Taistelu ja sen ratkaisu.
Harry ei saanut unta. Hän näki papan yhä silmissään kohteliaana
illallispöydässä nostelevan hänelle ruokia ja mairittelevan. Mamma oli
iloinen ja puhelias. Hän silminnähtävästi nautti jostain harvinaisesta
mielialasta. Hänen hopeahiuksensa, jotka olivat kootut pyöreälle
sykkyrälle päälaella, kiiltelivät lampun valossa. Tuo sykkyrä oli
Harryn silmissä kuin kasa palanutta harmaata tuhkaa, mitä pitävät
koossa kymmenet metalli- ja luuneulat. Ja jos huolien tuuli myrskyyn
nousisi, niin se sen puhaltaisi kaikkiin ilmansuuntiin. Mamma pelkäsi
hiuksiensa putoavan. Mahtaisivatkohan lujemmiksi päänahkaan pureutua ja
entisen kastanjanruskeutensa saada, jos hänestä -- Harrystä -- mamman
entisestä "ack, min lille'stä" tulisi senaattori?
-- Mahtaisivatkohan?
Harry toisti tuon sanan ääneensä. Jos niin tekisivät, niin uhri hänen
puoleltaan ei olisi liian suuri. Mutta kuka ne on valkoisiksi
värjännyt? Aika ja huolet. Mutta kuka hänelle huolia kantoi kuin
tarjottimella? Pappa. Se sama pappa, joka hänestä tekee senaattorin ja
itselleen epäjumalan. Hui hai! Pappa vaatii muilta ... hiuksetkin
valkeiksi, kun niin voi itse huvitella. Mutta hän Harry -- tuomitsee
väärin. Pappa puhui vakavista taisteluista... Ehkä on pappa kovastikin
kärsinyt ... pappa on voinut palaa tuhkiin jo ennenkuin mamma. Sillä
ovathan hänenkin hiuksensa vaalenneet jo kauan ... kauan sitten. Ja
surut itsensä tähden voivat olla yhtä karvaita kuin surut muiden
tähden. Pappakin on siis taistellut huonomman itsensä kanssa. On
taistellut ja verisesti tappiolle joutunut. Antanut sitten myöten ja
laskenut alamäkeä, elämän puhtauden kukkulalta laskenut huimaavaa
alamäkeä nautiskelijoiden suuressa kelkassa. Se puhtauden kukkula on
kai varhaisimmassa nuoruudessa. Mutta maisteri Littov ei ole ollutkaan
kukkulalla. Hän jo lapsena makasi suuta myöten rämeessä, kuten pappa
sanoi. Ja on nyt mies, joka omassa kodissaan on pirun myllymiehenä. On
ottanut urakalla ihmissukua pilatakseen punaisilla iloilla.
Mitään puhtauden taistelua, mitään itsensä pyykkiin panemista ei pappa
enää yritäkään. Hän on jo liiaksi likainen oman arvostelunsa mukaan.
-- Mutta te nuoret! Te saatte koettaa uudella otteella!
Nuorilta hän vaatii puhtautta. Mutta ei tarkoitusperänä, vaan
kunnianhimoisten päämäärien saavuttamiskeinona. Ei olla puhdas itse
puhtauden tähden, vaan että sitä tietä voi päästä senaattoriksi! Kas
siinä vanhan herran moraali!
Harry naurahti. Mitään kristityn lumivalkoista puhtautta ei pappa
häneltäkään suinkaan vaatinut, vaan sellaista sovinnaista puhtautta,
jonka kiiltokauluksella ei ole aamuyöstäkään kapakkatahroja. Sellaista
yhteiskunnallista puhtautta, jossa ihmisten silmät eivät näe likaa. Ei
omantunnon puhtautta ... eikä mitään Getsemanekatumusta, vaan sitä
puhtautta, jolla kaupitellaan itseään valtion korkeihin virkoihin.
-- Armahda! Minusta senaattori!
Ja näin lausuu julki vanha, viisas, paljon kokenut mies, joka on
kolmekymmentä vuotta lääniä hallinnut!
Siinä täytyy olla joko narrailemassa isällinen mielikuvitus tai sitten
minä olen todellakin...
Harry ei kainoudesta jatkanut ajatuksiaan, vaan hän hyppäsi vuoteesta,
sytytti kynttilät ja meni suuren kuvastimen alle katselemaan itseään
tulevana senaattorina.
