Seuraklubin vuosijuhla I.
On syksyinen ilta. Hämärä hiiviskelee kuin salaa, mutta ahnaasti
sentään. Eikä ole pitkää aikaa, kun kaupunki on pilkkoisen pimeässä.
Lyhdynsytyttäjä on kuitenkin sitä ennen merkinnyt jokailtaisen
kiertokulkunsa pitkin kaupunkia aina katukulmissa himmeällä
valosilmällä, jona on lyhdyssä palavan petroolilampun liinasydän.
Se oli näet siihen aikaan, kun kaupunkiin ei vielä oltu saatu
sähkövaloa.
Seurahuoneen biljardipoika on keskipäivällä kuljettanut pitkin
valtakaupunkia paperiarkkia, johon on kirjoitettu erityisiä valittuja
nimiä.
Sitten on paperi palautettu kirjoittajalleen Seuraklubin
puheenjohtajalle valtioneuvos Mortimer Nicanderille.
Seuraklubi on kaupungin herrain yhdistys, joka on perustettu
ruotsinkielen ja -mielen pönkäksi tähän vilkkaaseen merikaupunkiin.
Nyt menee sen kymmenes vuosijuhla. Seuran on perustanut tämä kaupungin
ainoa valtioneuvos ja hän on ollut puheenjohtaja sen koko elinajan.
Kaupungissa ei ole vielä rautatietä, ei sähkövaloa, ei telefoonia eikä
muutakaan uuden ajan merkkiä kuin alkavan suomenkielisen lyseon kolme
ensimäistä luokkaa.
Ruotsalaisten pohattain patriarkaalinen hallituskausi on vielä
keskipäivän korkeudessaan.
Seuraklubin kokouksissa eivät koskaan naiset ole mukana, eivät rouvat
eivät neidot.
Seurahuone on puusta rakennettu puiston sisään. Jättiläiskoivumetsä
sitä ympäröi ja siinä lähellä juoksee puro puiston läpi. Purossa on
Seurahuoneen kohdalla ihmiskäsin tehty putous, koulutyttöjen "pikku
Imatra". Sen poikki vie kävelysilta. Ja sillä sillalla nyt kurkkii
parvi katupoikia "Susilaan", joksi rahvas Seurahuonetta nimittää.
He ovat kaupitelleet pitkin päivää kaupungilla uutta sanomalehteä,
"Salamaa", josta suomenkielisen lyseon opettaja, maisteri Tervo tänään
näytenumeron antoi.
Mutta kun he jo kaukaa näkivät "Susilan" valossa hohtavan, juoksevat he
kohti omalla tavallaan sitä ihailemaan. Sillä niin vietävän makea
paistetun lihan käry ja kastikkeiden tuoksu sieltä heidän nenäänsä
nousee. Vielä lähemmäksi houkuttelee se kylmässä syysillassa nämä
nälkäiset poikaraiskat.
Mutta nyt kuuluvat puiston karkeassa hiedassa narskuvat askeleet. Ja
pojat lentävät pakoon arkana kuin varpusparvi joka suunnalle.
Tulija on valtioneuvos korkeissa nahkaisissa kokokalosseissaan.
Sentähden hän saapuu ensimäisenä, koska hän on illan varsinainen
isäntä.
Sisäeteisen ovella on vartia, jolla on livree ja kaluunat. Se hyökkää
palvelemaan valtioneuvosta.
Nyt on valtioneuvos puhdas ja soma kuin juuri maalattu vanha laiva.
Mutta toisinaan hän on hyvinkin huoleton puvustaan.
Valtioneuvoksen tukka on hopeanharmaa, kulmakarvat tuuheat ja
valkeat, hieno parta valkoinen ja nenällä kultakehäiset rillit.
Silmät ovat palavat, ruskeat ja katse kuin haukalla. Mutta siinä on
kulttuuri-ihmisen ilme, joskin himokkaisuuden verhoama.
Kun valtioneuvos on riisuutunut, ottaa hänet viinuri palveltavakseen.
Valtioneuvos astuu suureen juhlasaliin ja ajutantiksi hänen taakseen
asettuu viinuri frakkipuvussa valkoinen pyyheliina yli käden
viskattuna.
Katossa sädehtii kynttilöissään suuri kristallikruunu, jonka
messinkikierrokset ovat takojataidetta. Sileä parkettilattia kiiltää ja
suurissa seinäpeileissä, joiden kehykset ovat metallia ja koristellut
monemmoisilla uurretuilla kuvioilla, näyttelee itseään upea
huonekalusto. Pöydillä on haarukkakynttilä-jalat, joita biljardipoika
juoksee sytyttämään, ja kukkamaljakolta. Kookkaissa astioissa
seinävierillä on palmuja ja laakereita tavallista ravintolakokoa.
Vieressä on pieni salonki varattu naisille, kun nekin joskus
Seurahuoneella huvittelivat. Mutta tänään se on kuvernöörille
pyhitetty.
Sitten on lukuisia sivuhuoneita yltä päätä hienoa kalustoa täynnä.
Kaikki nyt on valaistu ja odottaa. Sillä tulossa on vuoden iloisin
hulluttelu.
Viinuri notkeasti suorittaa, kun valtioneuvoksella on jotain
huomautettavaa.
Valtioneuvoksen perästä saapuu paksu Johnson, kaupungin äveriäs
ruotsalainen leipuri, kotoisin Tukholmasta. Mukana on hänellä pieni
käärö. Mitä se sisältää, tietää hän yksin.
Valtioneuvos vie Johnsonin sivuhuoneeseen "pukeutumaan".
Sitten he sieltä palaavat, mutta Johnson nyt naisen yöpaidassa ja
naiseksi naamioituna jokapäiväisessä elämässä hyvin halveksittu
ripa-astia kädessä.
Hän asettuu salin ovelle, sillä hänen on määrä ottaa jokaiselta
tulijalta almu yöastiaansa.
Näin kootaan joka vuosi Seuraklubin vuosijuhlassa klubin pilkkaäijälle
kollehti.
Tämä on "herrassyötinki" Rensten, muuten ohimennen sanottuna
virkaheitto nimismies.
Tämän kollehdin kannon järjestää aina valtioneuvos niin kyynilliseksi
kuin suinkin sietää.
Sillä Rensten on hänen tähtensä menettänyt virkansa ja sen hän tahtoo
näin palkita.
Mutta kun kuvernööri tulee, silloin on määrä Johnsonin kadota
näkyvistä.
