(Tiheä metsäinen, viertävä seutu. Sunnuntaiaamu. Kirkkoon soitetaan ja
ihmistä kulkee perällä kirja kädessä vasemmalta oikeaan.)
HOPPULAINEN (tulee laulaen vasemmalta säkki seljassa). »Enpä itkenyt
silloinkaan, kun mammani majasta läksin, Ryyppäsin viinaa, haukkasin
rieskaa, tein niinkuin mammani käski.» Ei,--hiiteen jo jääkööt kaikki
laulut; ääneni on ollut sorroksissa aina siitä kuin Helena kiinni
pantiin. Koko maailma on nyt mullin mallin, elämä edestakaisin.
Penttulan viinapannukin on vallesmannin kynsissä ja olkoon vaan, ei se
minua liikuta, ei laisinkaan. Minä vaan ihmettelen, kuinka hänen
loitsutaitonsa laita silloin oli. Muuten ei asia minuun koske, ei
rahtuakaan; sillä olenhan vakaasti päättänyt säästää jok'ainoan liian
pennin, saadakseni vähän taloudentarpeita kokoon siksi kuin Helena
vankeudesta pääsee. Niin sitä käy tässä matoisessa maailmassa! Kuka
olisi luullut Helenankaan varkaisin menevän,--tyttö, joka on aivan kuin
katekismosta otettu, niinkuin Iivari sanoo. Mutta mitäpäs siitä!
Kompastuu hevonenkin neljältä jalalta, saati ihminen kahdelta. (Katselee
syrjään.) Mikäs tuolla metsässä rapisee?--Penttula totta maarin siellä
tulla kähmii.--Kas. kas, kuinka varovasti hän hiipii ja kurkistelee
ympärilleen--Niinpä hän väijyy kuin verta himoava peto saalista--Ollaan
hiljaa, saadaan jänis! Noidalla on vehkeitä mielessä, se on varma.
(Kätkeytyy pensaihin oikeaan.)
PENTTULA (tulee vasemmalta; toisessa kädessä lapio, toisessa pieni
laatikko, jota kätkee nuttunsa alle). Kaikki käy hyvin, vallan hyvin! Ei
ketään ole likitienoolla--ei yksikään silmä näe toimiani täällä metsän
synkässä kätkössä. (Ottaa laatikon poveltaan.) Sinä olet viisas mies,
Penttula. Mielinmäärin olet sinä noita ihmisparkoja nenästä vetänyt,
nimesi on kuulu kautta Suomenniemen eikä ole Lapin rajojen tällä puolen
tietäjää toista, joka sinulle vertoja vetäisi. Aarre, jota tuossa
säilytän, se maineelleni taas siivet sivuun antaa. Kun älykkäästi sen
kanssa menettelen--Uh--tuhat tulimmainen, kuinka peljästyin! Eikä se
ollut muu kuin jänis, joka tuolta pensaan alta hyppäsi. Ei--mun täytyy
kiireesti kätkeä aarteeni tänne metsään, sillä niin kauan kuin sitä
luonani säilytän, ei minulla ole yön lepoa, ei päivän rauhaa. (Nostaa
kiveä vasemmalla, kaivaa lapiolla sen alle kuopan, johon panee laatikon
ja väistää sitten kiven jälleen kohdalleen.) Kas niin, nyt siitä huolesta
on päästy. (Pyyhkii hikeä otsaltaan.) Ja nyt voin olla vakaassa
rauhassa, sillä jos joku löytäisikin laatikon täältä metsästä, niin
kukapa voisi ilmoittaa, että minä sen tänne kätkin. (Lintu visertää.)
Viserrä vaan, sinä västäräkki, lauluasi eivät ihmiset ymmärrä. En pelkää
sinua, en pelkää jänistä enkä maan matosiakaan, sillä ne eivät
todistajiksi kelpaa. (Kirkon kellot soivat.) Kirkkoon soitetaan. Nyt on
pyhäaamu,--sitä en ollenkaan muistanut.--Niin--aikoja on kulunut siitä,
kun minä viimeksi kirkossa kävin. En tiedä mikä syynä lienee, mutta
tukala on mun olla, kun sinne menen. Ihmiset väistyvät minusta niin
loitolle kuin suinkin voivat ja pappi iskee minuun silmänsä niin
tuimasti, että mun ehdottomasti täytyy painaa pääni alas.--No, niin!
Kun minua ei haluta kirkkoon mennä, niin pysyn sieltä poissa. Ei siitä
sen enempää. Olisinko minä Jumalan sanan vaivainen, minä? Ei! Tässä on
mies, joka ei avukseen huuda taivaan eikä helvetin voimia, vaan turvaa
omaan sukkeluuteensa ja hyvään älyynsä. Ihmiset tosin sanovat minun
olevan liitossa paholaisen kanssa, ha, ha, ha, luulevat minun myyneeni
hänelle sieluni, ha, ha, ha. Mutta minä heille nauran, ha, ha,
ha!--nauran ja pistän houkkioitten rahat kukkarooni, ha, ha, ha!
LOVIISA (tulee oikealta virsikirja ja nenäliina kädessä; pysähtyy
nähdessään Penttulaa ja tulee alas etunäyttämölle). Mitä te nauratte,
Penttula?