Nuo suuret haaveikkaat silmät ... jotka onneksi eivät enää verestä ...,
ilmiantavat runoilijan ... hänellä on vihkonen kauniilla käsialalla
kirjoitettuja runoja ... nämä kauniit kiharat sopivat näyttelijälle ...
kun hän oli viime vuotta koulupoika, niin oli hänellä kova kiusaus
mennä teatteriin ja näytellä murhenäytelmien pääsankaria ... tämä
kalpea hieno hipiä sopii esteetikolle ... estetiikka on aina ollut
hänen lempiaineensa ... ja koko olemus paremmin kauneuden palvelijalle
kuin kylmän lain lukijalle ... ylevän aatteen miehelle kuin järjen
jättiläiselle, sillä sellainenhan nyt kaikissa tapauksissa pitää
senaattorin olla, vaikkapa sitten vain allekirjoittaisi.
Harry sytyttää vielä palamaan suuren pöytälampun ja viheriän amppelin
katossa. Sillä hän tahtoo pitää öisen ilotulituksen tulevalle
senaattorille. Eikö se sitten onnistuisi se senaattoriksi tulo?
Nyt on huoneessa runsaasti valoa. Tyynnyttävää haaveikasta satumaista
hohtoa, sillä amppelin viheriä loisto seottuu kynttelien ja lampun
kirkkauteen fantastisesti.
Ja Harry siirtyy uudelleen seinäpeilin alle. Jo nyt ponnahtaa
kuvastimesta häntä vastaan taas ihana ja kaunis laulu. Se laulaa hänen
silmäinsä syvää sielukkaisuutta, hänen kulmakarvojensa närkästyneitä
ryppyjä, otsan korkeutta, poskien verevää tuoreutta, mustien kiharain
hiilikiiltoa. Se vanha hyvä tuttava kuiskaa: "Kaunis ja ylhäinen."
Yö soittaa ympärillä hänelle hiljaiset, mutta kiihottavat hymninsä kuin
nuorelle tytölle, joka vain sille rohkenee sulonsa paljastaa.
Siinä hän seisoo peilin alla lumivalkoisessa yöpaidassa ja paljain
säärin kuin roomalainen ylimys. Ja papan loihtimat mielikuvat
pyrähtävät nyt hänen aivoissaan pesimään ja ne täyttämään, asunnokseen.
Hän astuu, tekee liikkeitä käsillään ja haaveksii. Mutta senaattoria ei
ole hänessä mitään muuta kuin papan hänen aivoihinsa linkooma mielikuva
ja komea ulkomuoto. Sillä kaikki tämä tässä haastaa itserakkaasta
runoilijasta, joka luulee saavansa vuoretkin liikutuksesta
kyyneltämään.
Eikö hän loppujen lopuksi olekin vielä suuri lapsi, paremmin nainen
kuin mies, sillä mitä tietää nytkin tämä keikaileminen yösydännä suuren
kuvastimen alla? Kuin nuorta naista, joka vain yön hiljaisuudessa
uskaltaa nähdä itsensä alastomana.
Harry sammutti amppelin, lampun, kynttilät. Sillä hän häpesi itseään
ja turhamaisuuttaan. Hän harppasi sänkyyn peitteen alle kuin
keskenkasvuinen tyttö pakoon yön hiiriä. Jos tämän teatterin pappa
olisi nähnyt, niin elämänsä lopun nauraisi Tervon ampujaa.
Häpesipä Harry omaa sisäistä likaansakin. Sillä puhtainta, mitä hänessä
nytkin peilin alla kynttiläin valossa oli, oli kai hänen lumivalkoinen
yöpaitansa. Tämä hullutteleminen oli vielä varmaankin alkohoolin
fysiologista vaikutusta aivoihin, miettii hän.
Pimeässä oli turvallisempaa tulla senaattoriksi. Siinä hän pukeutui
kaikessa rauhassa vitkaan ja huolella valkeihin roimahousuihin,
kullattuun kaluunatakkiin, korumiekkaan ja kolmikulmahattuun. Puhui
ranskaa ja veti nenäliinan nutun takataskusta taiteen kaikkien
sääntöjen mukaan. Istui sitten taburettipuoliympyrässä ja pyyhki
kakkuloitaan nenäliinaansa ankarassa ajatustyössä maan huolista.
Nyt jo alkoi elämä laajeta hänen silmissään. Suuruusunelmat saivat
paljon paremmin pohjan alleen pimeässä kuin kirkkaassa valaistuksessa.
Sillä siinä ei mielinyt tulla sisäinen ihminen mukaan. Mutta nyt se
lähti. Hän tahtoo tulla senaattoriksi.
