Pääkaupungissa.
Istutaan osakunnan vuosijuhlan pikkutunneilla. Tämä vuosijuhla on taas
yksi noita pohjolaisten parhaimpia, aaterikkaimpia juhlia. Sillä suuri
Snellman on ollut läsnä ja puhunut nuorille miehille leimuavia
mietteitään. Jo aikaa sitten oli hän poistunut. Mutta koko nuoriso eli
vielä siinä lumouksessa, jonka hän oli loihtinut. "Sveessit" olivat
allapäin kuin lyödyt koirat ja "fennot" remusivat voimakkaimmassa
juhlatuulessa. Maljoja juotiin, puhuttiin hiessä-päin, puhuttiin
pöydillä ja pöytien ääressä, naurettiin, vihellettiin ja mölyttiin.
Vanha pohjolainen juomataito esitti mestarinäytöstään. Välipalaksi joku
"veteraani" viskattiin tuolille ja kannettiin riemusaatossa ympäri
salia.
Yht'äkkiä nousee "sveessien" puolelta nuori kaunis mies tuolille ja
julistaa selvällä suomenkielellä:
-- Tahtovatko "fennot" ottaa vastaan proselyyttejä?
Hänelle vastataan "fennojen" puolelta K.P.T:n marssilla: "Jos sydän
sulla puhdas on".
Edelleen nuori herra jatkaa:
-- Niinpä julistan tässä kaikkien kuullen, että minä tästä illasta
lähtien olen punainen "fenno". Eläköön Snellman!
Hän siirtyy "fennojen" puolelle ja häntä seuraa kymmenkunta muuta. He
otetaan avosylin vastaan ja juodaan tervehdysmalja.
Se "uudestikastettu" on Harryn asunto-toveri, erään kuolleen
senaattorin poika ja ennen ollut yksi äkäisimpiä "sveessejä".
"Sveessit" ovat hiljaa kuin ruumishuoneessa. Ällistys on heidät lyönyt.
Mutta sitten nousee eräs heistä ja huutaa ruotsiksi puoleksi itkevällä
äänellä:
-- Ne civikset, joille ruotsinkieli on vielä kallis, siirtyvät pois
tästä salista toiselle puolelle.
Itse hän ensinnä lähtee ja häntä seuraa räiskyttävin kämmenin
ruotsalainen leiri ulos ovesta.
-- _Pereat fennomania!_ ärjäistään ovella kuin yhdestä kurkusta.
He saavat laseja selkäänsä. Mutta marssivat tahdissa läpi eteisen
toiselle puolelle rakennusta laulaen: "Hör oss, Svea".
Harry seisoo hajamielisenä ovella. Hän on saanut "kehotuspalkinnon"
osakunnan vuosijuhlassa runoistaan ja miettii nyt, kummalle puolelle
hän menisi. Ettäkö hänellä on siinä miettimistä?
Se se häntä itseäänkin hämmästyttää. Tuonne toiseen saliin häntä vetää
koko entisyys ... kaikki hänen lämmin rakkautensa ruotsinkieleen
ja -mieleen.
Mutta tähän saliin häntä pidättää tämä nyt eletty ilta ja se
sielullinen murros, joka parhaallaan hänen sisällään kuohuu.
Sillä tänä iltana hän ensi kerran kuuli ja näki suuren Snellmanin.
Nyt hän itse kuuli sen miehen puhuvan, jota hänelle monessa muodossa
ennen oli häpäisty.
Ja mitä hän puhui? Se painui syvälle Harryn sieluun.
Tähän asti oli Harry ollut niin sielullisesti varma ja hengeltään
terve. Sillä papan hänelle viitoittama elämäntie teki hänet liiankin
itseluottavaiseksi. Hän -- hän jos kukaan -- oli oikeutettu kantamaan
päätään korkealla... Elämä kukki hänen edessään ihanana ruusutarhana
ja hän nuori mies poimi siinä kauneimmat kukat. Aurinko paistoi
suoraan hänen sieluunsa ja lämmitti ja innostutti hänet suureen
elämänkutsumukseen.
Mutta nyt tuli tuo outo profeetta aivan kuin varkain hänen
ruusutarhaansa. Nousi siellä kauneimman hupihuoneen katolle ja huusi
sydäntä-vihlovasti:
-- Kaikki valhetta, nuori puutarhuri! Ruususi ovat verta vuodattavia
orjantappuroita.
Ja se se pani Harryn miettimään.
Tuo outo mies suomalaisuuden kylmiltä kallioilta toi mukanaan hänen
päiväpaisteiseen ruusutarhaansa kostean niljakkaan sumun ja peitti
hänet siihen.
Tästä sumusta hänen nyt piti selviytyä. Mutta miten? Siinä suuri ja
pelottava kysymys.
Kun Harry ensin näki Snellmanin, tunsi hän puoli-ivallista tunnetta
tuota vanhaa herraa kohtaan. Siinä se nyt oli se itserakas suupaltto
riitakukko, joka rakasti pukeutua koko hienosti. Siinä se meluaja ja
ainainen vastaanhangottelija.
Mutta Harry oli kuvitellut hänet hyvin kookkaaksi suureksi mieheksi,
jonka olkapäät ovat kuin vuoret ja pää kuin kuninkailla korkealla.
Ja nyt hänelle näytetään lyhyttä tanakkaa herraa, jolla on
vahvarakenteinen vartalo ja suuri pää sen nenässä. Aivan kuin rehtori
Heidemanilla. Ja kuiskataan: "Tuo on suuri Snellman!" Herra varjele! Ei
tuon uljaampi eikä komeampi! Kasvot pitkänpitkät ja alaleuka kuin
keksinkoukku ulostuva. Leveä otsa ja kalpea iho ... kaikessa hyvin
kaukana miehen kauneusihanteesta.