PENTTULA. Ilman vaan lystikseni.
LOVIISA. Minä olin kirkkoon menossa, vaan kun huomasin teidän täällä
metsässä, poikkesin puheillenne.
PENTTULA. Puhukaa! Minä kuulen.
LOVIISA. Tahtoisin kysyä teiltä, mitä hyötyä luulette minulla siitä
olevan, että Niilo Helenasta luopui, kun ei hän kumminkaan minusta sen
enempää välitä?
PENTTULA. Mitä hyötyä teillä siitä on, sitä en tiedä, eikä se minuun
koskekaan. Te lupasitte minulle tynnyrin rukiita, jos saisin Niilon
Helenasta luopumaan. Sen tein, ja te olette maksanut. Mielestäni olemme
nyt kuitit.
LOVIISA. Mutta siihen en minä voi tyytyä, ymmärrättehän.
PENTTULA. Vaan--?
LOVIISA. Vaan tietysti täytyy minun myöskin tulla emännäksi Peltolaan.
PENTTULA. Se on eri juttu.
LOVIISA. Kaksi tynnyriä annan teille rukiita, jos saatte Niilon minuun
taipumaan... Lupasinko liian vähän? Saatte kaksi tynnyriä lisää, sitten
kun olen Niilon kanssa naimisessa.
PENTTULA (erikseen). Neljä tynnyriä--se on palkka, jota ei saa
ylenkatsoa. (Ääneen.) Asia ei aivan pian voi toteutua, sillä minun
täytyy sitä varten aineita hankkia aina Lapista saakka.
LOVIISA. Kyllä minä odotan, ryhtykää vaan pian toimeen. Ja tulkaa tänä
iltana meille, niin annan teille jo yhden tynnyrin edeltäpäin, mutta
ymmärrättehän, vasta sitten kuin isä nukkuu.
PENTTULA. Niin, tietysti,--vasta sitten kuin isänne nukkuu.
PELTOLA (tulee virsikirja kainalossa oikealta; pysähtyy nähdessään
Penttulan ja Loviisan, tulee esiin). Hehei! Loviisa tilaa lemmenjuomaa
Penttulalta, ha, ha, ha. No, hiis! Taisinpa osata oksaan, koska noin
peljästyitte.
LOVIISA. Minä--enhän minä--pyysin vaan rohtoja--taikka tuota neuvoa,
kun olin kadottanut kultasormukseni,--juuri nyt kirkkoon. Ollessani,--
näettehän kirjastakin, että olen sinne menossa.
PELTOLA. Niin vaan, niin vaan;--sinne olin minäkin menossa, mutta
heikkarin hyvä, kun teitä tapasin, Penttula; olin muuten aikonut käydä
tänä iltana luonanne.
LOVIISA. Ei maar',--minun täytyy rientää tästä kirkkoon, ennenkuin pappi
saarnaan ehtii. Jääkää hyvästi, isäntä! Hyvästi, Penttula!
PELTOLA. Herran haltuun!
PENTTULA. Hyvästi, hyvästi!
PELTOLA. Nähkääs, Penttula, asianlaita on senlainen, että--(Aikoo istua
sille kivelle, jonka alle Penttula on laatikon kätkenyt.)
PENTTULA. Älkää,--älkää sille kivelle istuko, täällä on parempi.
PELTOLA. Eikös mitä; tässä on vallan hyvä. Niin, näette, asianlaita on
senlainen, että nuo rahat, jotka tässä tuonoin minulta varastettiin,
ovat aina vaan tiellä tietymättömällä, eikä tyttö oikeudessakaan
tunnusta, mihin ne ovat joutuneet. Sentähden pyytäisin nyt teiltä
neuvoa, koska kuulutte olevan varsin mainio toimittamaan varastettua
tavaraa takaisin tulemaan.
PENTTULA. Olisinko suotta tehnyt kolme pitkää matkaa aina Lapin
raukoille rajoille, jossa maailman suurimmat turjat asuvat.
PELTOLA. Matkoistanne olen kuullut kerrottavan. Mutta tullaksemme nyt
takaisin asiaamme, niin varonpa, että tytöllä on joku rikostoveri, joka
säilyttää rahat eikä rohkene niitä panna liikkeelle, kun tietää
setelinumeroitten olevan minulla muistoon pantuna.
PENTTULA. Pelkää kaiketi selkänahkaansa, hi, hi, hi!
PELTOLA. Kaiketikin. Tuosta tulisi teidän nyt ottaa selvä, Penttula.
PENTTULA. Tänä päivänä, jos niin tahdotte.
PELTOLA. Ihanko todella? Voisitteko jo tänä päivänä toimittaa minulle
rahani takaisin? Mainiota! Ja paljonko vaaditte vaivoistanne?
PENTTULA. Jos heti olisitte tullut luokseni, olisin sen muutamasta
markasta tehnyt; nyt on asia käynyt niin mutkalliseksi ja vaikeaksi,
että mun täytyy saada puolet varastetusta.
PELTOLA. Menkää hiiden kattilaan! Puolet varastetusta?
Kaksisataaviisikymmentä markkaa? Johan te, Penttula hyvä, olette
pohjaton kuin papin säkki.
PENTTULA. Vähemmästä en voi sitä tehdä.