Rensteniä nimitetään herrain kesken lisänimellä "Bondas" ja siksi
hänelle naisen haamussa kollehti kootaan, kun ukko-raukka suoranaisesti
pelkää naisia, pelkää niitä enemmän kuin tulta ja vettä. Sillä hänen
luontonsa on nyt sellaisen naisvihaajan.
Johnson asettuu kovin hullunkurisena salin ovelle.
Ja kolmantena saapuu itse "Bondas" eli "herrassyötinki" Rensten.
Hänelle annettiin veljien kesken "herrassyötingin" arvonimi silloin,
kun hän valtioneuvoksen koirankujeen tähden menetti nimismiehen
virkansa.
Hän on suuri punakka mies, valkohiuksinen, violettinenäinen ja siniset
vetiset silmät hänellä on. Hän elää nyt herrain armoilla ja tekee yhtä
ja toista kirjoitustyötä. Hän, miesrukka, joka säikkyy naisia.
Kaikissa herrain juomingeissa on hänellä oma määrätty osansa: Olla
toisten ivattavana ja siitä palkkioksi saada päänsä täyteen.
Johnsonin naishahmossa nähdessään tulee "Bondas" pahalle tuulelle ja
irvistää.
Mutta valtioneuvos viepi hänet ryypylle.
Alkaa saapua muitakin herroja. Ja kaikkein useimmat hevosella. Komeasti
ajavat kuin joihinkin suuriin kutsuihin. Kauppaneuvos Fleege tulee
soreissa vaunuissa edessä parilyhdyt, kuski virkapuvussa ja sivulla
vaunujen nokalla heiluu korkea piiska. Parihevosilla hän ajaa. Hevosten
hännät ovat leikatut ja harjat kiharoihin poltetut. Illan kolakkuutta
vastaan kauppaneuvos on puettu hienoon hilleriturkkiin, mikä on
valmistettu pitkäntakin malliin ja halko takana ulottuu puoliselkään.
Tässä on se kaupungin laajaltitunnettu tervakuningas, joka on
pöyhkeyden kohottanut ihanteekseen.
Hän on komea pystynenä mies ja hänellä on kenraalin ryhti,
taaja korvaparta ja kultaiset tekohampaat. Laivanvarustaja,
sahaliikkeenharjoittaja, monimiljoneeri, kaupungin rikkain mies.
Mutta ennen kaikkea tervakauppias.
Tulee vielä vaunuilla tehtailija Elers, valtiopäivämies, kauppaneuvos,
miljoonamies ja laihanlainen mesenaatti.
Monet ajavat nelipyöräisillä troskilla, joita uutuutena on jo tännekin
ehtinyt.
Niiden joukossa merikapteeni Hartman, Hartmanin miljoneerisuvun enin
puhuttu jäsen. Hän on se mainittu "drummel-prummel" s.o. juoppo,
tappelija, pirstoja ja laajaleukainen merikarhu. Omat merimiehensä ovat
hänestä kyhänneet arkkiveisun, joka nyt on joutunut katupoikien
laulettavaksi.
Kapteenin sivulla istuu hänen eriämätön ystävänsä merikapteeni
Norrgård, tunnettu nimellä "rauhan enkeli", sillä hänenpä tehtävänään
on sovittaa ystävänsä humalarikokset.
Tulee maisteri Littov. Hänkin omassa ympäristössään kuuluisa mies.
Konjakkinenä, jonka kädet vavahtelevat yhtenäisestä lasin
pitelemisestä. Hänellä onkin nyt oma ulkoravintolansa "Promenad" ja
siellä ruotsalaiset tytöt. Vanhapoika, älykäs ja oppinut. On kaupungin
suurimpia terva- ja puukauppioita.
Tulee ruotsinkielisen lyseon rehtori Heideman, kaupungin suurin
kaunopuhuja ja valtioneuvoksen oikea käsi ruotsalaisen sivistyksen
pönkittämisessä.
Ja sitten vielä paljon muita rikkaita miehiä: tehtailijoita,
laivanvarustajia, tukkukauppioita, konsuleja, viinasaksoja y.m. y.m.
Kaikkien näiden edessä juhlasalin ovella temppuilee paksu Johnson
naisen pitkässä valkoisessa yöpaidassa. Ja kädessä ripa-astia, johon
hän tukholmalaisella murteellaan pyytää almua, "Bondaan kollehtia."
Mutta viskaapa samassa paperinaamionsa takaa aika karvasta puhetta
yhdelle ja toiselle.
Muutamat nauravat katketakseen. Mutta kipeäjalkainen merikoulunjohtaja
Abrahamson, parhain vitsinleikkaaja ja ravintolatyttöjen ensimäinen
rakastaja, käy häneen käsiksi: nostaa paitaa, jota Johnson ujolla
liikkeellä suojelee.
Aivan nuoria miehiä ei ole mukana juhlassa muita kuin Harry Nicander,
valtioneuvoksen ainoa lapsi. Vuoden parin ylioppilas ja äsken
ulkomaanmatkalta palannut.
Harry nähdessään Johnsonin punastuu ja häntä inhottaa tuollainen
häpeämättömyys.
Harryä kohdellaan hyvin huomaavasti. Mutta itse hän pyrkii loistamaan
niin vähän kuin mahdollista.
Häntä ujostuttaa tämä ikämiesten seura. Siinä hän tuntee itsensä
vieraaksi ja kävelee levottomana sinne tänne huoneissa kuin jotakuta
etsien.
Näissä klubin kokouksissa ei hän ennen koskaan ole ollut.
Mutta nyt tahtoo pappa näytellä häntä kaikille jonain harvinaisuutena.
Sillä valtioneuvos on silmittömästi ihastunut omaan poikaansa. Ja juuri
vasta palasi Harry ulkomaalta.
Levotonna sukii Harry tilkkaansa, hyräilee hiukan laulua...
kävelee ... kävelee...
Kunnes viskaupi rentona muutamalle sohvalle puolimakuulle, sulkee
silmänsä ja leikkii kultaisilla kellonperillään.
Tämä nyt on laitaa lähteä tällaiseen ukkoseuraan!
Yksi ja toinen koettaa häntä lähennellä. Mutta hän on kylmä,
umpimielinen ja vaitelias. Tämä on paljasta ujostelemista, mutta se
Harryn asemessa olevassa nuoressa miehessä käsitetään liialliseksi
omanarvontunnoksi.