Entä kun hän rupeaa puhumaan? Ääni on jykevä ... eikä ensinkään
sointuva ... ei tunteellisesti värähtelevä eikä helise hienoimmissa
vivahduksissa. On kuin hän lienteästi änkyttäisi... tapaileisi
sanoja ... ja alaleuka toisinaan niin kumman hermokkaasti tärisee...
Mutta ... mutta siinä on kuitenkin syvä vakaumuksen voima ja mahtava
ajatuksen syvyys, mikä noin ahdistetusti ulospyrkii. Hänen puheensa on
kumman terävää, aina varmasti iskevää kuin vasaran naulankantaan. Se on
kuin jylhää ja juhlallista ukkosen jylinää pimeässä yössä. Ei kaunista,
mutta valloittavaa ja pakottaa kuuntelemaan.
Puheen terävä loogillisuus vie Harrynkin mukanaan. Ja se kuoleman
hiljaisuus, jossa puhetta kuunnellaan, lyö hänetkin juhlallisuudellaan.
Ja niin se hengen jättiläinen fennomaanian kylmiltä kallioilta viskaa
lopuksi hänen kauniiseen ruusutarhaansa jäisen sumunsa.
Sillä mitä muuta ovat hänellekin nämä loppusanat:
-- Teistä nuorista -- niin Snellman lopettaa -- älköön tulko Juudaksia,
kansallisia pettureita! Älkää kumartako jumalia, jotka ovat teille
vieraat! Montako teistä on todellakin alkuruotsalaisista vanhemmista
syntynyt? Ja onko niilläkään oikeutta vaatia tässä maassa isännän
valtaa? Vaikka tässä osakunnassa nekin mahdollisuudet -- ruotsalaiset
esi-isät -- voivat olla suuremmat kuin jossakin toisessa. Monikin
teistä taitaa olla vain pseudoruotsalainen, mistä hän saa varmuuden,
kun selailee kirkonkirjoja. Nuori mies! Pyhin velvollisuutesi on ottaa
selville, kutka ovat esi-isäsi. Jos ne ovat suomalaiset, olet itsekin
suomalainen. Nuoriso helposti erehtyy. Mutta sen on myös helppo korjata
erehdyksensä. Hyvät herrat! Juon tämän illan uusien kansanmielisten
maljan.
Tätä ennen oli hän puhunut jo laajasti kansallisuusaatteesta ja
näyttänyt historian tuomion edessä pettureiksi ne, jotka vastustavat ja
halveksivat oman kansansa kieltä ja mieltä.
Siinä hän seisoi nuorison ympäröimänä ja katsoi ankaralla silmällä
Harryä noin vain sattumalta siksi, että Harry oli saanut
"kehotuspalkinnon" runoistaan.
Mutta se tuima katse vieläkin poltti Harryä. Se kirpelöi hänen
sielussaan ja veriä poltteli ... poltteli. Ikäänkuin _hän_ olisi juuri
ollut se kirottu kansansa petturi ... se Juudas, joka möi jotain
huimaavan kallista vieraalle...
Ja tuon manauspuheensa ... tuon kiroustuomionsa saneli hän -- Snellman
-- kuitenkin ruotsiksi.
Juuri tämä teki Harryyn lähtemättömän vaikutuksen.
Se ikäänkuin puri hänen verensä kylmiksi.
Suu, joka puhui, vainosi sitä kieltä, jota puhui!
Jos Snellman olisi purkanut nuo ajatuksensa suomenkielellä, niin
vaikutus häneenkin ... Harryyn ... ei olisi ollut niin puolueettoman
vaikuttava.
Ruotsinkielen täytyi Snellmanillekin olla rakas.
Sillä se oli hänen äidinkielensä. Ja vain sillä kielellä voi hän, sen
mukaan kuin Harry oli tietävänään, tuoda ilmi sielunsa kaikista
hienoimmat värähdykset.
Mutta sentäänkin hän luopui tästä rakkaasta.
Ja mistä syystä? Pyhän velvollisuuden ja terveen järjen pakottamana,
kuten hän sanoi.
Tässä oli Harryllekin ajattelemista. Tässä se kylmä sumu, joka tuon
miehen suusta laskeutui hänen keväiseen aurinkoiseen ruusutarhaansa.
Ja sentähden hän syvästi mietti. Sentähden "fennojen" salin ovelle
unohtui ja heitti kuin epätoivoisen katseen noihin poistuviin.
Harry rakasti palavasti Suomea omana isänmaanaan. Mutta kummassa
huoneessa se nyt on se hänen isänmaansa? Ja kummassa leirissä hänen
omat kansalaisensa, joiden ilot ovat hänen ilojaan ja joiden surut
hänenkin surujaan?
Harry seisoi tienhaarassa. Nuo olivat pelottavia kysymyksiä, jotka
hänen sieluunsa putosivat.
Syvästi koski sekin Harryyn, että Birger Streng, hänen
asuntotoverinsa ... se rakas ja voimakas! ... noin teatterimaisesti ...
noin kylmäverisesti ikäänkuin vielä tapausta suurentaen suin päin
syöksyi "fennojen" syliin. Hänkin...!
Mureneeko maa hänen omienkin jalkojensa alla?
Silmät kosteina siirtyy Harry "sveessien" puolelle sitä ennen pantuaan
merkille, että Birger parhaallaan joi veljenmaljaa "fennojen" johtajien
kanssa.
