Kaksi johtajaa.
Siinä samassa eteisen ovikello soipi, kuuluu puhetta ja maisterin
työhuoneen ovelle isketään pari kolme hermostunutta napausta.
-- Sisään!
Huoneeseen astuu valtioneuvos varsin huolettomassa puvussa pirun hymy
huulilla ja kädessään virkasalkku, jossa on hopeiset koristeet.
Tervo hyppää ylös kohteliaana. Mutta valtioneuvos antaa kätensä
tervehdykseksi hyvin kylmästi ... aivan kuin vastenmielisesti.
-- Tulinko häiritsemään?
-- Ei mitenkään. Valtioneuvos suvaitsee istua.
Maisteri tarjoaa tuolin valtioneuvokselle niin, että hän tulisi
istumaan vasten Snellmanin kuvaa. Mutta valtioneuvos ikäänkuin
huomaamatta kääntää tuolinsa niin, että hän voi istua selin
Snellmaniin.
-- Vaivaako kirkas keskipäivän aurinko valtioneuvoksen silmiä?
Suvaitsetteko, että lasken ikkunaverhon alas? kysyy maisteri ilkkuen
valtioneuvoksen omaa ottamaa paikkaa.
-- Ei ... kiitoksia. Oli tärkeätä asiata, niin poikkesin vanhan
kasvattini luo.
-- Erittäin hauskaa tavata arvoisaa hyväntekijääni...
-- Muistaako maisteri vielä sitäkin aikaa? kysyy valtioneuvos ja
leikittelee pöydällä olevalla paperiveitsellä.
-- Näyttääkö siltä, että olen sen unohtanut?
-- Ei ensinkään. Maisteri muistaa minustakin yhtä ja toista ja vielä
sanomalehden palstoilla huutaa sen itään ja länteen. Mutta minusta on
se sentään katurakin kiitollisuutta. Niinhän?
-- Onko valtioneuvos tullut minua häpäisemään?
-- Niin no ... jos _osaatte_ hävetä. Kiittää ei maisteri ainakaan osaa.
-- Minun kiittämättömyyteni juuret ovat kai syvemmällä kuin teidän
soppavadissanne.
-- Maisteri kuitenkin vielä muistaa minun soppani ja että se silloin
maistoi makealle?
-- Kiitän siitä nöyrimmästi.
-- Ja maisteri muistaa myös, että minä häntä vaatetin?
-- Siitäkin kost' jumala.
-- Aivan niin. Sivistyneinä miehinä ne nyt sivuutamme... Mutta miksi
maisteri kaupunkiintulonsa jälkeen ei ole meillä käynyt? Oliko siinä
joku arka lohta?
-- Tiesin että ... että valtioneuvos oli ollut minulle liian hyvä ja
sentähden tahdoin välttää, puhuu Tervo ivaillen.
-- Nyt myönnätte että olette ollut minulle kiittämätön kasvatti. Niin
oikein. Te häpesitte tulla, kun ette enää tarvinnut minun soppaani.
Kiittämätön ... kiittämätön! Itsekin sen tunnustatte. Ja siltikin ette
mitään häpeä ... ette kerrassaan mitään. Sitäkin sivistystä!
-- Minulla oli, herra valtioneuvos, vanha tili, jota luonanne söin ...
vanha ... vanha tili.
-- Että mikä tili?
-- Tulemme siihen kohta.
-- Kaikki oli minun puoleltani suopeata hyväntahtoista armoa.
-- Mutta ei minun.
-- Eikö? Kasvatin mieheksi teidät. Ja nyt te häpäisette sekä itsenne
että kasvattajanne. Minä saan hävetä, että vein sellaisen
kiittämättömän olennon valittuin lasten pöytään. Parhaimmat ystäväni
minulle nyt irvistelevät maisterin vuoksi ja nauraa hohottavat: "se on
valtioneuvoksen kasvattipoika!" Taivas sentään sitä pilkkaa, mitä nyt
saan osakseni maisterin tähden. Ja mikä oli minun rikokseni? Se että
ruokin ja koulutin kodittoman, orvon pojan.
