"Pium, paum! kehto heilahtaa,
Kun lapsi viattomana nukahtaa,
Pium, paum! äiti laulahtaa.
Ja sydänkäpyänsä tuudittaa.
Pium, paum! sävel kajahtaa
Ja nuoret karkelohon kiiruhtaa:
Pium, paum! viulu vingahtaa
Ja joukko tanssissa jo tanhuaa.
Pium, paum! Nauti elämää
Sä silloin, kun se sulle hymyää!
Pium, paum! onni häilyää,
Se luopi valoa ja pimiää.
Pium, paum! kerran kajahtaa
Tuo kylmä kirkon kello, ilmoittaa:
Pois, pois henki vaeltaa
Ja ruumis mullan alla majan saa."
OLLI (viskaa vihaisesti kortit kädestään ja nousee kävelemään).
EERO. Kas niin, eikös jäänyt Olli kolmannen kerran myllymatiksi.
(Nousee, on kantavinaan pussia seljassaan ja astuu Ollin jäljessä
laulaen:) Voi, mun rakas myllärin', jauhapas mun pussini. Voi mun
rakas--
OLLI. Vaiti siinä. Minä en kärsi tällä hetkellä leikkiä, tiedä se.
EERO. Hei, hei! Ethän puske kumminkaan. Voi, mun rakas myllärin',
jauhapas mun pussini--
OLLI. Sakramenskattu poikanulikka! Osaatko lopettaa hyvällä, taikka minä
sun--(Uhkaa nyrkillä.)
EERO. Elä heikkarissa. Vähänpä ne herrat sietävätkin: pikkuisen vaan
tikulla nenään pistää, niin jo suuttuvat.
LEENA. Johan teille nyt tuli riita. Enkös sitä sanonut. Ei hyvää seuraa,
kun pyhäiltana ruvetaan kortinlyöntiin.
EERO. Minkäpä sille, Leena hyvä, tekee, kun arkena ei aika myönnä.
LEENA. Niin antaa olla koko toimen. Ei siitä vahinkoa.
OLLI. Mitä mutisee Leena siellä? Jos tahdon korttia lyödä taikka olla
lyömättä, on se, tiedämmä, oma asiani eikä liikuta ketään.
EERO. Sillä minä olen mies, jonka sikakin ties', eikös niin, Olli. No,
Leena, mitäs sanot siihen?
LEENA. En mitään.
OLLI. Parasta onkin, kun olet vaiti. (Katselee hetken Maunoa ja Annaa.)
Tuo mahtaa olla sinulle mieluista työtä, Mauno?
MAUNO. Siltä tuntuu. Käykö kateeksesi?
ANNA. Anna kiikun olla, Mauno. Tulen tässä yksinkin toimeen. (Panee
kiikun kovempaan liikkeesen.)
MAUNO. Kyllä minä heitän korkeammalle, jos tahdot.
ANNA. Pois tieltä! Itse pääsen niin ylös, kuin ikänä haluan. En tarvitse
kenenkään apua.
LEENA. Herkeä jo, Anna, muutoin pyörryt kohta.
ANNA. Minäkö kiikkumisesta pyörtyisin.
MAUNO. Mutta tuo ei ole terveellistä. Lähdetään ennemmin aholle
kävelemään, Anna. Nyt on niin ihana ilta.
OLLI. Kuuletteko, hyvät ihmiset, sitä rohkeutta. Köyhä palkkarenki
pyytää rikkaan talon tytärtä kanssaan kävelemään. Elä luule, lukkari
kulta, ettäs papiksi pääset.
MAUNO. Mitä tarkoittaa Olli?
OLLI. Ei muuta kuin sitä, jota sanoo. Elä luule, lukkari kulta, ettäs
papiksi pääset.
MAUNO. Jos Anna ja minä tahdomme mennä kävelemään, niin kukapa voi meitä
siitä estää.
ANNA (seisahduttaa äkkiä kiikun). Mutta minäpä en tahdo. En ole
ennenkään miesten kanssa ahoja kierrellyt, se sinun pitäisi tietää,
Mauno. Ja ajattele vähän, ennenkuin tuonlaisia ehdotuksia teet.
(Kiikkuu jälleen.)
OLLI. Se oli oikein. Anna vaan tuota pohjalaista aika tavalla nenälle,
kyllä hän sen sietää.
MAUNO. Koetelkoonpas! Minun nenälleni ei vielä tähän hetkeen saakka
kukaan ole uskaltanut hyppiä.
ANNA. Pelko ei ole esteenä ollut.
OLLI. Heikkarin suureksi herraksi se Mauno on paisunutkin. Jo häntä
luulisi miksi hyvänsä, vaan ei toisen käskyläiseksi, palkkarengiksi
pahaksi, niinkuin hän on.
MAUNO. On, mitä on, se ei kuulu tähän.
EERO. Eipä ole Maunoa tässä talossa juuri tavallisen palkkarengin
arvossa pidetty, vaan on hän paremmin ollut niinkuin talon väkeen
kuuluvana.
OLLI. Ja siitä syystä hän nyt rehentelee ja keikailee talon tyttären
ympärillä. Luulee kai Annan olevan kuin hyllyllä hänen otettavanaan.
Mutta niin se on: kuta enemmän kissaa silittelee, sitä korkeammalle
häntä nousee. Olisin vaan minä Roinilan sijassa, niin kerrassa tulisi
Maunolle tie eteen, keppi käteen.
MAUNO. Tahdotko sillä sanoa, että minä tässä talossa armoleipää syön?
Näetkös, Olli, näitä käsivarsia? Niiden avulla elän vaikka kuivalla
kalliolla, jos siksi tulee. Ei tarvitse tämän miehen almuja rukoilla.