Harryn mieli oli syvästi järkytetty. Siellä toisella puolella istuu hän
muutaman pöydän ääreen. Yksinään hän siinä istuu, polttelee ja istuu.
Remu vyöryy hänen ympärillään korkeana hummauksena. "Sveessit" tuolta
salista lähdettyään pääsivät kuin häkistä, jonne Snellman oli heidät
teljennyt. Nyt he ovat vapaita ... nyt kaikuu kristallikirkkaana
ruotsinkielinen ylioppilaslaulu.
Harry ei ole mitään juonut. Hän on pitänyt pyhänä lupauksensa papalle.
Mutta nyt hän on murtunut. Ja tarvitsisi virkistystä. Tuli mieleen
mamma. Mutta eikö näillä kaikilla, jotka tässä ympärillä juovat ja
iloitsevat, ole mammat? Sitäpaitsi hän ottaa vain sen verran, että
hermot lämpenevät.
Mutta silti samassa löysi Harry itsensä ovella menossa pois ...
yksinäiseen asuntoonsa.
Sillä miehen on pidettävä sanansa...
Ovella töytää häneen kiinni nuori iloinen remuileva parvi. Kymmenen
kättä häneen tarttui ja hänet vetäistään takaisin toverien piiriin.
-- Nuori runoilija ... lupaava tulevaisuuden mies ... titaani kykyjen
mailta ... miksi olet synkkä ja miksi katselet kulmaisi alta? Harry
Nicanderin malja, veljet!
Harryn käteen työnnettiin korkea kuohuva lasi ja hän kilisti ujona ja
arkana tuttujen ja tuntemattomien kanssa ... kilisti ja lämpeni ... sai
rohkeutensa ... kasvoi ... ja laski lasin pöytään aivan varmana kuin
onnistunein juhlapuhuja.
Siinä samassa hän oli valloitettu. Hänet istutetaan suureen pöytään,
joka on ympäriinsä ahdettu täyteen nuoria miehiä ja joukossa joku
vanhempikin. Pöydällä on pyörryttävä paljous laseja ja juomia.
Ja tässä on hänen uhrattava uhri viinin jumalalle parhaimpien toverien
seurassa.
Hän kaataa suuhunsa syvin siemauksin kuten näkee toistenkin tekevän ja
äskeinen huoli ja apeus on mennyt sen tien. Mutta juomilla on häneen
hypnoottinen voima. Ne kuljettelevat häntä mukanaan taikamaille. Aivot
kuumenevat autuaasta lämmöstä ja veret sähköittyvät. Poskille kohoaa
kaunis puna, silmät käyvät kuin syvemmiksi ja hermot saavat lujan
ryhdikkäisyyden.
Harry tuntee uusia voimia, näkyjä, mielikuvia tulvaavan sieluunsa
lämpöisenä virtana, johon hän kokonaan hukkuu.
Hän vitsailee ... laulaa ... juo veljenmaljoja ... pitää puheen ...
juopi ... juopi.
Ympäristö kuumana, häikäisevänä, polttavana kietoo hänet
aurinkosyliinsä ja kuiskii hänen korviinsa hekumallisia sointuja.
Hän näkee vain mustia frakkipukuja ... laajoja kiiltäviä
rintamuksia ... nuoria kauniita kasvoja ... koreita pulloja ...
suur-suuria kattokruunuja valomaailmoineen ... ja kuulee laajan
kuohuilevan puheenporinan, jonka seasta yks kaks kohoaa riemuitseva
ylioppilaslaulu.
Harry laskee ryöpsähtelevän ilovirran ensimäisessä viikinkipurressa,
sillä hänen ympärillään istuvat ryhmän etumaisimmat nuoret miehet.
-- Nu ska vi ge stryk åt fennomanerna! huutaa korkea bassoääni ja
samassa mäjähtää pöytään, niin että lasit tanssivat, ryhmyinen
kävelykeppi.
Esitys otetaan hurraten vastaan. Varustautaan kepeillä ja minkä
milläkin.
Sitten marssii tuo viinojen rohkaisema sinikeltainen nuoriso "fennojen"
puolelle.
-- Men inte knifvar! kuuluu vielä johtajan varoitus.
Siellä "fennojen" salissa katsotaan silmät pystössä tulevia. Mutta
kohta ymmärretään situatsioni. Ja leikki alkaa.
Harry hyppää Birgerin luo. Sillä nyt tällä kertaa se Birger on hänen
suurin vihollisensa. Ja sille on löyly lyötävä kaikkien nähden.
Birger hänelle nauraa vasten silmiä. Ei ota uskoakseen Harryn hommia.
Mutta siinä samassa lähettää Harry jo häntä kepillään selkään.
Birgerin silmissä viha välähti. Mutta hän voitti itsensä. Erotti Harryn
pois toisista ja salpasi hänet viereiseen tyhjään huoneeseen yksikseen.
Salissa käy tuhattulimmainen tappelu. Kunnes väsytään ja nuollaan
haavansa.
Miten Harry tuli asuntoonsa, oli hänelle itselleen aivan tuntematonta.
Mutta siellä hän vain seuraavana aamuna löysi itsensä aivan
samallaisessa sekasotkussa kuin kuukausi toista takaperin kotikaupungin
Seuraklubin 10:nnen vuosijuhlan hiiloksella.
Mielialatkin, jotka nyt seuraavat, olivat pisteestä pisteeseen
samallaiset.
Hän meni Birgerin huoneeseen. Siellä lumivalkoiset lakanat ja tyynyt ja
koskematon vuode todisti, että huoneenasuja oli viettänyt yönsä
muualla.