-- Hän on niin ylpeä!
Se on vakiintunut arvostelu Harrystä.
Harryn kulmakarvat ovat närkästyneissä rypyissä. Se lisää sitä luuloa,
että hän uskoo itsestään liian paljon.
Mutta pappa liittää häneen sanomattoman paljon toiveita. Sen hän
itsekin tietää. Ja melkein sitä pelkää.
Harry on läpeensä tunteellinen ja vaikutuksille herkkä. Sen näkee jo
päältäkin värähtelevistä kasvoista, joissa ilme ilmettä ajaa.
Se on äidin perintöä. Sillä mamma on myös tuiki tunteellinen. Tämä
mamma, joka on läheltä Skaran kaupunkia Trotorpin kartanon tytär
Ruotsista. Hän on Länsi-Göthinmaan vanhaa, mutta köyhtynyttä aatelistoa
ja syntyään von Löwenhjelm.
Ulkomuodoltaan on Harry kaunis ja hieno nuoriherra. Sekin mamman
perintöä.
Puku on viimeisintä Englannin muotia, kovin suuriruutukasta
vaaleanharmaata trikoota.
Sillä valtioneuvoksen kutsupaperissa oli nimenomaan määrätty arkipuku.
Nyt tulee Harryn luo hänen entinen opettajansa, rehtori Heideman. Tämä
on karkeatekoinen mies, jolla on suuri kulmikas pää pienen vartalon
nenässä, täysi parta ja sankalasit.
-- Uskallanko lähestyä? kysyy hän kuin arasti varpaillaan astuen.
-- Tekö? Vanha opettajani!
-- Mehän täällä edustamme intelligenssia, me kaksi. Sillä valtioneuvos
on samalla kertaa kaikkea mahdollista taivaan alla.
-- Istukaa, herra rehtori!
-- Minua ilahduttaa nähdä silti näinkin monta ruotsinkielen ystävää
koossa. Sillä oletteko kuulleet...?
Rehtori kävi hyvin salaperäiseksi. Harry säikähti ja värähti.
-- Mitä? En.
-- Että kaupunkiin perustetaan fennomaaninen sanomalehti ja
suomenkielellä...
-- Nähnyt ja kuullut, mutta en vielä lukenut.
Harry nauroi.
-- Miksi nauratte?
-- Nauran maisteri Tervolla tällä uuden lehden hommaajalla, kun muistan
häntä koulupoikana meidän syöttöpoikanamme. Kerrankin kyökkipiika
ärjäisi hänelle: "Tämäkin on sitten muka herra, vaikka ei osaa edes
sanoa: 'fiini'." Ja monta, monta muuta samallaista kohtausta. Toisinaan
piiat siellä kyökissä vaativat häntä lausumaan f, ennenkuin antoivat
hänelle lettuja.
Rehtori ja Harry nauravat yhdessä.
-- Mutta nyt Tervo näyttää, mitä hän osaa. Hjaa. Minä hänet kyllä
tunnen, kun on entinen oppilaani. Tervo on oikein periaatteessa ilkeä.
Nyt täytenä miehenä hävettää minua toisinaan häntä nähdä, kun muistan,
miten monta korvapuustia hänelle annoin hänen kouluaikanaan. Varmasti
hän on saanut niitä kaikista enimmin ja juuri sapekkuutensa vuoksi,
puhuu rehtori.
-- Kun hän ensi kerran ilmestyi meidän pihaamme ... hän sama maisteri
Tervo ... räjähti koko piha huutoon ja mylvinään. Musta villakoiramme
Castor oli lentänyt hampaat irvillä hänen kimppuunsa ja hän nyt
suurella puukollaan sitä ahdisti. Mutta piiat huusivat, rengit
kiroilivat ja pappa ikkunassa nauroi vatsaansa pidellen. Castor siksi
häneen yltyi, kun hänellä oli selässä suuri tuohikontti, kädessä paksu
visasauva, jonka hän kuitenkin kohta paukautti rakennuksen seinään, kun
sillä yritti Castoria lyödä. Ja muuten niin villinnäköinen kuin Afrikan
neekeri. Silloin hän tuli tänne kouluun, sanoo Harry yhä nauraen.
-- Ja sai valtioneuvoksesta isällisen suojelijan. Jopa joo!
-- Pappa on aina ihaillut Tervon lujaa luonnetta. Ja siinä suhteessa
kohottanut hänet minullekin esikuvaksi. Ja täytyyhän meidän kaikkien
myöntää, että hän on tuiki yrittävä mies.
-- Olkoon! Mutta huono hän oli ääntämään puhtaasti meidän kaunista
äidinkieltämme. Kun hän huomasi minun kovasti kärsivän hänen perin
kehnosta ääntämistavastaan, niin hän tahallaan vielä suoraan
kiusoitteli minua.
Rehtori nipisti huuliaan ja sulki silmänsä puheensa vahvistukseksi.
-- Sieltä tervamaasta hän oli isätön poika, jolla oli tavaton muisti ja
pää kuin partaveitsi. Mutta kieli vaan ei ottanut taipuakseen
muukalaisiin äänteisiin. Hänellä oli papalle suosituskirje
syntymäpitäjänsä kirkkoherralta, jonka edessä hän oli lukenut latinaa
ja ruotsia. Samalla kun oli ollut papilla renkinä. Eikö hän siis ollut
harvinaisuus?
-- Niin kai. Todellakin harvinaisuus.
Rehtori sihittää huulillaan ja kohoaa varpailleen inhon ilme
kasvoissaan. Mutta hetken takaa jatkaa mehevänä:
-- Sallikaa minun sanoa, että Harry Nicander on ollut kiltein oppilaani
ja Matti Tervo ilkein oppilaani. Juuri niin. Ja Harry Nicander tekee
vielä jotain meille kaikille kunniakasta.
Rehtori vääntää kasvonsa tekohymyyn. Harry punastuu korviin asti.
-- Kautta kaiken! Niinkö suuria unelmia ... todellakin?
-- Nii-in! Kenellä oli niin kauniit ja johdonmukaiset aineet kuin
nuorella herralla? Kuka lausui runoa sillä sydämen lämmöllä kuin Te?
Harry enemmän hätääntyi. Tuo kettu tiesi, missä olivat hänen arimmat
unelmansa. Totisesti!
Rehtori nautti Harryn lapsekkaasta hätääntymisistä, otti
sikarikotelonsa ja kysyy:
-- Saanko tarjota sikarin?