-- Mutta kuka hänet teki kodittomaksi ja orvoksikin? Suvaitseeko
valtioneuvos hiukan seurata minua erämaan luontoon?
-- Aivan kernaasti. Olen valmis, nauroi ivaillen valtioneuvos. -- On
huurteinen pakkanen. Elämä kokonaan paennut pienoisten pirttien
uunille...
-- Aivan detaljimaalausta!
-- Seitsenhenkinen perhe yhden uunin ympärillä kyyköttää. Toiset
uunilla, toiset sen kyljessä. Mutta onnellisina sentään, että on oma
koti ja oma uuni, mikä pakkasen kourissa veret jäätymästä estää.
Perheenäiti on lapsivuoteessa. Isä uunilla sivujaan hieroo hirveässä
kolotuksessa. Kaukana on rikkaus. Mutta koti ... koti ... oma lämpöinen
pesä on...
-- Olkaa vaiti! ärjäisee valtioneuvos.
-- Vanhin poika ... tämä sama kiittämätön olento...
Maisteri osottaa itseään.
-- Ja pahankurinen, sapekas, ilkeä, lisää valtioneuvos.
-- Niin ... ja silloin kymmenvuotinen ... on käynyt kerjäämässä
naapurista leivänapua. Siellä sanovat ihmiset: "Teille tulee tänä
päivänä ryöstöhuutokauppa ... niin kirkossa sunnuntaina kuulutettiin".
Tämä tieto ainoana eväänä juoksen kotiin ja kerron samat sanat siellä.
Äiti pyörtyy ... isä kiroilee ... muu väki itkee. Koirakin loukossa
alkaa ulvoa, kissa naukua. Siinä samassa vastaiselta puolelta ajaa jo
vallesmanni pihaan muita jäljessään. Vallesmanni lyö lempeästi paperin
isän nenän eteen ja sanoo: "Se paperi sinut, miesrukka, ajaa pois
tästä kotitalostasi. Etkö ole koettanut heille puhua, että vielä
odottaisivat? Se on vanha velka tosin Nicanderin kauppahuoneelle. Jo
isäsi alottama..."
-- Ell'ette ole hiljaan, niin kohta lähden.
-- "Olen käynyt lykkäystä rukoilemassa. Mutta eivät armahda", vastaa
isä. "Sitten täytyy talo myödä. Aletaan", puhuu nimismies. Ja talon
huutaa polkuhinnasta isäni pahin vihamies, paikallinen agenttinne,
juuri _teille_, valtioneuvos. Siitäkö minun pitäisi olla kiitollinen,
että kotini raiskasitte ja ajoitte omaiseni armottomaan pakkaseen?
Siitäkö?
Maisterin ääni värisee.
-- Tuo on minulle tuttu. Sen kaiken kuulin jo silloin, kun teidät
kaupunkiin tullessanne otin suojelukseeni. Muuten siinä taloasiassa
laki ja oikeus teki vain tehtävänsä. Omistusoikeus on Suomessa pyhä ja
loukkaamaton.
-- Olkoon! Mutta miksi vaaditte, että minun pitäisi teitä kiitellä ja
kostella? Talo meni polkuhinnasta niinkuin sanoin. Jos siitä olisi
maksettu kohtuullinen hinta, niin minä vaikenisin. Silloin olisi jotain
jäänyt meidänkin raukkain suuhun. Nyt vaivaishoito sai kaikki omikseen.