Etäinen tähti syksyn pimeällä taivaalla vilkkui ikkunaverhon raosta. Se
kuin viittasi korkealle. Ja nukutti hänet lopulta uskoon kaukaisista
elämän perspektiiveistä. Ja nukutti tässä samassa vuoteessa, jossa
mamma viime yönä hänen tähtensä kuumat kyyneleet itki.
Aamulla kun hän heräsi, oli hän iloinen ja virkeä papan
suuruusunelmista. Tuntui kuin hän yhdessä yössä olisi kasvanut
merkkimieheksi sen johdosta, että pappa hänestä illalla noin suurta
uskoi. Tuntui kuin huoneiden seinät kumartelisivat tulevalle
senaattorille ja mykät huonekalut kuiskaisivat:
-- Teidän ylhäisyytenne!
Harry viheltelee, laulaa, soittaa. Ja on iloinen.
Aurinko tanssii huoneissa. Ja kaikki on hauskaa ja hyväilevää.
Koko elämä näyttää kuin suuren-suurelta ilopallolta, joka avaruudessa
kierii ja riemujaan penikulmamääriin viskoo.
-- Trala--la--la--la--laa!
-- Noo? kysyy valtioneuvos ja ovesta kurkistaa.
Harry menee hänen luoksensa ja kysyy:
-- Uskotko todellakin, että minusta _voi_ tulla senaattori?
-- Uskon. Ja sinusta _pitää_ tulla.
-- Niin ... niin, hymisee Harry hymyillen vastaan.
Valtioneuvos puristaa poikansa taas syleilyyn. Ja nyt vielä lujemmin
kuin eilen.
Sillä nyt on Harry hänen unelmalleen voitettu.
Ja se tieto sykäyttää syvästi papan sydäntä.
Sillä tänä aamuhetkenä tuo unelma jo tuntuu hänestä kuin puoleksi
todelta.
Se samainen unelma, joka arkana hänen sielunpohjallaan on vuosia
värjöttänyt.
Eikä mitään muuta sen kalliimpaa elämässä ollut enää hänellä
toivottavana.
Nyt se täyttyy!
Valtioneuvoksen vanha isänsydän sulaa tämän tähden kauniiseen
perhetunnelmaan. Veret hänen hienonkalpeille kasvoilleen nousevat kuin
iloliput häätalon harjalle.
Pitkien ... pitkien aikojen takaa tuntee hän taas olevansa onnellinen.
Hän heltyy ja yhä lämpenee. Siihen tulee mammakin. Harry rientää mammaa
syleilemään. Sillä Harrykin on niin kovin onnellinen. Kohtauksessa on
Harrylle veriin menevää lumousta.
Pappa unohtaa kaiken vanhan katkeruuden mammaa kohtaan. Kaikki ne monet
kapakkayöt, jotka jo vuosia ovat hänet ja mamman jyrkästi erottaneet
toisistaan.
Ja hän menee mamman luo kuin anteeksipyytäen ... kuin sovintoa tehden.
Ottaa häntä kädestä ja sitä lämpimästi suutelee.
Mamma punastuu kuin oudoksuen tätä riemullista yllätystä. Hänen
ruumiinsa läpi lyöpi kuin sähköllä lämmin tunnetulva.
Ja kun pappa tarjoaa hänelle käsivartensa, tarttuu mamma siihen yhtä
varmalla luottamuksella kuin vihille vietäessä.
Sitten seisoo aviopari käsi-koukussa Harryn edessä.
Mammankin sydän sulaa kauniiseen perhetunnelmaan.
Tämä on liikuttava perhekohtaus, jollaista Harry ei ole ennen koskaan
nähnyt. Hänen tunteelliseen sydämeensä iskee se syvälle.
Pappa kyllä tietää, missä on mamman kipeä kohta. Ja on ollut jo vuosia.
Mutta nyt tahtoo hän sen lääkitä. Mammalle on annettava lohduttava
sielullinen hyvitys.
-- Saanko mammallekin kertoa eileniltaisen valasi? kysyy valtioneuvos
tuossa samassa juhla-asennossa.
Harry ymmärtää, että nyt on esillä suuri ja pyhä perhehetki, joka
häneltäkin vaatii uhrinsa.
-- Saat ... saat! vastaa Harry kuumasti ja hätäisesti.
-- Eilen lupasi Harry minulle pyhästi karttavansa kaikkea pahaa
suuressa maailmassa. Niinpä väkijuomiakin. Ja erityisesti juuri niitä,
puhuu valtioneuvos mamman puoleen kääntyen ja sitten lisää:
-- Annatko meille molemmille tässä saman lupauksen?
Pappa katsoo silmiään räpäyttämättä Harryyn.