Kun sikarit ovat leikatut, tarjoaa rehtori vielä tulta kohteliaasti
Harrylle. Sillä hän tahtoo voittaa Harryn omaksi miehekseen.
Rehtori myös sytyttää teeskennellyn hienostuneesti ja taas nousee
varpailleen palava sikari hyppysissä.
-- Saanko kertoa Tervosta pienen anekdotin? Ei juuri hupaisen, mutta
karvaan. Kovin kuvaavan miehen luonnetta.
Harry on kokonaan voitettu.
-- Tehkää hyvin! hän pyytää.
-- Dogmatiikan tunnillla kerran ... muistaakseni kuudennella
luokalla ... ärjäisi Tervo minulle: "Skamlöst är det, att finnarne tala
svenska. Jag är finne och kan icke uttrycka mig på svenska." Tietysti
kaikki tämä hänen omalla ääntämistavallaan. Ja sitten hän alkaa
suomeksi selittää teleologista todistusta Jumalan olennosta. Menin,
tartuin häntä korvista -- rehtori mukailee käsillään liikkeensä -- ja
sitten: läiskis! -- läiskis! -- läiskis! "Du, ursinnige viking...!"
ärjyy hän nyt minulle. Määräsin kolme päivää karsseria. Siellä
ollessaan kirjoitti hän seinät täyteen ruotsinkielen haukkumista. Minä
olisin ajanut hänet tyyten pois koulusta silloin, mutta herra
valtioneuvos oli hänen jyrkkä puoltajansa...
-- Papalla oli hänestä suuret toiveet ... hyvinkin suuret. Kun Tervo
miehistyy, niin kyllä raakuutensa heittää, aina sanoi.
-- Mutta heittikö? Valtioneuvos häntä syötti ja vaatetti ja muillekin
suositteli. Juuri tämän klubin ensimäisten avulla Tervo koulunsa kävi.
Mutta heittikö pois raakuutensa? Nyt he saavat kiitokset ... nyt!
Ai ... ai!
Rehtori kiihtyy syvään harmiin ja huudahtaa:
-- Enkö olisi tehnyt oikein, jos hänet koulusta pois työnsin? Enkö
ollut profeetta? Enkö?
Ja hän levittää kätensä kuin suuren ihmeen edessä.
-- Herra kuvernööri tulee! juoksee vahtimestari ilmoittamaan.
Paksu Johnson katoaa ovelta kuin tykillä ammuttuna. Ja tavallinen
kaluunaniekka ovenvartia ottaa paikkansa.
Valtioneuvos ja kauppaneuvos Fleege menevät kuvernööriä vastaan. Juuri
tällaisessa toimessa on Fleege mielellään mukana.
Seurue iloisin voimakkain äänin saapuu sisälle. Edellä Fleege, joka
salin ovella pysähtyy, ottaa paraatiryhdin ja tekee oikealla kädellään
kauniin kaaren juhlasaliin päin kohti herroja, jotka seisovat sisällä
epätasaisessa rintamassa.
Kuvernööri käy kättelemään herroja. Hän viljelee liiaksikin ääntiöitä
puheessaan. Niillä hän aikanaan on vahvistanut ääntään komentaessaan
sotilaita aukealla kentällä.
Mutta se jäikin tavaksi.
Sillä kuvernööri vapaaherra von Hjelm on vanha sotaherra. Pitkä,
solakka, aivan harmaantunut ukko, käyttää kävelykeppiä tukenaan, vaikka
onkin uniformuun puettu.
Kun hän on tervehdyksensä tehnyt, saattavat valtioneuvos ja
kauppaneuvos Fleege hänet pieneen salonkiin ja jäävät sinne kolmen.
Helpotuksen huokaus kuuluu suuressa salissa, missä asetutaan eri
ryppäissä istumaan.
Kuvernöörin tulo on jäykistävä alkunäytös, joka uhkaa tulla ikäväksi.
-- P--le! Kuivin suinko tässä istutaan? puhkeaa puhumaan merikapteeni
Hartman, joka ei suinkaan ole vesiselvä nytkään.
-- Veli odottaa ja suussa maistuu pian makealle, lohduttaa maisteri
Littov.
Viinuri kantaa korkealla ilmassa suurta maljakulhoa. Hänen on aivan
hiilenhehkuva sen painosta. Asettaa sen sitten suurelle pöydälle
huoneen keskelle, mille on jo kasattu patteri hiottuja laseja.
Mutta kestää odottaa ennenkuin siihen maljaan käsiksi käydään.
Vihdoinkin pienen salongin ovi aukeaa ja valtioneuvos johtaa
kuvernöörin saliin.
Herrat hypähtävät kohta pystyyn tuoleiltaan.
Mutta kuvernööri ojennetuin käsin pyytää istumaan.
Valtioneuvos viepi kuvernöörin suureen nojatuoliin salin perällä ja
itse käy istumaan taka-alalla olevan pöydän taa, millä on
kirjoitusneuvot, jotenkin lähelle kuvernööriä.
Nyt kaikki istuvat.
-- Rehtori Heideman. Olkaa hyvä! Tänne!
Rehtori Heideman astuu varpaillaan niin hienostellen kuin se hänelle
onnistuu, sillä hän on vain köydenpunojan poika, mutta sentäänkin tämän
Seuraklubin sihteeri.
Hän esittää aina oikeata gustaviaania, joka on samalla klassillisesti
sivistynyt.
Rehtori lukee klubin vuosikertomuksen. Sitten seuraavat vaalit ja
sitten...
Valtioneuvos menee maljakulholle, täyttää siitä korkean viinilasin ja
kantaa sen kuvernöörille.
Sitten hän kumartaen lausuu toisille läsnäoleville:
-- Herrat ovat hyvät.
Itsekukin hyökkää saamaan lasin. Kuvernööri nousee lasi kädessä
puhumaan. Sillä hän itse tahtoi esittää klubin kymmenvuotisen maljan.
-- Hyvät herrat. Olemme tu ... ulleet tännee viettä ... mä ... ään
Seuraklubimmee kymmenettää vuosijuhla ... aa. Herrat hyvin tuntevaat
sen suureet ja jaloot tarkoitukse ... eet. Eläk ... öön!
Seurasi voimakas huuto, joka Harryä suututti. Näinkö kehnosti tämä
ruotsalaisen sivistyksen jalo seura saa kymmenvuotisen maljansa? Häpeä!