Sillä se huone vielä odotti ja vartosi iltaisessa koskemattomuudessaan.
-- Palkittu runoilija! Tuleva senaattori! jahkailee Harry itsekseen ja
kulkee sukkasillaan alusvaatteissaan kiivaasti pitkin huoneen lattiaa
kädet lanteilla kuin voimistelutempussa. Ja kovin ... kovin allapäin.
Sillä nyt on ruusutarha hautaunut tuhkaan ja tulikiveen.
Se ruusutarha, jonka pappa kotoa lähtiessä aitasi ja jonka taimet mamma
kasteli riemunkyynelillään. Mutta jonka hän itse täällä pääkaupungissa
yhtenä syyskautena kasvatti ihaniin nuppuihin, mitkä vain aukeamistaan
odottivat.
Mutta nyt saavat sitä kauankin odottaa.
Sillä puutarhuria on ammuttu suoraan sydämeen kuolettava nuoli.
Kaikki on nurin narin ... nurin narin.
Harry ottaa pitkin lattiaa kiivaamman kävelyn. Kylmät matot polttelevat
hänen jalkainsa alla.
Tuota sisäistä kuumuutta riittää aina varpaiden neniin asti.
Voiko nuori ihminen pahemmin elävänä repeytyä kuin hän nyt? miettii
hän.
Pyhä lupaus vanhemmille ... viime yö ... kokonaan järkytetty
elämänkatsomus...
-- Vanha dillaaja! lähtee sitten synkkänä huulilta.
Ovikello heläjää. Pistetään reikelinavain lukkoon ja eteisestä kuuluu
askeleita.
Sieltä hoipertelee iloisena Birger sisälle kuin itse jumalainen Bacchus
vaatteet rutussa ja kasvot paksussa turvotuksessa. Hattu takaraivolla,
jotta kiharat ovat kuin rypäleseppele ohimoilla.
Sitten pysähtyy hän Harryn eteen, tarkastaa häntä, lyö olalle ja sanoo:
-- Nyt olet mies. Joka kerran on humalassa, on se vielä toisenkin
kerran. Niinhän sanoin. Ja nyt näet.
Harry häpesi, katsoi Birgerin ohi tyhjään ilmaan ja valitti:
-- Päätä leikkaa ... leikkaa...
-- Ole huoletta! Minä lääkitsen.
Hän meni kaapilleen, veti sieltä esiin pienoisen hienon-hienon
konjakkikarahvin vihertävää lasia ja samallaiset pikarit. Kaatoi
kahteen pikariin ja puhuu:
-- Maista, niin terveeksi tulet! Kippis.
He joivat pari lasia mieheen yhteen otteeseen. Sitten Birger riisuutui,
asetti tahrauneet vaatteensa huolella vaatekaappiin, meni vuoteeseen ja
nukkui.
Mutta Harry kaatoi pikariin uutta karahvista, sillä se todella
lääkitsi. Ja tuota pikaa oli jo vieno harso hänen silmissään.
Sitten meni hänkin vuoteeseensa ja nukkui uudelleen.
Herrat kuorsasivat, että seinät järisivät. Asuntorouva hiipi
varpaillaan huoneessa, myhäili ja myhäili:
-- Entä mitä nyt mammat sanoisivat? äännähti hän ja meni menojaan.
Iltapäivällä herrat nousevat, peseytyvät perusteellisesti, pukeutuvat
toiseen pukuun, valelevat hajuvedellä itseään ja painuvat sitten ulos.
Birger huusi ajurin. Käski ajaa Kaisaniemeen. Siellä Birger tilasi
päivällisen kuudelle hengelle. Sillä hänelle piti tulla tänne seuraksi
uusia tovereita. Aamulla erottua oli luvattu illalla täällä yhtyä.
Birger oli ottanut erityisen huoneen, johon hän muutatti punaisen
huonekaluston.
Kaiken piti nyt olla punaista. Odottaessaan toisia joivat he lasin
portteria.
-- Mutta Birger! Miksi eilen niin äkkiä "fennoksi" muutuit? kysyy
Harry.
-- Se on ajan muotia.
-- Pelkkääkö muotia?
-- Niin minulle. Sillä minun esivanhempani ovat Savosta. Ja sitä asiaa
olin minä jo ennemmin ajatellut. Mutta nyt tuli Snellman ja sai minut
yks kaks tekemään koko käännöksen. Sillä mitä muuta minä voisin olla
kuin "fenno".
Harry jäi vaiti.
-- Entä sinun esivanhempasi? kysyi Birger.
Harry ei vastaa.
-- Miksi et vastaa?
-- Kun en itsekään tiedä pitemmälle kuin isoisään asti. Siinä se on
juuri se painava kysymys minulle.
-- Ovat Pohjanmaan kuppareita tai Lapin noitia.
Birger nauroi herttaisesti ... ryyppäsi ja nauroi.
Mutta Harry oli vaiti.
-- Pikku Harry on naivi kuin lapsi. Pikku ... pikku Harry. Omituisen
hentoja koristeita se Pohjanmaan tervakylä laittaakin tänne miesten
joukkoon. Sinussa on liian paljon kokettimaisuutta. No ... olkoon
menneeksi ... kun kerran olet runoilija.
-- Keitä ne toiset ovat, jotka tänne tulevat?
-- Osakunnan "fennojen" nuoret johtajat.
Harry säikähti.
-- Minä lähden pois ... en sovi seuraan ... en toki.