Pääsimme ruotilaisina kiertämään, kunnes lempeä pappi minut otti
paimenpojakseen. Siellä ne muut ovat vuosia kierrelleet. Ja sillä
matkalla isä kinoksessa hautansa löysi. Talo ei teille mitään
merkinnyt. Vain siinä olevan metsän te raiskasitte. Huutokauppa oli
sovitettu siihen aikaan, jolloin ihmisillä ei ollut halua eikä kykyä
tiloja ostaa ... sydäntalveksi! Tuon huutokaupan ajan ja päivän te itse
määräsitte ja itse päätöksen omassa asiassanne kuvernöörinvirastossa
laaditte. Kaunista lakia ja oikeutta! Me palaamme siihen vielä toiste.
-- Teitä aina sorretaan ... silloinkin kun hyvät ihmiset kouluuttavat
herraksi ja maisteriksi.
-- Työ siinäkin on minun itseni tekemä.
-- Juuri säälistä minä maisteria ennen syötin ja vaatetin.
-- Jos valtioneuvos ilman pienintäkään persoonallista syytä olisi minua
auttanut, niin olisi kiitollisuuteni puhdas ja jakamaton. Mutta nyt..?
Ja edellisessäkään tapauksessa en luulisi olevani velvoitettu syömään
sopan muassa myös sopan antajain mielipiteitä itseeni.
-- Minä auttaessani teitä luulin kasvattavani maisterista uutta
Heidemania, joka on ihmisten kaunistus.
Maisteri löi hämmästyksestä kätensä yhteen.
-- Minustako Heidemania? Sellaista, joka on hylännyt oman verensä ...
oman isänsä ... oman kansansa! Ei koskaan. Heidemanit ovat meidän
kansamme ikuinen häpeä ... ja suuri ... suuri onnettomuus.
-- Niin kun katsotaan tuon tuossa silmillä, puhuu valtioneuvos
kääntyessään osottaen Snellmanin rintakuvaa.
-- Hänelle saamme olla kiitolliset siitä, että hän on kuin entinen
Mooses kohottanut meille suomalaisille käärmeen korvessa, mihin
katsomalla paranemme muukalaisuuden rutosta.
-- Vai niin. Siitä asiasta voidaan olla aivan eri mieltä.
-- Juuri siitä asiasta voi olla vain yksi ja ainoa _oikea_ mielipide.
-- Luuleeko maisteri, etten minä Suomea rakasta? Sen todistamiseksi,
että minäkin tätä maata, josta maisteri tahtoisi minut karkoittaa,
rakastan, voin kertoa sitovan esimerkin. Jo kolmattakymmentä vuotta
takaperin tarjoutui minulle erinomainen houkutteleva tilaisuus muuttaa
Ruotsiin. Minulle tarjottiin niinkuin maisteri sanoisi polkuhinnasta
lunastettavaksi valtioneuvoksettaren koti ... vanha sukukartano ...
monisatavuotinen rakas koti. Sekin oli nyt joutumassa vasaran alle.
Valtioneuvoksetar pyysi kyynelsilmin minua ostamaan talo ja muuttamaan
Ruotsiin. Minä olisin voinut helposti tehdä molemmat. Ja se olisi ollut
hyvin edullinen kauppa. Mutta rakkaus Suomeen esti minut muuttamasta.
Ja kuitenkin maisteri esittää minut sekä itselleen että muille tämän
maan ja tämän kansan synkkänä vihamiehenä, jota hän toivottaa Ruotsiin
muuttavaksi ja vielä lupaa potkaista rannasta irti muuttoveneeni.
Miettikääpä tätä!
-- Jos valtioneuvos rakastaisi tätä kansaa, niin hän ei sen koteja
raiskaisi. Niinkuin minun ja monen muun kodin.
-- Huuti mies! Talo meni lain kaikkien pykälien mukaan. Ei mitään
vääryyttä. Mutta hyvä sydämeni tahtoi sittekin teihin nähden korjata
lain lyömät haavat.
-- Virkamies ei saa tehdä päätöksiä omassa asiassaan.
Valtioneuvos hypähtää ylös tuoliltaan kuin vieterin ponnahduttamana,
lyö salkkunsa ryskeellä pöytään ja kivahtaa maisterin nenän eteen.