Harry ei maistanut lasistaan, vaan poistui sivuhuoneihin. Ja ryhtyi
siellä miettimään suurta ja repäisevää maljapuhetta ruotsinkielelle.
Sillä se kieli puustavillisesti on hänen äitinsä kieli. Ujous oli siinä
samassa kuin poispyyhkäisty hänestä.
Ruotsinkielellä Harry puhumaan oppi. Sen kielen opetti hänelle mamma jo
vuosia ennen kuin hän suomea kuuli sanaakaan. Ruotsia hän oli aina
puhunut papan kanssa, joka kyllä oli syntynyt tässä samassa kaupungissa
kuin hänkin.
Suomea hän oppi myöhemmin piioilta ja rengeiltä ja muilta "huonoilta
ihmisiltä".
Ruotsinkielinen lyseo täydensi ruotsalaisen kasvatuksen. Mamma ei häntä
kasvattanut suinkaan miksikään puolueihmiseksi, vaan puhalsi häneen sen
äidillisellä lämmöllä, mikä hänelle itselleen oli rakkainta. Sillä
mammaa oli aina vaivannut kiduttava kotimaan ikävä. Ja kun Harry tuli
hänelle siksi olennoksi, johon hän tätä ikäväänsä voi kuin istuttamalla
istuttaa, ympäröi hän pienestä pitäen Harrynsä sellaisella
ruotsalaisella ilmalla, että tämä aivan upposi siihen. Siksipä Harrystä
aina Ruotsi ja mamma on ollut kuin yksi ja sama käsite. Yksi ja sama.
Tämä syvä sielullinen ruotsalainen hurmaus se nytkin Harryn nuoria
veriä kuohuttaa. Se nostaa hänet innostuksen kultapilviin.
Mutta salissa maljaiilaan, kilistetään. Ja suuressa liemiastiassa on
tuota pikaa pohja näkyvissä.
Viinuri kuljettaa uutta. Samassa palaa Harry saliin. Hän on
taivaallisen innostuksen haltioima. Kilauttaa lasiin. Ja äänet
taukoavat.
Syvä, haudan syvä hiljaisuus. Sillä kaikki huomaavat nyt olevan
kuultavana jotain uutta. Ja myös nähtävänä jotain uutta. Tuo nuori
poika uskaltaa puhua täällä, jossa kuvernööri juuri-ikään puhui.
Paperi hermostuneesti tärisee Harryn kädessä. Se on kömpelöä. Ja hän
työntää paperin alas käden muassa.
Vapaasti ulkoa hän tahtoo puhua. Ja hänen kauneilla nuorilla
kasvoillaan purppuroivat innostuksen ruusut. Mustat kiharat ohimoilla
ovat kuin runoilijan seppele. Silmissä on lämmin henkevä kiilto.
Valtioneuvos silmää poikaansa isällisesti ihastuneena. Sitten hän
katsoo toisiin herroihin ikäänkuin hän tahtoisi kysyä: näettekö?
Ja kaikki ne näkevät, että Harrypä uskaltaa!
Kuvernööri siristää silmiään ja nousee ylös. Samoin muutkin.
Harry alkaa ääni tunteellisesti värähdellen. Hän näkee nuo herrat
tuolla sekavana epämääräisenä ihmisryhmänä, josta hän ei yksilöitä
eroita. Kaikki seoittuu suureen epämääräiseen sielulliseen hämäryyteen.
Sillä hän on kuin sumussa, josta hän ei tiedä, miten selviytyä. Nyt
vasta hän tuntee, miten hän on mielenliikutuksen vallassa ja miten
hänen jäsenensä värähtelevät.
Mutta siltikin suusta kuohuu kuin runsaasta lähteestä sanoja ...
kultaisia ... hyvin kauniita sanoja...
-- Sinä ruotsinkieli! Sinä äidinkieli, kaunis ja soiva! Sinä korkean
sivistyksen henkevä tulkki! Sinä sydämeni ja sieluni paras aarre!
Sinulle auetkoon nytkin ääneni ylistykseksi! Pohjanlahti on vain se
sininen silta, jonka yli sinä kuljet molempiin koteihisi. Sillä sinulla
on kaksi kotia: Suomi ja Ruotsi. Näissä molemmissa kodeissa on sinua
vaalimassa lastesi rakkaus. Sinulle me kohotamme ylistyslaulumme
molemmilla rannoilla. Hyvät herrat! (Nyt Harry näkee jo selvemmin ja
huomaa papankin riemusta sädehtivät kasvot). Käsi sydämelle ja
hiljainen vala työhön ruotsinkielen ja ruotsalaisen sivistyksen eteen!
Sille työlle yhdeksänkertainen hurraa!
Harry tuntee nyt kuin mamman lämpimän hengityksen poskellaan. Jotain
tällaista juuri mamma kotoa lähtiessä häneltä odotti. Hän nyt kuin
täytti mamman lausumattoman toivomuksen. Sillä poski poskessa ja niin
lähekkäin näistä samoista asioista hän on monen monesti aina
koulupojasta alkaen mamman kanssa puhunut ja innostunut ... kaikkein
pyhimmilleen kun on innostunut, niin kyynel on silmissä kihelmöinyt.
Seurahuoneen seinät järisevät huudon voimasta, mutta miesten silmät
ovat kosteat.
-- Hämmästyttävän kauniisti puhuttu, lausuu sitten ääneen rehtori
Heideman äänettömyyden keskeltä kuin yhteisenä tunnustuksena.
Kuvernööri tulee Harryn luo, kilistää, pudistaa kädestä ja hänenkin
silmissään on tunteellinen kosteus.
Muut jäljessä.
Tuota menoa katselee valtioneuvos säteilevin silmin. Ja hän ajattelee
itsekseen:
-- Juuri niin, Harry!
Sitten hänkin viimeiseksi menee Harryn luo ja sanoo:
-- Tahdotko kilistää papankin kanssa?
Isä ja poika kilistävät. Syrjäisistä se näyttää kuin valtioneuvos
onnitteleisi omaa poikaansa ja Harry kyynel silmässä, syvän
mielenliikutuksen kyynel silmässä, ottaisi onnittelun vastaan. Se on
kaunis kohtaus vieraiden nähdä. Ja kun valtioneuvos siltä retkeltä
palaa, punottavat hänen kasvonsa entistä enemmän.
Harryn pitikin papan mielestä olla päätään ylempänä tätä matalaa
kotikylää.