-- Sitten pitää meidän myös lakata ... yhdessä asumasta ... eikö
niin ..., ell'emme sovi saman pöydän ääreen. Mutta minusta on
päivänselvää, että sinustakin tulee "fenno".
-- Ei tule.
-- Tuleepas! Ja sen päälle ryyppäämme.
Harry jätti ryyppäämättä.
-- Tänä iltana sinut kastamme.
-- Kuin pienen lapsen? Niinkö?
-- Miten itse tahdot. Jos täällä istut, niin "fennona" pois lähdet. Sen
takaan.
Harry nousi lähteäkseen.
-- Ja minut jätät tänne yksin? Onpa se, se ... vähän ... noin niinkuin
pelkuruutta, puhuu Birger.
Birger veti hänet takaisin istumaan. Hänen varmalla tinkimättömällä
olemuksellaan oli vetovoimaa Harryyn.
-- Emmekö voisi nyt syödä ilman politiikkaa? kysyi Harry.
-- Se on paras särvin likörin kanssa sitten kuin vatsa on oikein
täynnä. Tunnethan sinä likörin?
-- Tunnen ja en tunne. Se on erään patajuopon herrasmiehen mielijuoma
siellä kotikaupungissa. Sellaisen, joka ei näe selvää päivää.
-- Minulla on myös aikomus päästä niin vietävän kauas. Ei selvää
päivää! Yhtenään kulkea humalan ruusutarhassa ... sitoa seppeleitä
viinanjumalan ohimoille. Ja sitten yks kaks tehdä koko käännös. Näin
oppii elämän tuntemaan kummaltakin puolelta. Ja samalla voi näyttää,
että mies pystyy, mihin itse tahtoo. Se on voiman tie, jolle en
heikkoja kehota. Mutta tällaiset ruumiin ja hengen jättiläiset kuin
minä kestävät kaiken. Ja se on vasta elämä, joka on todellakin
eletty ... joka on todellakin persoonallisesti koettu eikä kirjoista
opittu. Minä rakastan jyrkkiä käänteitä. Sen kai sinä illallakin
huomasit. Se on sielun ja ruumiin energiaa... Mutta aina olla
samallainen kuin vanhapiika parikymmentä vuotta takaperin tehdyssä
pitsiröijyssään ... sepäs on harmaata elämän käsitystä. Käänteitä ...
käänteitä ... rakas ystävä! Oikeaan ... vasempaan...! Se on vasta
marssimista elämän maantiellä...!
-- Mutta jospa kääntymys on vaikea ... on mahdoton?
-- On heikoille. Mutta miehelle, jolla on terveet sielun ja ruumiin
voimat, on se helppoa. Tiedäthän, että historian suurmiehet useatkin
ovat olleet nuorina huimia elostelijoita ... nimiä voisi luetella
kymmenittäin ... mutta sitten tehneet koko käänteen ja tulleet
ihmiskunnan hyväntekijöiksi, joille myöhempi aika muistopatsaat nosti.
Varhaisemmassa elämässään he kokosivat vain aineksia tulevaa suurta
työkautta varten. Mutta pienille on tämä vaarallinen ja hullu oppi. En
kehota, Harry, sinuakaan sille polulle. Sillä sinä et kestä.
-- Mistä olet voimani laskenut?
-- Siitä että nytkin pelkäät istua vastapuolueen miesten kanssa samassa
pöydässä.
-- Ei se ole pelkoa, vaan...
-- Vaan?
-- Inhoa.
-- Hyi saakeli! Nyt sanoit väkevän sanan. Nyt meidän täytyy erota ...
pakostakin.
Birger käänsi Harrylle voimakkaan selkänsä, mikä niin pyöreän
säännöllisenä hänen pitkäntakkinsa alta näyttäytyi.
Harry tunsi itsensä nolatuksi: Lähteäkö vai ei? Hänessä ei ollut
päättäväisyyttä. Sillä Birger oli kiehtova toveri ja hallitsi häntä.
-- Jospa sentään jäisin, puhuu Harry miedosti.
Mutta Birger ei kuule häntä. Puhuu vain viinurille toiseen huoneeseen
selin häneen.
Harry tuntee itsensä nöyryytetyksi. Mutta ei jaksa ulos karata.
-- Pahastutko, jos jään? kysyy Harry mennen Birgerin luo.
-- Niin no ... melkein.
-- Sitten minun täytyy lähteä.
-- Nyt on sinulla sopiva mieliala. Sinä jäät ja ymmärrät kunnioittaa
seuraamme. Sinulle on karkaisevaa istua johtajien keskellä. Hermosi
terästyvät.
Harry jäi. Mutta hän tunsi olevansa Birgerin talutusnuorassa ja siitä
kärsi.
Nuo neljä uutta ystävää ajoivat punaisissa puvuissa vaunulla ravintolan
eteen.
Birger kohteliaana isäntänä meni heitä vastaan ja esitti Harryn.
He kaikki tunsivat kyllä Harryn nimeltä ja ulkomuodolta ja
merkitsevästi hymyilivät Birgerille.
Kaikki he käyttäytyivät niin käskevästi kuin olisivat olleet
kuninkaita, jotka sattuma on yhteen tuonut. Harry jäi kokonaan heidän
varjoonsa ja siitä yhä enemmän kärsi.
Istuttiin syömään. Viinuri asettui liina käsivarrella oven pieleen
odottamaan käskyjä.
Luontoaan koventaakseen ryyppi Harry tuhkatiheään olutta.
Noista vieraista pääruhtinas oli pitkä solakka kovin jäntevä nuori
maisteri. Hänpä osasi puhua, syödä, juoda. Kaikki luisti määrätyn
itsetietoisesti.