Pieni myrkyllinen valtioneuvos suuren hartiakkaan punatukkaisen
maisterin edessä on kuin pistävä sääski paarman puheilla.
-- Tekö tulette minulle lukemaan lakia, joka ette sen ensimäistä
pykälää tunne? Ja minulle, joka tätä lääniä olen lähes kolmekymmentä
vuotta hallinnut ja vallinnut kuin isäntä omaa taloaan? Niinkö?
-- Mutta nyt siitä hallinnosta pitää tulla loppu.
Valtioneuvos ottaa nenäliinansa, niistää ja sitten aivan tyyneesti
puhuu:
-- Suvaitkaa sanoa, millä tavalla.
-- Minun "Salamani" sen lopettaa, vastaa maisteri jyrkästi ja istuutuu.
-- Teidän "Salamanne"? Teidänkö katulehtenne? Oo! Minun valtani --
valtioneuvos levittää kätensä -- on lujemmassa kuin te ja teidän
"Salamanne". "_Parturiunt montes, nascetur ridiculns mus_", sanoo vanha
viisas roomalainen. Minä lopetan teidän "Salamanne". Mutta ensiksi
kaikessa rauhassa pieni kysymys. Sivistyneinä miehinä kai voimme
hillitä itsemme?
Valtioneuvos myös istuutuu.
-- Juuri sitä minä toivon, kun vanhastaan tunnen, miten kiukkuinen
valtioneuvos on.
Valtioneuvos pureksii viiksiään, mutta voittaa itsensä.
-- Maisteri suvaitsee ilmoittaa, miksi hän oikeastaan niin
intohimoisesti ruotsinkieltä vihaa? kysyy valtioneuvos taas iva
huulilla.
-- Antaako valtioneuvos minulle vastapalveluksen ja ensin vaikka
vanhempana miehenä vastaa minulle, miksi hän ruotsinkieltä niin
rakastaa?
-- Se on minun äidinkieleni.
-- Hyvä! Ruotsinkieli on syrjäyttänyt minun äidinkieleni ja juuri
sentähden minä sitä vihaan.
-- Mutta maisteri on saanut sillä kielellä sivistyksensä. Ettekö tunne
siis kiitollisuutta sitä kieltä kohtaan?
-- En ikinä! Koko kouluaikani on minua rääkätty sillä kielellä ...
veristä pilkkaa ... pilkkaa ... pilk-kaa sen tähden olen saanut silmät
korvat täyteen ... öitä olen sen vuoksi valvoa saanut. Rehtori
Heideman ... hän itse suomalaisen rahvaan lapsi ... oli pahin
pilkkaajani.
-- Ja sen vuoksi syntyi maisterissa _mania_ ruotsinkieltä kohtaan eli
sanokaamme paremmin _rabies_.
-- Ei nyt yksin sen tähden. Mutta lopullisesti siksi, että tämä
kieli ... tämä valtioneuvoksen _äidinkieli_ -- maisteri hymyilee
pirullisesti -- henkisesti kuolettaa Suomen kansan.
-- Päinvastoin se on antanut sille länsimaisen kulttuurinsa. Ja yhä
edelleen antaa.
-- Meidän pitää sulattaa länsimainen kulttuuri suomenkielellä.
-- Mutta jospa se ei sillä kielellä sula.
-- Sulaa! Valtioneuvos suvaitsee kuunnella tätäkin kirjoitusta ja minä
takaan, että hän ymmärtää.
Tervo alkoi lukea äsken valmiiksi saamaansa artikkelia tervakaupasta
tehden myrkyllisiä korostuksia äänellään.
-- Hoh helkkari! Jos maisteri tahtoo kulkea sivistyneestä miehestä,
niin hän ei pane tuota kirjoitusta lehteensä. Se on katukoiran
nalkutusta.
-- Syvä harmi puhkaisee monenmoiset purkautumisväylät.