Nyt näkivät toisetkin sen loiston, mikä on valtioneuvoksen pojassa.
-- Harry voi sanoa kuin Caesar Zelan voitostaan: _veni, vidi, vici_,
kuiskaa Heideman valtioneuvokselle.
Kauppaneuvos Fleege on haltioitunut. Hänkin tahtoo puhua. Ja leikata
laakerinsa.
-- Hänen jalosukuisuutensa ... parooni ... kenraali ... ritari ...
kuvernööri von Hjelm. Minä pyydän juoda pohjaan asti ja sitten huutaa:
Eläköön parooni pilviin asti!
Puhe teki sydämellisen hauskan vaikutuksen. Rehtori Heideman nauroi
vatsaansa pidellen.
Harryn puhaltama juhlatunnelma oli mennyt sen tien.
-- Sinä tervakenraali! äimäilee Harry itsekseen ja pahastuu.
Pahastuu sitä valtioneuvoskin, mutta sentään hyvillä mielin suopi
puolestaan Fleegen tehdä tyhmyyksiään.
-- Miten kohottaa taas pystyyn juhlatunnelma? miettii Harry.
Samassa kannetaan sampanjaa sisälle.
Harry nousee tuolille -- suuri menestys teki hänet yht'äkkiä aivan
huiman rohkeaksi -- ja lausuu teatterimaisella sulolla, koettaen ääntää
ruotsinkielen niin pehmeän-sorahtavasti kuin oikea tukholmalainen,
F.M. Franzénin runon: "Sampanjaviini."
Se naula veti. Taputetaan käsiä ja kuvernööri huutaa ääneen
mieltymystään.
Valtioneuvos on samalla antanut käskyn viinurille ja sampanjapullojen
korkkien poksahduksiin loppuu lausunto.
Nyt seuraa kiihkeä sampanjan maisteleminen. Siihen mukaupi
Harrykin, vaikka hän vielä tähän päivään asti ei ole ollut lasin
pohjaanryyppääjä.
Rehtori Heideman vain ei ole oikein tyytyväinen. Tämä ilta on hänen
mielestään täynnä yllätyksiä. Se on epäjohdonmukaista. Sillä mitä
tekemistä kesken kaiken tuolla runolla nyt näin alkupäässä oli.
Erehdys ... joka on korjattava.
Rehtori kilistää. Vaietaan. Ja noustaan rintamassa ylös. Heideman alkaa
rykien ja asentoja muutellen lasi jäykästi kädessä ja silmät
alasluotuina kuin rukouksessa.
Harry pahasti irvistää. Tämä on sitä vanhan koulun puhujataidetta.
Mutta rehtori ei huomaa mitään. Hän katsoo jäykkänä syvään alas kuin
omaan hautaansa.
Sitä tulee pitkälti ... pitkälti. Hän puhuu valtioneuvokselle klubin
perustajana ja kymmenvuotisena puheenjohtajana. Lopuksi hän huudahtaa:
-- Valtioneuvos Nicanderin malja! Ja se juodaan yhdestä ja samasta
pikarista entisen kauniin tavan mukaan.
Tuodaan esille vanha tuttu suuri pokaali. Rehtori uhraa viiniuhrin
kaatamalla siihen uudet avatut sampanjapullot.
Kun malja on juotu, johtaa valtioneuvos kuvernöörin pieneen salonkiin.
Tällä on tarkoitus saada suurempaa vapautta salissa.
Harrykin suuressa palavassa innossaan katsoo nyt syvälti sampanjalasin
pohjaan. Hän tuntee aivoissaan keveän keinuvan liikkeen. Se on veri,
joka niihin nousee. Se sama lämminnä hyppii pitkin ruumista, kuohuen ja
soluja laajentaen. Tämä on kuin pilviin kohoamista ja vapautumista
maisista siteistä. On lentämistä tunnesiivillä.
Posket hohtaen ja silmissä tuore kostea kiilto imaisee hän taas
korkeasta lasista pitkän siemauksen.
Samassa tuo ovenvartia sanomalehden valtioneuvokselle. Se on uuden
"Salaman" näytenumero, jonka maisteri Tervo tahallaan on pannut
iskemään tulta ensi kerran tänä Seuraklubin vuosipäivänä ja vielä
koirankujeissaan laittanut sen tänne klubiin itse valtioneuvokselle
aivan painotuoreena.
Lehti viedään valtioneuvokselle, joka siinä samassa ilmaupi pienen
salongin ovelle. Hän ottaa lehden lukeakseen. Kultakehyksiset kakkulat
nenällä ikäänkuin kohoavat terästetyn haukan katseen edessä. Ne ruskeat
rivot ilkeänivalliset silmät palavat, kun valtioneuvos lukee lehdestä:
"Suomenkieli on saatava tämän kaupungin virkakieleksi. Se on nostettava
kaikumaan täällä kaikkien huulilla, kaikissa kodeissa, yksin niissäkin,
missä sitä nyt halveksitaan. Suomi suomalaisille, niin on ajan
tunnussana. Jotka luulevat olevansa ruotsalaisia, nostakoot purjeet
pursihinsa ja seilatkoon yli Pohjanlahden. Me vielä potkaisemme purren
irti Suomen rannasta..."
Nyt nousee jo verta valtioneuvoksen kasvoihin hiusrajaa myöten. Vanha
mies tärisee mieli järkkyneenä. Sillä tämä tikari pistää paksuimpaan
lihaan.
-- Näinkö kirjoittaa minun oma kasvattini? Niin totisesti! Tämä on jo
enemmän kuin liikaa, puhkeaa hän kuvernöörille katkerana puhumaan ja
pyytää häntä saliin.
Sillä nyt aikoo valtioneuvos itse puhua. Kun kuvernööri on ottanut
paikkansa, kilauttaa valtioneuvos lasiin.
-- Setä Mortimer aikoo puhua! kulkee kuin tuulen henki salissa miehestä
mieheen.
Ja sitä seuraa mykkä äänettömyys. Sillä kun valtioneuvos esiintyy, niin
silloin ovat kaikki pelkkänä kuuntelevana korvana.