-- Toissa päivänä istuin ukko Snellmanin pöydässä, alotti hän.
Harry nosti kummastuneena silmänsä.
-- Tuli puhe Pohjanmaan sanomalehdistä.
Maisteri kiinnitti lujempaan serviettiä leukansa alle.
-- Ja suuri vanhus avasi sydämensä.
-- Maistamme! kehotti Birger.
-- Hän nauroi "Österbottenin" penkin alle ja sen "pään" Heidemanin
kuvasi historialliseksi variksenpelätiksi.
Harry vienosti punastui.
-- Mies on kuulemma köyhän suomalaisen köydenpunojan poika, mutta
tahtoo esiintyä non plus ultra "sveessinä" ja uskottelee olevansa täysi
gustaviaani, kun osaa kävellä varpaillaan.
Kaikki muut räjähtivät nauramaan, mutta Harry yhä enemmän punastui.
-- Sitten on siinä toimitussihteerinä ihminen, joka tunnetaan nimellä
"Bondas" -- sentähden viralta pantu nimismies, ettei uskaltanut mennä
naimisiin ja Lapissa pitää virkamiesten olla naineita -- ja hän itse
tekee skandaaleja ja niistä kirjoittaa uutiset lehteen. Sillä sekä
skandaaleja että uutisia hän uskaltaa tehdä.
-- Vilpitön, omantunnontarkka herra! huudetaan.
Harryn tekee mieli oikaista, mutta hän ei uskalla katkaista maisterin
puhetta.
-- Mutta koko koneistoa komentaa valtioneuvos Nicander ... suuri
juonittelija ja kuuluisa kiukuttelija...
-- Tst! ääntää Birger, osottaa Harryä ja hymyilee.
Harry hehkuu kuin hiili. Mutta maisteri iskee vain silmää Birgerille ja
jatkaa:
-- Täältä pääkaupungista on lehdessä ollut kirjeitä. Nepäs vasta
kirjeitä, joissa ei ole yhtä selvää ajatusta. Mutta näkee, että
kirjoittaja on pistäynyt Lontoon laitakaupungilla. Ja siihen hän aina
vetoaa.
-- Hyvät herrat! Ei Snellman ole voinut _noin_ puhua, keskeyttää Harry,
mutta kukaan ei häntä kuule.
Maisteri vain hymyilee pirullista hymyään Birgerille, joka on
sanomattomasti huvitettu.
-- Juomme tämän kirjeenvaihtajan, joka on ollut ulkomailla, maljan,
hyvät herrat ja veljet! kehottaa Birger nauraen ... nauraen.
Se juodaan. Mutta Harry istuu pöydän ääressä kuin tuhansilla
pistelevillä neuloilla kärsimätönnä ja hermostuneena. Toiset syövät
kuin haukat ja muistavat ryypätä.
-- Mutta sitten on kaupungissa, missä "Österbotten'kin", uuden ajan
airut "Salama". Meidän pojan toimittama. Maisteri Tervon ... sen vanhan
tervajätkän... Se uhkaa syödä viikingit. Sillä Tervo on rautainen mies
ja minäkin katsoisin kunniakseni olla hänen kanssaan yhteistyössä. Nyt
juomme hänen maljansa ja huudamme: "Eläköön 'Salama'."
Se huudettiin ja Harry ärisi myös jotain huulillaan.
Mutta samassa hän nousi, kumarsi ja lähti.
-- Kas poikaa! Taisi uskoa kaikki todeksi ja nyt saa halpauksen! nauraa
hihitti maisteri.
Mutta ulkona suurten pimeäin lehmuksien alla kaupunkiin kulkiessaan
Harry melkein itki. Sillä miksi hän ei ennemmin huomannut, että häntä
pilkattiin.
-- Pahastuitko? kysyi Birger keskiyöllä kotiin tullessaan Harryltä,
joka makasi jo sikeimmässä unessa.
-- Mene pois! ärjäisee Harry ja työnsi Birgeriä.
-- Siten sitä mieheksi kasvaa, että saa olla kovaluontoisten miesten
seurassa, puhelee Birger ja pirullisesti Harryä nykii.
-- Kuin esimerkiksi sinun seurassasi? Että kehtaat niin pilkata! Oliko
edeltäpäin sovittu suunnitelma?
-- Edeltäpäin! Sellaisia pieniä kasvatuskuureja annetaan käden
käänteessä. Pilkka oikealla ajalla...
Harry, on terveellinen, vaikkakin katkera yrtti. Mutta ei niin pientä
pilaa, ett'ei totta toinen puoli. "Österbotten" on joka tapauksessa
ränstynyt sanomalehti ja siihen _sinä_ kehtaat kirjoittaa. Sylkäise!
Mutta kirjoita "Salamaan" ja sinusta tulee kotikaupunkisi tulevaisuuden
mies. Huomenna jo yhdessä suunnittelemme artikkelin "Salamaan".
Niinhän?
-- Kunhan siksi ehdit selvetä!
-- Mistä? Etkö tiedä, että kyvykkäimmät nerot kirjoittavat aina
humalassa? Lellipoika!
Birger siveli pitkin Harryn ruumista peitteen alla.
Se Harryä suututti.
-- Ja nyt ylös mies ja kohta kapakkaan!
Birger nosti peitteineen kaikkineen Harryn ylös ilmaan, kieputti häntä
siellä ja kysyi:
-- Lähdetkö?
-- En.
-- Lähdetkö?
-- Oletko hullu?
-- Näytän sinulle, olenko humalassa. Tule alas, jos pääset.
