätäli Nikkilä ja kantaäiti Heta Antintytär

Poropudas. Näissä nimissä on voimakasta ylimaan tuoksua ... on kuin

alkusuomalaista kotaelämää.

Tämmöiset perinnöt hänelle esivanhempansa antoivat. Ja määräsivät

syntyperällään hänelle ne velvollisuudet, jotka Snellman osakunnan

vuosijuhlassa nuorisolle kehitteli.

Nyt kun pappa oli hänelle kylmennyt, tuntui hänestä niin turvalliselta,

että hänellä oli selkänojana kokonainen kansa. Juuri siksi _tämä_

ratkaisu oli kahta lohduttavampi. Ja mahtavasti rohkaisi häntä.

Esivanhemmat nostivat hänet olkapäilleen, vaikka pappa työnsikin pois

luotaan. Kokonainen kansa puristi häntä syliinsä, vaikka lapsuuden koti

olikin hänelle kylmennyt.

Uusi lämpö syttyi hänen povessaan ja uusi rakkaus hulmahti siellä

polttavaan liekkiin.

Nyt hän rakasti Suomea ja suomalaista kansaa ja suomenkieltä.

Tämän uuden rakastettavan rinnalla jäi pappa pieneksi vanhaksi

kiukuttelevaksi ukoksi, joka eli täydessä henkisessä sokeudessa omasta

sukuperästään ... omasta kansastaan ... omasta kielestään.

Kerran kun Harry oli vielä koulupoika, otti pappa esille hienon-hienon

silkillä vuoratun lippaan, nosti sieltä ulos ritarimerkkinsä, jotka

hohtivat ja sädehtivät kiiltelevässä koreudessaan, ja hänen omat

silmänsä sädehtivät kilvan niiden kanssa, kun hän Harrylle luetteli:

Stanislauksen 2 luokan, Annan 3 luokan, Ruotsin Pohjantähdistön

ritarimerkki.

Perin-pohjin pappa ne Harrylle näytti ja sanoi lopuksi:

-- Kun Harrystäkin tulee korkea virkamies, niin on Harrylläkin

tällainen oma lipas ja tällaiset kalliit ja kauniit ristit.

Lapsellinen kiihko niihin Harryllä silloin jäi. Ja monesti jälkeenpäin

hän oli silmät hehkuen kuvitellut sitäkin aikaa, jolloin hänkin saisi

ensimäisen "tähtensä".

Silloin pappa seisoi koruineen vuorella. Mutta hän itse alhaalla

laaksossa.

Kun heillä aina kerran vuodessa oli suuret vieraspidot ja paljon

herroja ja paljon rouvia ja kaikki uhkui runsautta ja kiilteli korskaa

komeutta ja pappa oli puettuna lääninsihteerinvirkapukuunsa: pieneen

korumiekkaan, kaluunatakkiin kiiltonappeineen, tuntui Harrystä pappa

noiden toisten kuninkaalta, joka hovissaan piti vastaanoton.

Riemuisalla mielellä ja samalla kovasti ylpeillen Harry pappaa katseli

ja hän teki havainnon, että näkymätön kunnioitus pappaa kohti liiteli

huoneissa ja että vieraat rouvat ihastellen seurasivat silmillään papan

ukkomaisen keveitä liikkeitä.

Kun vieraat olivat menneet pois taas kerran, puhui pappa Harrylle: "Kun

vielä Harrykin on korkea virkamies, niin pitää Harry näin komeasti

puettuna näin komeita vieraspitoja".

Silloin pappa oli vuorella. Mutta Harry itse alhaalla laaksossa.

Kun Harry joskus kävi kuvernöörinvirastossa ja meni papan

virkahuoneeseen, näki hän siellä papan suuren viheriäverkaisen pöydän

takana istuvan pehmeässä nojatuolissa kirjoja ja papereita pöydällä ja

siinä edessään kaikellaisia kirjoitustoimeen kuuluvia hohtavia

esineitä.

Siinä hän istui kuin hallitseva ruhtinas kultakehäiset rillit nenän

nokalla. Ja selaili papereita. Sivuseinällä joku Venäjän keisareista

suurelta öljytaululta sotilaallisessa uljuudessaan katseli häntä,

kun hän laski kätensä soittokelloon ja helisti vahtimestaria. Se

nöyrän-nöyränä saapui. Ja kävi käskystä hakemassa valtioneuvoksen

puheille yhtä arkoja nöyrän-nöyriä alempia virkamiehiä eli n.s.

kanslisteja.

Toisinaan pappa niille julmana tiuski. Ne vapisivat ja punoittivat

hiusrajaansa asti.

Mutta kun he olivat menneet, nousi pappa tuoliltaan, taputti Harryä

poskelle ja puhui: "Näin Harrykin vielä hallitsee!"

Silloin pappa oli vuorella. Mutta Harry itse alhaalla laaksossa.

Nyt osat muuttuivat. Harry kohosi vuorelle. Mutta pappa jäi alhaalle

laaksoon. Ja pappa nyt siellä laakson pohjalla otti niin pieneltä

Harryn silmiin, jotka kantoivat joka ilmansuuntaan. Niin pieneltä, että

se Harryä säälitti.

Katukin, jota myöten Harry nyt kotiinsa astui, oli kuin kunniankuja. Ja

tervehtivät ihmiset kuin hattu kourassa kumartelevia alamaisia.

Sillä tänään hän oli saanut aivoihinsa kuninkaanajatuksensa: hän

nousisi koko läänissä yhdeksi suomalaisen puolueen merkkimiehiä!

Harry kulkiessaan vihelteli K.P.T:n marssia ja hymyili vastaantulevalle

rahvaanväelle.

Kun kauppaneuvos Fleege porvarikomeudessaan soopeliturkkiinsa

käärittynä ajoi vastaan parihevosillaan ja pysäytti ne pyytääkseen

Harryn ajopeleihinsä, puhui Harry hänelle suomea suun täydeltä.

-- Huru ä' de' nu! kiivailee kauppaneuvos silmät selällään, ärjäisee

kuskille ja työnsi Harryä pois kädellään.

Ei se epäkohteliaisuus Harryä lannistanut.

Niin juuri pitikin.

Sillä yksiin vaunuihin ei hän enää Fleegen kanssa mahdu.

Näin oli Harryyn puhaltanut puhdistuksen ja voiman henki. Kaikki

epämääräisyys ja hapuilu katosi kuin usva aurinkoa pakoon. Eipä hän nyt

enää kitunut, ei kärsinyt, ei torkkunut.

Selvänä ja täynnä raitista työtä oli edessä täysinäinen elämä.

Voimaa suoniin nousi; hermot ponnahtivat entiseen joustavuuteensa,

sillä tämä suuri kansallisuuden aate puhdisti hänet kuin

perinpohjaisessa kylvyssä.

Nyt hän on valmis päällikkö, joka etsii vain legionejaan.

Mutta nekään eivät olleet vaikeat löytää.

Niitä kulki tässä kadulla. Niitä ajeli siellä maantiellä. Niitä asui

pirtit täynnä viljavilla jokirannoilla. Ja niitä eleli tuhat-tuhat

määrin Pohjanmaan tasangoilla ja korkeavaaraisilla salomailla. Tässä

lähellä ja siellä kaukana -- kaukana.

Lämmin henki leyhki Harryn sydämessä yli koko läänin hyljätyn rahvaan.

Näin kohosi Harry vuorelle. Mutta valtioneuvos jäi alhaalle laaksoon.

Harry: Romaani kansallisen herätyksen ajoilta · 第 19 / 23 题