NIILO. Et voi,--et saata? Miksikä et saattaisi?
HELENA. En saata, sillä--voi, Niilo, älä kohtele minua noin kylmästi.
NIILO. Sano, että olet viaton.
HELENA. Niilo, anna sydämmesi heltyä--rakasta minua, vaikka olen näin
kurja ja onneton.
NIILO. Olethan viaton?
HELENA. Minä antaisin henkeni sinun tähtesi, Niilo,--älä hylkää minua.
NIILO. Vastaa kysymykseeni?
HELENA. Mitä pitää minun vastaaman--olen vallan sekaisin--mitä
tahdoitkaan tietää?
NIILO. Ethän ole varas? Helena,--sanastasi riippuu meidän molempain
onni.
HELENA. Ellen minä olisi varas, olisi joku toinen--ellen minä olisi
vankina ja raudoissa, olisi joku toinen.
NIILO. Miksi noita tyhjiä verukkeita. Helena, minä kysyn sinulta
viimeisen kerran: oletko syyllinen vai syytön?
HELENA (nousee ylös). Ja minä vastaan sinulle viimeisen kerran: minä
olen syyllinen.
NIILO (hetken vaiti oltuaan). Tahdotko sillä sanoa, että ehdollasi,
selvällä järjellä ollessasi murtausit isäni huoneesen ja veit hänen
kaapistaan rahat?
HELENA. Niin,--aivan niin.
NIILO. Ei, Helena, se on mahdotonta, sinä et ole sitä tehnyt.
HELENA (on vaiti).
NIILO. Älä seiso noin jäykkänä, älä tuijota noin kamalasti, näethän,
minä vieläkin sinuun luotan. Joku toinen sen on tehnyt, eikö niin?
HELENA. Ei, ei, ei! Ei kukaan muu kuin minä.
NIILO. Helena, saattaisitko minulta totuuden peittää hetkenä tänlaisena,
jolloin sydämmemme toisiinsa sulivat, jolloin sielu sieluun yhtyi ja
pyhä liitto meidät toisiimme sitoi?
HELENA. Niilo, oi, armahda!
NIILO. Eikö ole sinulla mitään lisättävää?
HELENA. Ei mitään.
NIILO. Eikö mitään selitystä?
HELENA. Ei mitään--ei mitään?
NIILO. Niinpä en voi muuta kuin surkutella sinua, tyttöparka.
HELENA. Niilo!
NIILO. Minä katkaisen siteen, joka äsken solmittiin, minä repäisen
kuvasi sydämmestäni, vaikka verta se vuotaisi.
HELENA. Niilo!
(Vanginvartija aukaisee oven.)
VARTIJA. Aika on kulunut.
NIILO. Jumala olkoon meille armollinen! Jää hyvästi--ainiaaksi! (Menee
vartijan kanssa ovesta.)