Birgerillä oli kovat käsivoimat, sillä hän oli uuttera voimistelija.
Harry tunsi hänen teräksisten käsivarsiensa syleilyn kuin pihtien
puristukseksi.
-- Tämä tällainen on sitä oikeata pohjolaista luontoa. Minä olen
vaasalainen, vaikka esi-isät ovatkin Savosta. Sinä viime yönä löit
minua vimmatusti kepillä selkään siellä juhlassa. Ja tässä on
kor ... vaus siitä!
Birger paiskasi Harryn vuoteeseen, että huone tärähti.
-- Minäkö sinua lyönyt? uikuttaa Harry vuoteessa eikä jaksa
kuolemakseen muistaa sellaista.
-- Juuri sinä. "Sveessien" rintamassa etumaisinna marssit ja suoraan
minun nenäni eteen lensit. Minä nauroin. Silloin sinä jo iskit. Annoin
sinulle anteeksi siellä, kun näin, että olit tolkuttomasti viftissä. Ja
pelastin sinut kaupanpäälliseksi hyvästä selkäsaunasta ja "fennojen"
vihasta. Muista vasta varoa. Et sinä, Harry, kestä juoda. Enkä sinua
mukaani ota. Tämä on sinulle kovaa kasvatusta. Mutta hyvin karkaisevaa.
Birger, joka jo oli maisteri ja Harryä pari kolme vuotta vanhempi,
lähti laulaen ulos pimeään yöhön.
Harry hyppäsi sängystään. Ja sytytti kaikki tulet. Sillä nyt nukkua oli
mahdotonta. Ja hän tarvitsi ympärillään paljon ... paljon valoa. Sillä
tämä syksyinen pimeys kuristi häntä. Se lähetti kokonaisen lauman
peikkoja ja painajaisia hänen niskaansa.
Harry tahtoi tässä valossa kerrata sitä kaunista tunnelmaa, jota hän
silloin tunsi, kun syysaamupäivänä kodin salissa istuttiin kolmen:
pappa, mamma ja hän. Mamman hopeahiukset noine monine luuneuloineen
silloin ikäänkuin tummanpunervina hohtivat auringon kullassa, pappa
hymyili ja säteili hyväätuulta ja hän itse tunsi aivoissaan kuumaa
tulenhehkuvaa riemua siitä, että _hän_ palautti onnen ja sopusoinnun
noiden kahden jo harmaantuneen vanhuksen sydämeen. Hän pyrkimällä,
ahkeroimalla, ponnistamalla korkeaksi virkamieheksi.
Käsi-kädessä kauniina kuin hopeahääpari ne vanhemmat ensin hänen
edessään seisoivat ja hän antoi suuren lupauksen...
Jonka hän nyt on pohjaa myöten rikkonut!
Harryä pahasti puistautti.
Mutta kuva aivoissa pysyy ja vain kasvaa.
Kuinka mamma silloin nuortui ja kuinka pappa kuohui rajatonta riemua
sen vuoksi, että hän ... Harry ... suostui rupeamaan senaattoriksi!
Harry jo naurahti. Miten lapsellista se sentään oli? Mutta miten
syväntunteellista!
Papalla ja mammalla on häneen rajaton luottamus. Heidän isän- ja
äidinsydämissään kasvaa heidän pieni Harrynsä jättiläiseksi. Ja siitä
luulottelusta kasvaa heidän sielussaan kaunis runollisuus, joka peittää
tylyn ja paljon vaativan todellisuuden.
Ja kuinka se kuva sentään hänestäkin silloin aamupäivällä siellä kotona
salissa oli ihana? Aurinko loisti, värivivahdukset salin huonekaluissa
liekehtivät ja mamma ja pappa istuivat onnellisina käsi-kädessä ja
katsoivat suurin luottavin silmin häneen.
Se oli perhekohtaus, jolloin hyvät haltiat istuivat kaikkien heidän
olkapäillään.
Ja niin edelleen istuisivat, ell'ei hän niitä karkottanut.
Se oli lopultakin viimeinen totuus. Sillä tuo lumous niin kauan kesti
kuin _hän_ sitä kannatti.
Mutta nyt hän itse oli jo ajanut oman hyvän haltiansa kauas pois. Ja
sitä tietä ne menisivät papan ja mammankin.
Hän ... Harry... ei enää ollut se, miksi hän oli lupautunut.
Hän oli saanut aikaan perhekohtauksen ja sellaisen hyvinkin hellän ja
runollisen, mutta vain sitä varten, että tuon illusionin säryttyä
kaikki kaunis suistuisi nurin narin.
Nytkö surusta putoaa mamman tukka? Nytkö saapuu äitiraukan vanhuus
kiirehtivin askelin? -- Voi!
Tuo kaunis kuva, jonka lumouksessa silloin koko perhe oli ja kai vielä
nytkin siellä ... siellä kotona ovat, nyt kidutti, aivan kuin repimällä
repi Harryä.
Se ärsytti, suututti, ahdisti. Huonekin tukahdutti häntä. Varjot
seinillä ja loukoissa muuttuivat hirviöiksi, jotka ojentelivat käsiään
häntä kohti.
Niin syvän-kaunista silloin! Ja niin ruman-rumaa nyt!
Puoliyökin huusi hänen korvaansa valitusta. Ulkoinen tuuli ulvoi ... se
vihelteli häntä härnätäkseen. Ajavat ajurin rattaat repivät hänen
hermojaan. Ja portin kiinnilyöminen jonkun tuntemattoman voiman
vaikutuksesta sai hänet säikähdyksestä hypähtämään.