-- Niin minunkin harmini.
Valtioneuvos ottaa salkkunsa, selailee siinä papereita, ottaa sitten
yhden ja pistää keveästi sen kuin riemuiten maisterin nenän eteen.
-- Säästöpankinhallitus sanoo irti maisterin 5,000 markan velan. On
maksettava kuuden kuukauden kuluttua. Laina annettiin ilman takuuta
minun suosituksellani. Vielä silloin luulin maisterista kokonaan
toista...
Valtioneuvos jää katsomaan vaikutusta.
-- Eikö muuta? kysyy Tervo kalpeana ... hyvin kalpeana.
-- Konsortsium, johon kuuluvut kauppaneuvokset Fleege ja Elers,
maisteri Littov ja valtioneuvos Nicander on ostanut sen talon ja
kirjapainon, jossa "Salamaa" aiottiin painaa. Siinä paikassa sen
painattaminen on nyt mahdoton.
-- Siis taivaita tapailevaa vainoamista! Luuletteko ainiaaksi voivanne
totuuden ja oikeuden polkea?
-- Vielä yksi seikka. Jos maisteri ryhtyy tänne puuhaamaan kirjapainoa,
niin talo, mihin sen sijoitatte, ostetaan myös. Ja aina niin edelleen.
On siis paras maisterin tehdä Jobin katumus ja hiljaisesti "Salama"
haudata. Silloin voi jäädä pankkivelkakin toistaiseksi maksamatta.
-- Mutta "Salama" elää ja iskee teidät kaikki vielä pökerryksiin! Sen
takaan. Minä ladon ja painan sen vaikka omassa asunnossani, huutaa
Tervo nyt veripunaisena kasvoiltaan.
-- Mutta siinä tapauksessa voi sattua, ettei maisteri saa asuntoakaan.
-- Luuleeko valtioneuvos pelottelevansa minua mahdillaan kuin
poikapahaista?
Tervon sappi räjähti. Hän tarttui valtioneuvoksen salkkuun, mikä oli
pöydällä, viskasi sen edeltä eteiseen ja kiukusta ärtyneenä puhuu:
-- Jos nyt ei valtioneuvos kohta mene, niin en takaa, miten käypi.
Valtioneuvos on itse kieltänyt itseltään sivistyneen kohtelun.
-- Muistaako Tervo, että minä olen läänin ensimäinen mies? Voin vaikka
vangituttaa sinut murhayrityksestä, tolvana!
Valtioneuvos tärisi vihasta. Maisteri tarttuu häntä käsikoukusta ja
kuljettaa eteiseen.
Tervossa elää nyt taas se luoni, joka koulupoikana näytti puukkoa
herraspojille.
-- Tämä on oleva maisterille ikuiseksi häpeäksi, puhkuu valtioneuvos
vietäessä.
Hän ottaa salkkunsa ja menee. Mutta Tervo palaa huoneeseensa, lyö
kätensä yhteen ja sanoo:
-- Mitä on mies rahatta? Kuin kala kuivalla karilla. Minunkin _pitää_
saada rahaa.
Nyt tiesi maisteri valtioneuvoksesta saaneensa verivihollisen.
Seuraavana yönä pidettiin Tervon asunnon ikkunan alla
kissannaukujaisia, puhallettiin savikukkoihin, mölyttiin, lyötiin talon
seiniin.
Pimeä syksyinen yö salaa toimimiehet helmaansa. On niin pimeä synkkä
musta yö peikkojen siinä mellastaa. Tervo avaa ikkunansa varoittaakseen
hulluttelijoita.
Silloin ikkunasta tulvaavassa valossa tuntee hän siellä Harry
Nicanderin. Ja hän on kuin joukon johtaja.
Samassa suhahtaa kivi Tervon silmäkulmaan.
Se sattui arkaan kohtaan. Pyörtyneenä horjahtaa maisteri sohvalleen.
Mutta räyhääjät pötkivät pakoon.