-- Hyvät herrat! Juuri kun klubimme, jonka tarkoitus on ruotsinkielen
ja ruotsalaisen sivistyksen vaaliminen, viettää kymmenvuotista
juhlaansa, lähetetään sen puheenjohtajalle tällainen häväistyspaperi
(valtioneuvos kohottaa lehden kädessään). Se on uuden fennomaanisen
lehden näytenumero. Täällä alkaa veretön taistelu, jossa me saamme
näytellä puolustajan osaa, sillä tämä tässä on hyökkääjä, hyvät herrat
(valtioneuvos näyttää taas lehteä). Mutta mepä muodostamme pyhän
falangin barbarin hyökkäystä vastaan, me ruotsinkielen sylilapset, me
ruotsalaisen mielen alttiit kasvatit. Meillä on lupa iloita ja me
iloitsemme. Mutta me myös osaamme tehdä työtä sydämiemme parhaimpien
harrastusten eteen. Eikä meidän sydämissämme ole mitään sijaa
barbariselle kielelle ja mielelle, joka on kulkeutunut Aasian
mongoliaroilta tähän samaan maahan, jonne sallimus meidän kehtomme
asetti. Vainota sitä kieltä emme tahdo sieltä, missä on sen oikea
paikka, nimittäin suomalaisen rahvaan huulilta, mutta omaksemme emme
sitä tunnusta ... emme koskaan!
-- Emme koskaan! kuuluu joukosta väkeviä huutoja.
-- Sillä me olemme ruotsalaisen hengen lapsia. Olemme sitä olleet jo
vuosisatoja. Ruotsi on ollut meidän suuri äitimme ja sen helmoilla on
useimpien meidän esi-isät syntynsä nähneet. Nyt, ystävät, pyhä ja
kallis velvollisuus viittaa meille. Tehkäämme voitavamme, että tämä
kaupunki meidän voimallamme säilyy fennomaanian rutolta ja että tämä
sanomalehti kuolleena syntyy. Armotta piiristämme poissysätään se, joka
ei sille sarviaan näytä. Minä juon tämän lehden kuolinmaljan. Joka ei
siihen yhdy, erotkoon joukosta ulos tuosta ovesta! _Pereat_ ...
kuolkoon!
-- Kyökkiin suomi! huutaa merikapteeni Hartman nousuviinassa.
Valtioneuvos repii lehden tuhannen nuuskaksi ja viskaa sirut menemään.
Taas hän jatkaa:
-- Maisteri Tervo on filistealainen. Kaikille teille hän on tavallaan
tuttu. Ja oli aika hänen elämässään, jolloin hän oli minunkin kodissani
jokapäiväinen vieras. Samaten kuin teistä monen kodissa. Tälle ylimaan
pojalle me kustansimme ruotsalaisen sivistyksen siinä mielessä, että
hän ymmärtäisi vastavelvollisuutensa sekä meitä että ruotsinkieltä
kohtaan. Mutta mikä mieltäkääntelevä erehdys! Hän on petturi ... on
luopio ... ja sellaisena emme häntä sääli...
Valtioneuvoksen ääni vihasta värisee. Hän tekee aika potkun jalallaan
jatkaessaan:
-- Sille herralle näin!
-- Näin!
Ja toisetkin potkaisevat. Mutta valtioneuvos lisää:
-- Kuolkoon lehti ja sen likainen toimittaja ... hylkiö! Näin kuin tämä
lasi!
Valtioneuvos viskaa lasinsa lattiaan kappaleiksi. Ja toiset tekevät
samaten. Sillä sampanja oli jo liiaksi veriä kuumentanut.
Mutta Heideman arvaa nyt olevan sopivan hetken voittaa taas
valtioneuvoksen suosiota. Ukolle on annettava hyvitystä, on osotettava
kunniaa kuvernöörin nenän alla.
Hän vie tuolin valtioneuvoksen selän taakse. Siihen hän istutetaan ja
puujalka-kanttori Krookin marssia soittaessa kannetaan valtioneuvosta
ympäri salia.
Harry ensimäisenä kulkee sampanja-aivoineen tuolin jäljessä ja huutaa
riemastuneena:
-- Lefve pappa! Lefve pappa!
Sitten hajaannutaan sivuhuoneihin, jotta vahtimestarit voivat puhdistaa
lasisirut.
Kuvernööri huomaa mielialan käyvän liian kuumaksi. Hän tekee
poislähtöä.
Valtioneuvos saattaa häntä vaunuihin. Kun ne ovat pois liukuneet,
katsoo hän niiden jälkeen ja puhuu:
-- Bulvaani! Kuka tätä lääniä hallitsee? Sinäkö vai minä?
Hän seisoo ulkona vilvoittelemassa hiestyneenä ja katkerana. Hänestä
tuntuu tässä Seurahuoneen rappusten edessä seisoessaan häikäisevässä
valossa, mikä sisältä tulvaa, kuin tuolta pimeästä syksyisestä yöstä,
joka muutaman askeleen päässä hänen edestään lähtee, nyt astuisi häntä
kohti silmä silmää vasten uusi ja outo vihollinen: maisteri Tervo ja
sen takana kokonainen armeija uuden ajan hirveitä miehiä. Kuin ne
sieltä astuisivat hänen nenänsä eteen, yht'äkkiä raapaisisivat tulen
näkymättömiin soihtuihinsa, joita he ikäänkuin piilossa häneltä
kantoivat, valaisisivat koko tuon suuren synkän pimennon, joka hänen
jalkainsa juuresta lähtee läpi puiston, yli nukkuvan kaupungin, aina
kauas tervamaiden mustille vaaroille asti, ja sitten siinä uudessa
hohteessaan ilkkuen hänelle huutaisivat: "Valtioneuvos! Teidän aikanne
on jo mennyt! Me olemme nyt kansan johtajat ja valistajat".
Ja tuo pimeys tulvahtaa noiden soihtujen loimosta kirkkaaseen hohtoon,
mikä levenee ... levenee nousevan aamun kirkkaaksi valojuovaksi ja
valaisee kansan ennen pimeän-pimeän elämän.
Valtioneuvos ikäänkuin omia mielikuviaan aristuen katsahtaa syksyisen
taivaan tähtirikkaalle laelle. Avaruus äärettömyydellään ajaa pois
hänen sielustaan pikkumaisen ihmispelon. Ja hän pääsee mielen
tasapainoon tähtiä katsellessaan.
Mutta siltikin! Tervo on pahasti nyt hänen ajatuksiinsa takertunut. Hän
uskoi Tervosta tekevänsä uuden Heidemanin, kun vanha jo alkaa
ränsistyä ... mutta ... mutta ... petti ilkiö!