Se kaunis kotoinen perhekohtaus ... se kaunis ... kaunis!
Mitä tässä sielun hirvittävässä tuskassa nyt häntä auttoi se, oliko hän
"sveesi" tai "fenno". Sillä hänhän oli ennen kaikkea ihminen.
Mutta petturi ... petturi ... petturi! Suurempi kuin se Juudas, josta
suuri Snellman puhui.
Sillä hänhän möi pois omien vanhempiensa myöhemmän iän kotionnen.
Hän ... hän ... senaat-to-ri!
Hän paloitteli suurin erin papan ja mamman ... tuonkin hienon
rakastettavan mamman ... kauneimman unelman ja viskasi palat viinilasin
mukana Bacchuksen alttarille.
Harry pukeutui ja lähti Birgerin jälkeen. Hän tahtoi rynnistää yöhön ja
pimeyteen noutamaan unhotusta nuorelle sielulleen. Vaikka vain tämän
ainoan kerran. Sillä hän tahtoi nyt päästä tuosta kauniista kuvasta
hinnalla millä tahansa. Se kun kuristi häntä!
Tuuli pieksää Harryn päällystakin helmoja. Mutta hän astuu kymmenen
miehen voimalla. Sillä hän pakenee omaa parempaa-itseään.
Hän nousee muutamaan ylioppilasravintolaan. Ja se parempi-itse uupuu
tänäkin yönä viininjumalan pehmeille lämpimille parmaille, missä näkee
unia punaisista riemuista.
Tällaista hoippumista selvän ja humalan välillä kesti kolme viikkoa.
Birger kuljetteli häntä ravintolasta ravintolaan.
Pilkkasi, piikitti, ivasi.
He joivat kovasti, tekivät uusia tuttavuuksia ja nauttivat täysin
siemauksin.
Selvänä oli Harry aina tyytymätön, ärtynyt, hermostunut.
Ja hän itse jo ymmärsi, että alkoholinhimo on hänessäkin perinnöllinen
sairaus.
Siitä tuli sieluun uusi suru.
-- Kai olet jo täysi "fenno"? kysyi Birger muutamana iltana.
Harry ei vastannut. Ei hän ollut "sveessi" eikä ollut "fenno". Ei ollut
sanalla sanoen mikään. Hän vasta etsiskeli, mikä hän olisi.
Hän kyllä tarvitsi uuden elämänkatsomuksen. Sillä hän jo syvästi tunsi,
että vanha ei jaksa tehdä hänestä ehyttä ihmistä.
Mutta jaksoiko sitten tuo uusi tehdä sitä Birgeristä?
Siinäpä se juuri olikin kipeä kohta Harrystä.
Mutta oli miten oli. Sen Harry jo tunsi, että hänestä ei tule
miestä ... kaikista vähimmin senaattoria ... sen oman vanhan
elämänkatsomuksen kannattamana. Sillä ei ole voimaa pitää häntä
pystössä ... siveellisesti ryhdikkäänä ... ja toimekkaana työihmisenä.
Tästä se syvä ristiriita hänen sielussaan, mikä yhä vei häntä alaspäin.
Harry ymmärsi, että jos näin jatkuu, niin hän on mennyttä miestä. Hän
ei tätä kestä.
Mutta sitten muutamana aamuna Birger noustuaan ylös pesi koko
ruumiinsa, voimisteli sen päälle lujasti ja puhuu:
-- Tarvitsee tehdä jo työtäkin.
Hänellä oli lainopillinen tutkinto menossa.
Nyt levitti hän kävelyshaalinsa lattialle. Kantoi kasan kirjoja sen
päälle ja viskautui siihen itsekin. Hän makasi vatsallaan lattialla
monet kirjat edessään värikynä näpeissä ja luki noita kaikkia yhdellä
kertaa. Hän sanoi täten tekevänsä helposti yhteenvedot, mitkä hän
lopullisesti merkitsi muistiinpanovihkoonsa.
Näin makasi hän nyt toiset kolme viikkoa puustavillisesti kirjoihin
uponneena.
Harry katsoi häntä ihastellen. Mutta nyt hän huomaakin, miten veri
voimakkaasti näykkii Birgerin suonissa, miten korkea on hänen puhdas
otsansa ja kun hän pullistaa rintansa, on se kuin tammen pinta. Voimaa
ja terveyttä on Birgerissä, tahdonlujuutta, tarmoa ja luottamusta omaan
itseensä.
Kun Harry pyytää häntä kapakkaan, uhkaa hän antaa keppiä Harryllekin,
jos hän vielä sinne menee.
-- Minä join vain "sveessin" ulos itsestäni. Nyt olen tyytyväinen,
puhuu Birger lukuihinsa syventyen.
Tuo mies ei todellakaan ole pilalle menossa. Hän on ehyt ja kokonainen,
on terve ja hänellä on voimaa yrittää.
Jospa hänkin ... Harry ... osaisi ottaa elämänsä noin matemaattisesti
kuin Birger, niin kokoaisi itsensä ja vielä elämässä ratkaisisi
vaikeankin sielullisen problemin omassa itsessään.
Mutta nyt hän jo ymmärtää, mistä päin hänen on lähdettävä pelastusta
yrittämään.
Hän tarvitsee uuden elämänkatsomuksen ... uuden veriä lämmittävän ja
puhdistavan aatteen, joka hänet jaloilleen taaskin nostaa.
Mutta kuka sen hänelle antaa? Kuka?
Muutamana päivänä Harry pukeupi tavallista huolellisemmin ja lähtee
Snellmanin puheille.
Siihen kehottaa häntä Birgerin esimerkki.