Harry muistaa, että juuri eilen aamulla kosken rannalla tähän samaan
aikaan hän jo itselleen teki tuon sitoumuksen.
Ja hän ottaa tämän tilaisuuden kuin suurella ilolla vastaan.
-- Annan, vastaa hän varmasti.
Mamma lyö riemusta kätensä yhteen ja huudahtaa:
-- Ack, mitt kära barn!
Ja putoaa yks kaks ilon ammeeseen. Hän nuortuu. Hän kaunistuu. Hänen
silmänsä hehkuvat. Ja hopeatukka säteilee auringossa.
Sillä hän muistaa viimeöisen katkeran kävelynsä. Ja mielestä
lähtemättömät ovat ne sydämen kivut, jotka häntä silloin repivät.
Mutta nyt tulee pelastus kuin itsestään. Hän pääsee kuin kokonaisen
vuoren alta. Ja valloittaa itselleen takaisin samalla kertaa sekä
miehensä että poikansa.
Mutta mistä tämä autuus?
-- Minun kasvatukseni sittenkin kestää! huudahtaa hän riemuissaan
papalle.
Ja hän on ilosta pyörtyä. Hän syöksyy Harryn kaulaan, suutelee ja
itkee:
-- Niin niin, rakas lapsi! Johan minä sen arvasinkin, puhuu mamma.
-- Arvaatko, mamma, miksi pappa sanoo minun pääsevän? kysyy Harry.
-- Tst! varoittaa valtioneuvos.
-- No mammalle saamme salaisuuden uskoa. Pappa tekee minusta
senaattorin.
Sitä sanoessaan on Harry ihastuttavan veikeä kuin leikkivä
puolikasvanut poika. Se usko tarttuu mammaankin.
-- Pappa on hyvin viisas, rakas Harry. Jos hän sen sanoo, niin sinusta
tuleekin senaattori. Ja samalla aatelismies, puhuu mamma.
Nyt suutelee mamma. Ja sitten tarttuu toisella kädellään pappaa
käsikoukusta, toisella Harryä ja riemun kyyneleet silmissään alkaa
kävellä heidän keskellään pitkin salin lattiaa ees-taas.
Siinä he kävelevät syvässä perheriemussa. Kaikille heille on onni
pudonnut kuin taivaasta. Kaikki he ovat riemusta juopuneita.
Siinä kolmen rinnakkain toistensa käsikoukussa ja valtioneuvoksetar
keskellä kävelevät jonkun aikaa sanaa puhumatta kuin peläten häiritä
toistensa sielullista riemua. Ja uponneina omaan onneensa.
Nyt on sovinto tehty. Kaikki on unohdettu. Vanha on loppunut ja uusi
alkaa.
Heillä kaikilla on niin keveä ja mieluisa olla.
Syksyinen aurinko kirkastaa koko kohtauksen. Salin hienon-hieno
huonekalusto sen säteissä leikkii monissa värivivahduksissa.
Nyt he istuvat keskustelemaan kuin juhlassa. Mutta lämpimästi ja
sydämellisesti. Puhutaan Harryn yliopistoonmatkasta.
-- Ensi viikolla lähtee "Aavasaksa" etelään. Tahtoisitko siinä
matkustaa? kysyy valtioneuvos.
-- Niin, jos mamma lupaa, vastaa Harry lyhyesti ja hymyilee vastaan.
-- Mene, rakas Harry, ja papan toiveet täytä! Kun palaat, niin vietämme
taas tällaisia hauskoja hetkiä, puhuu mamma.
Harry on huomaavinaan, että mamma aivan silminnähtävästi nuoreni.
Viskasi kuin taikavoimalla päältään alakuloisen murhesävynsä, mikä puki
häntä niin huonosti. Ja monesti suoranaisesti ajamalla ajoi
valtioneuvosta ulos näkemään iloisia ihmisiä.
Kun he ovat siinä aikansa istuneet, nousee valtioneuvos, suutelee
mammaa ja lähtee virastoonsa.
Hänen mentyään nousee mammakin, menee Harryn luo ja tarttuen häntä
kädestä puhuu:
-- Kiitos ... kiitos, rakas oma pieni Harryni... Sinä toit papan
mammalle takaisin. Ja minä kun uskoin sinutkin minulta jo ryöstetyksi.
_Nyt_ alkaa meillä uusi, täysinäinen, onnekas elämä.
Sitten hän painautuu Harryä vasten äänettömän onnellisena ja kuiskaa
hänelle:
-- Nyt on minulla Trotorp täällä Suomessa ... tässä omassa kodissani.
Jumalani! Miten onnellista!