Ilkiö! Sillä mikään muu ei Tervo ole. Monenmonta suomalaispoikaa on
ennenkin koulutettu ja herrastalojen kyökeissä kouluaikanaan syötetty
eivätkä ne ole pettäneet auttajiaan. Heistä on tullut lujia
ruotsalaisen sivistyksen ystäviä ... oivia pappeja tai muita
kaunisavuisia virkamiehiä.
Mutta tämä? On ennen kuulumaton erikoisuus, on personoitu hävyttömyys.
Ja tämän hirvittävän miehen on hän -- valtioneuvos -- ikäänkuin
tyhjästä luonut ... niin juuri _hän!_ ilman hänen omaa hellyyttään ei
olisi nyt maisteri Tervoa ... tätä kansanvillitsijää, joka leimuaa
salamana yli maiden mantereiden. Ei olisi!
Valtioneuvos muistaa tuossa samassa sen päivän, sen elokuun lämpimän ja
tumman iltapäivän, jolloin Matti Tervo tuohikontti selässään ensi
kerran kolkutti hänen ovelleen avustusta anoen. Tuppipuukko
nahkaremmissä oli hänellä kupeella kuten täydellä tervamiehellä
ainakin, valkeanharmahtavat hurstihousut olivat tervan likaamat ja
varsiniekkapieksukengät jaloissa. Huh, sitä ensi näkemistä! Pojalla,
tuolla pitkällä päivän polttamalla villinnäköisellä sikiöllä, oli
taskussaan suosituskirje hänelle kotipitäjänsä rovastilta.
Pelonsekainen kauhu kasvoissaan hän siinä värisi valtioneuvoksen nenän
alla. Sillä kartanolla oli ollut suuren villakoiran Castorin kanssa
tuimantuima ottelu. Ja koira oli repinyt pojan housuntakapuolen
hajalle, mutta silloin saanut pojan puukosta koipeensa, jotta ulisten
nilkutti pikku mökkiinsä pihan perälle.
Sellainen oli ollut Matti Tervon ensimäinen herrastuttavuus.
Valtioneuvos ei ollut sille osannut muuta kuin nauraa, niin surullista
kuin se kuitenkin sekä pojalle että koiralle olikin.
Tuossa suosituskirjeessä vakuutetaan pojan olevan tuiki ahkeran,
siivon, mutta hiukan itsepäisen. Ja nyt hän tulee kouluun, kun
on synti antaa hänen erinomaisten luonnonlahjojen mennä hukkaan.
Oo! valtioneuvos oli huudahtanut ja itsekseen nauranut papin
hulluttelemista. Mutta sitten kysynyt:
-- Onko sinulla isää?
-- Ei ole.
-- Eikö ole ollutkaan?
-- Kuoli ruotilaisena kinokseen.
-- Miksi joutui ruotilaiseksi?
-- Kun Nikanterin virma ryösti talon ja ajoi meidät mierolle.
-- Soo--oh, poika! Etkö tiedä, että minä olen juuri lääninsihteeri
Nicander?
-- Teidänpä sanotaankin sen kodin meiltä ottaneen.
-- Milloin ja missä?
Poika oli selittänyt, oli selittänyt senkin, että äiti ja viisi siskoa
on vielä ruodilla ja siellä saavatkin olla, kun tervakaupoissa meni
kotitalo Nicanderin kauppahuoneelle.
Silloin oli valtioneuvoksessa herännyt ihminen. Nyt hän katseli
toisilla silmillä papin suosituskirjettä, nyt hän ymmärsi, että pappi
vissillä tarkoituksella oli laittanut tervapojan juuri hänen luokseen.
Valtioneuvos uteli pojan kaikin puolin ja oli ensin suuttua. Mutta tuo
villi poika antoi niin teräviä vastauksia, jotta valtioneuvos lopulta
lämpeni. Ja hän mietti, että tässä on sentään hänellä velvollisuuksia,
jotka voivat vielä kerran kantaa kauniin hedelmän.
Hän laittoi pojan kouluun. Hän sitä ruokki, vaatetti, muille
suositteli, aina suojeli Heidemanin kiukkua vastaan. Sillä hän
lopultakin ihaili pojan rautaista luonnetta, joka oli vähän niinkuin
sukua muutamissa suhteissa hänen omalle luonteelleen. Mutta nyt! Tuntuu
niin niin niin katkeralta, että juuri hän ... valtioneuvos ... teki
niin kuin on tehnyt.
Sillä sieltä pimeästä mustasta yöstä hyökkää hänen päällensä uusi ja
kuitenkin tuttu vihollinen, jolla on kädessään jättiläisvalosoihtu
kaikki alhot valaistakseen.
Valtioneuvosta puistattaa yön kolakkuus ja tuo outo tunnelma.
Hänkö itse kasvatti itselleen vihollisen? Hänkö nosti korven pojan
omille varpailleen polkemaan? Näinkö väärin hänen hyvät työnsä
palkitaan?
Siinä on kysymyksiä, jotka kuohuttavat valtioneuvoksen mieltä.
Ja häntä yhä enemmän puistattaa. Syksyisellä taivaalla tähdet juttuavat
omia tarinoitaan. Ne eivät ymmärrä valtioneuvoksen mieliharmia, vaikka
hän niitä kohti katsoo mieli masentuneena.
Hän palaa sisälle. Sillä tuolla pimeässä yössä jossain kaupungilla
kummittelee suomalaisuuden aave, jota valtioneuvos jos ei juuri
pelkääkään, niin kuitenkin inhoo.
Vaikka saahan hän tuolla sisälläkin hävetä noita toisia sentähden, että
juuri hän ... valtioneuvos ... on Tervon kasvatusisä tavallaan.
-- Oih!
Mutta siinä samassa näkyy Harry tulevan ulos häntä kohti. Poika on niin
verevänpunakka, kostea kiilto silmissä ja komea kuin ruhtinaiden
jälkeläinen.
Nyt he ovat kahden suuressa lasikuistissa. Isällinen hellyys kokonaan
valtaa valtioneuvoksen katkeroituneen, viinin kiihdyttämän mielen. Hän
tempaa Harryn syleilyynsä ja kuiskaa aivan kuin nainen:
-- Sinä, rakas lapsi! No sinä et minua koskaan petä niinkuin tuo ilkeä
Tervo ... sinä ... minun oma Harryni.
Harry, jonka veressä kiehuu viinin hurmaus, syleilee lujasti vastaan ja
höpisee:
-- En ... en koskaan, pappa rakas.